Luoko koulutus vaurautta?

 

”Koulutuksesta ei saa leikata koska se vaarantaa kasvun” on viime aikoina usein käytetty argumentti jota ei ole juuri kyseenalaistettu. Se otetaan jotenkin itsestäänselvänä että koulutus automaattisesti aiheuttaa vaurautta, mutta unohdetaan perustella tämä yhteys. Esimerkiksi Paavo Arhimäki, Vihreiden Olli-Poika Parviainen, EK:n ekonomisti Simo Pinomaa, johtaja Jari Jokinen TEKin Koulutus- ja työvoimapolitiikka -yksiköstä, Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä, joista kukaan ei vaivaudu perustelemaan yksinkertaista faktaväitettä.

”Valtion pitää tarjota sivistystä vaikka se ei tuottaisikaan” on arvokysymys, ja siitä voidaan olla eri mieltä. Sen sijaan ”koulutuksesta ei saa leikata koska se vaarantaa kasvun” argumentista osio ”koulutus aiheuttaa talouskasvua” on faktakysymys joka voidaan osoittaa tutkimuksilla vääräksi tai oikeaksi. Koulutuksen voidaan olettaa olevan investointi yksilölle ja tuottaa yksilölle paremman elintason, mutta valtioiden tasolla yhteys ei välttämättä mene näin.

Lyhyt katsaus tilastotutkimuksiin osoittaa mm. että keskimääräisellä koulutusajalla ei ole yhteyttä taloudelliseen kasvuun ja että kannattaa mieluummin kouluttaa harvoja korkealle kuin kaikille tasa-arvoista koulutusta. Seuraavaksi selvitän tarkemmin mitä tilastotutkimukset kertovat, ja sen jälkeen tarkastelen hallituksen leikkauksia johtopäätösten valossa.

Tilastotutkimukset

Otetaan ensin kaksi spesifiä esimerkkiä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa luku- ja kirjoitustaito lisääntyivät (1980 – 2004: 40 – 61 %), mutta elintaso laski 0,3 % per vuosi^[2]. Koulutuksen paraneminen tuskin oli syy elintason laskuun, mutta se ei kyennyt nostamaankaan sitä.

Sveitsi on yksi maailman rikkaimmista maista, mutta sillä oli merkittävän matala koulutustaso vuoteen 1996 asti (university enrolment rate 16 vs. OECD ka. 34)^[1]. Nykyään sen taso on 56, vrt. Suomi 92, Tanska 82 ja merkittävästi köyhemmät maat: Liettua 70, Argentiina 80. (Lähde, Argentiina vuodelta 2012, muut 2013).

Nämä esimerkit osoittavat, että talouskasvussa on liikaa muuttujia, jotta koulutustason parantuminen voisi selittää sitä. Seuraavaksi katsotaan laajempia tilastotutkimuksia.

Gabriel Heller Sahlgren vertaili useita tutkimuksia, jotka kaikki päätyivät samaan tulokseen: keskimääräisellä koulutusvuosilla ei ole mitään yhteyttä taloudelliseen kasvuun^[3]. Sen sijaan koulutuksen laadulla oli yhteyttä, käyttäen mittarina testituloksia kuten PISA ja TIMSS. Esimerkiksi Hanushek & Woessman 2008 tutkimuksen (50 maata vuosina 1960-2000) mukaan yhden keskipoikkeaman kasvu testeissä johti 2 prosenttiyksikköä korkeampaan talouskasvuun^[3][4]. Sahlgren ei ehdota mitään vastausta Sveitsin tilanteeseen eikä käsittele yliopistojen laatua.

Myöhemmin Hanushek ja Woessman osoittivat, että kyse ei ollut päinvastaisesta kausoliteetistä eli vauraus olisi aiheuttanut parempia testituloksia, vaan kyse oli nimenomaan siitä että koulutuksen laatu aiheutti talouskasvua^[3]. Toisessa tutkimuksessa Hanushek ja Woessman osoittivat myös, että 10 prosenttiyksikön kasvu peruslukutaidossa nosti kasvua vain 0,3 prosenttiyksikköä, kun taas saman osuuden kasvu huippuosaajissa nosti kasvua 1,3 prosenttiyksikköä^[3]. Sahlgrenin mukaan tämä tarkoittaa, että kannattaa kehittää mieluummin elitististä huippuyksilöiden kouluttamista kuin tasa-arvoista ”kaikille koulutusta” järjestelmää.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että leikkaukset kannattaa tehdä siten että se vähentää korkeakoulutettujen määrää ja korkeakoulupaikkoja, mutta toisaalta ei vähennä koulutuksen laatua, ja elitististen systeemien kehittäminen kannattaa tasa-arvoisia paremmin.

Vertailu hallitusohjelmaan

Hallitusohjelmassa on monta kohtaa jotka iskevät nimenomaan koulutusmääriin. Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten esitys työnjaosta ja tiedekuntien ja tutkimusyksiköiden tiivistäminen tarkoittaa yksikköjen vähentämistä, mikä on määräkysymys. Vahvojen osaamiskeskittymien tukeminen tarkoittaa epäsuosituimpien lakkauttamista – määräkysymys.

Kelpoisuusvaatimusten muuttaminen niin että kandintutkinto käy julkisella puolella, puolestaan on muusta syystä hyvä. Changin mukaan, kun kaikki haluavat yliopistoon, vaatimus korkeammasta koulutuksesta nousee, joka kasvattaa tukea useammille yliopistopaikoille, mikä kasvattaa entisestään koulutustasoa. Jos yliopistoon menevien ihmisten määrä ylittää kriittisen kynnyksen, ihmisten alkaa olla pakko mennä yliopistoon saadakseen edes jonkinlaisen työn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yliopistokoulutuksesta olisi enemmän hyötyä, vaan ihmiset tekevät samoja hommia korkeammalla koulutustasolla, lisäksi se vain turhaan siirtää ihmisten siirtymistä työelämään.Suomessa näin on käynyt kandidaatin vs. maisterin tutkintojen kohdalla ja tässä valossa kelpoisuusvaatimusten uudistaminen on kertakaikkiaan välttämätön uudistus.

Changin mukaan koulutusta tärkempää on se, miten hyvin valtio tukee yksilöitä korkean tuottavuuden yritysten perustamiseen. Ja mehän kaikki tiedämme mikä tilanne on Suomessa – yrittäjyydestä ja työnteosta lähinnä rangaistaan yrittäjän olemattomalla työsuhdeturvalla ja hankaloittamalla työnantajuutta kaikin tavoin. Hallitusohjelmassa tätä kohtaa koskee rahoituksen suuntaaminen kaupallisiin ja vaikuttaviin tutkimuksiin. Mikäli kaupallistaminen onnistuu, tämä nostaa tuottavuutta.

Valintakoeuudistus tarkoittanee ensikertalaiskiintiötä, minkä on arveltu johtavan välivuosiin ja opintojen hidastumiseen, mikä ei varmaankaan sen paremmin tuo säästöjä kuin paranna tuottavuuttakaan. Kun muistamme että talouskasvun kannalta elitismi on tasa-arvoa parempi, niin olisi ollut ehkä parempi että sluibailijoilta ja päättämättömiltä estettäisiin pääsy yliopistoihin kokonaan. Kolmannen lukukauden tavoitteena on nopeuttaa valmistumista mutta sen on moitittu hankaloittavan tutkimusta, mikä ei toki tutkijoille ole kivaa, mutta ei varsinaisesti koske argumenttia ”koulutus aiheuttaa kasvua”. Indeksijäädytys puolestaan syö opiskelijoiden elintasoa, mikä voi hidastaa valmistumista jos samalla täytyy käydä töissä, mutta sekään ei koske talouskasvuargumenttia

Ammattikoulujen päällekäisyyksien poistaminen iskee määrään ja ”tehostamiseen kannustaminen” (= vähemmän rahaa) sekä määrään että todennäköisesti laatuunkin. Ammattikoulujen säästöt on tarkoitus kohdentaa enimmäkseen rahoitusuudistukseen, ja sen on epäilty vaikuttavan käytännössä opetuksen laatuunkin. Ammattikorkeoista on jo leikattu niin paljon että lisäleikkauksia tulee vain 4 miljoonaa. Peruskoulua koskevat hallitusohjelmassa mainitut uudistukset näyttävät sisältävän pelkkiä parannuksia, mutta peruskouluun varatusta 40 miljoonasta 30 miljoonaa menee ryhmäkokoihin, mikä kieltämättä voi heikentää laatua. Lukioverkon harventaminen on määräargumentti ja ei siis vaikuta talouskasvuun, mutta toisaalta sielläkin ryhmäkoot kasvavat.

Jos entistä harvemmat pääsevät opiskelemaan ja entistä vähemmän koulutuspaikkoja tarjotaan, nämä eivät kummatkaan ole huonoja juttuja jos laatumomentti toteutuu. Se ei vaaranna kasvua jos entistä vähemmän ihmisiä kouluttautuu, joten yksiköiden lakkauttaminen ja tiivistäminen ei haittaa. Kokonaisuudessaan näyttää siis siltä että korkeakoulujen leikkaukset eivät vaaranna talouskasvua, mutta muilla koulutusasteilla leikataan osittain myös laadusta. Mikäli uudistukset aiheuttavat enemmän koulupudokkaita (jotka menevät töihin eivätkä sossutukien varaan), mutta pienen elitistijoukon korkea koulutus pysyy laadukkaana, talouskasvu ei ole vaarassa.

Luonnollisesti voidaan argumentoida, että koulutuksen tarkoitus ei ole pelkästään aiheuttaa talouskasvua, vaan sillä voi olla sivistyksellisiä ym. tavoitteita. Ihmiset kuitenkin suosivat talouskasvuargumenttia, koska se saa heidät näyttämään viisaammilta. Että he ovat kasvun ja hyvinvoinnin puolella ja hallituksessa istuu lauma idiootteja joka ei tajua mistään mitään. Useimpien mielipiteen taustalla taitaa kuitenkin oikeasti vaikuttaa tuo sivistyksellinen argumentti, mutta he eivät käytä sitä koska se saa heidät vaikuttamaan naiiveilta idealistisilta hörhöiltä jotka eivät tajua talouden realiteetteja.

Minusta ei kuitenkaan pitäisi heitellä ilmaan argumentteja tarkistamatta ensin niiden taustoja. Tekstini osoittaa, että talouskasvuargumentti on osittain virheellinen ja siihen vetoaminen on epätieteellistä ja populistista suosionkalastelua. Pitäisi olla nojaamatta virheellisiin väittämiin ja yksinkertaisesti tunnustaa, että pitää koulutusta itseisarvona riippumatta sen vaikutuksesta talouskasvuun. (Muut syyt mitä keksin leikkausten vastustamiselle ovat ”mistään saavutetuista eduista ei tingitä missään olosuhteissa” sekä opposition ”mitä tahansa teettekin me vastustamme sitä”, mutta tällaista rehellisyyttä lienee turha odottaa.)

Ja suositeltavaa luonnollisesti olisi, että jos koulutuksesta ei leikata niin ehdotettaisiin että mistä sitten.

Lähteet

[1] Chang: https://mafhom.files.wordpress.com/2013/02/23-things-they-dont-tell-you-about-capitalism.pdf, 2011

[2] Pritchett: http://www.ksg.harvard.edu/fs/lpritch/Education%20-%20docs/ED%20-%20Econ%20Growth,%20impact/where%20has%20all%20the%20education%20gone.pdf, 2000

[3] Sahlgren: http://www.adamsmith.org/wp-content/uploads/2014/07/IncentivetoInvest.pdf, 2014

[4] Hanushek: http://educationnext.org/education-and-economic-growth/, 2008

Johanna Sinisalo markkina-arvoteoriasta

Markkina-arvoteorian mukaan pariutuminen on resurssien vaihtoa: naisilla on seksuaalista valtaa, jota he vaihtavat miesten omistamiin resursseihin, kuten hyväksytyksi tulemiseen, kumppanuuteen, rahaan tai yhteiskunnalliseen statukseen. Resurssien vaihto on osin biologista ja siten tiedostamatonta: naaraan on haettava urosta jolla on mahdollisuus suojella ja ruokkia naarasta ja poikasia, uroksen on haettava naarasta jonka ominaisuudet viestivät korkeasta hedelmällisyydestä.

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi tukee käsitystä pariutumisen pohjautumisesta biologiaan. Mikael on monissa suhteissaan kuten pariutumisdiskurssin nainen: fyysisesti heikompi osapuoli, miesten himoitsema, mutta pystyy kuitenkin henkisesti kontrolloimaan ympärillään olevia. Muiden henkilöiden tietoisuudessa olennaista on hänen lempinimensä, Enkeli. Mikael on viaton, suloinen, kultatukkainen poju. Myös Mikaelin oma kertojanääni tiedostaa muiden käsityksen itsestään ja käyttää sitä hyväkseen: ”hipaisen sormillani Tohtori Spidemanin reittä, hengitän häneen päin kutsuvin pikku huokauksin, annan silmieni sulaa hänen omiinsa.” ”nuolaisen huuliani kevyesti, ja sitten upotan häveliäästi katseeni tuoppiin.”

 

Henkiset valtasuhteet

Valtaa ja manipulointia pohditaan jokaisessa Enkelin ihmissuhteessa. Spiderman haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen tietoja peikoista. Ecke haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen kirjan. Vastaavasti Spiderman ja Ecke käyttäytyvät kiristävähkösti saadakseen Enkelin harrastamaan seksiä, tiedostavat että ilman lahjoja ei seksiä tipu. Valtaa käytetään siis molemmin puolin.

Martesiin Enkeli on aluksi hieman ruusuisesti ihastunut. Martes kuitenkin hyväksikäyttää Enkeliä niin työsuhteessa kuin yksityiselämässäkin: Enkelille ei kerrota että hän saisi paljon suuremmat rahat ottamistaan kuvista suoraan asiakkaalta eikä Martesin kautta kierrätettynä, ja tekijänoikeussopimuksella Martes huijaa Enkelin antamaan kaikki käyttöoikeudet firmalleen. Yksityissuhteessakin Martes haluaa olla se joka määrää tahdin, se joka päättää mitä ei tule tapahtumaan, ihailun ja palvonnan kohde, se joka voi päättää jättää. Mutta miksi Martesista tuntuu pahalta kun Enkeli lakkaa tuntemasta vetoa häneen? Valta tekee riippuvaiseksi vallassaolijankin.

Palomitan ja Pentin suhde kuvaa toisenlaista valtasuhdetta. Palomita, postimyyntimorsian, tulee erilaisesta kulttuurista, eikä hän näytä täysin ymmärtävän omia oikeuksiaan, vaan ajattelee miten mies, omistaja, päättää ja naisen osana on vain tyytyä siihen. ”Meillä on sananlasku: mies on kodin tukipilari, vaimo sen valo. Minulle on selitetty, että se tarkoittaa sitä että ilman valoakin tulee toimeen mutta ilman tukipilaria maja sortuu.”, ”Enkä minä voi nousta Penttiä vastaan. Se on mahdotonta. Nainen ei hylkää. Mutta minkä voin sille, jos hän hylkää minut?”

Enkelin ja Pessin vuorovaikutus toistaa Palomita-Pentti -kuviota. Palomita on postimyyntimorsian joka lukitaan sisälle, Pessi on villieläin joka lukitaan sisälle. Palomitalle ostetaan valjaat ja halkiohousut ja jatko jätetään kuvittelun varaan, Enkeli vetää peikkoa lähemmäs ja laukeaa pitkin peikon selkää.

Olennainen ratkaisu on tehdä päähenkilöstä homo. Reviiriä puolustavan peikon ”omistajaksi” joka ihastuu eläimeensä olisi liian tulenarkaa laittaa naispuolinen: kun kuvioon lisää vielä postimyyntimorsiamen, soppa on alleviivaavan konservatiivinen. Lisäksi ihmisnaaraan ja peikkouroksen väliset seksikohtaukset voisivat olla aika groteskeja, eikä niissä olisi sitä samaa spontaaniutta ja vahingonomaisuutta kuin ihmisuroksen parissa harhalaukauksessa. Lisäksi ihmissuhteiden kannalta homoyhteisö ja suhteilu miesten välillä ehkä korostaa valta-asetelmien luonnetta paremmin kuin hieman tulehtunut naisten ja miesten välinen pariutumiskulttuuri, eikä turhaan kiinnitä huomiota poteroituneisiin keskusteluasetelmiin.

 

Biologia ja pariutuminen

Osa Enkelin ”rakastumisesta” peikkoon selittyy kirjan lomaan liitetyllä faktapätkällä: oselotit, harvinainen kissarotu on pariutumisvaikeuksissa, ja niille kehitetään feromoneja, sattumalta huomataan että eräs Calvin Kleinin kölninvesi voimistaa niiden pariutumisviettiä. Samaa tapahtuu Enkelin tiedostamatta myös hänelle itselleen: peikko merkitsee reviirinsä feromoneillaan, puolustaa sitä vieraita uroksia vastaan. Myös Spiderman kiinnittää huomiota Enkelin metsäiseen, metalliseen, kiihottavaan tuoksuun, samoin Martes haistaa feromonit Enkelin asunnossa ja tuntee nöyryyttävästi erektion alkavan. Jossain vaiheessa Enkeli tiedostaa ”haluavansa jotakuta”, mutta feromoniselitys jää huomaamatta. Enkeli ymmärtää peikon puolustautuvan vieraita uroksia vastaan, mutta ymmärtämättä jää hänen oma kiintymyssuhteensa peikkoon ja sen syyt.

Mikael on viettiensä vietävissä peikon feromoniarsenaalin edessä, mutta biologia vaikuttaa myös ihmisten välisiin suhteisiin. Mikä saa epäsiistin nörtti-Ecken hakeutumaan Mikaelin lähelle huolimatta siitä että kokee olevansa paljon hänen alapuolellaan? Miksi Mikael ripustautuu Martesiin joka alleviivaa olevansa hetero? Mikä osuus biologialla on ihmisten väliseen pariutumiseen?

Ecke ja Spiderman edustavat Mikaelille resursseja enemmän kuin seksiä. Mikaelin oma libido puolestaan tulee esille hänen suhtautumisessaan Martesiin. Erityisen tärkeä Enkelille on yö Tammerkosken sillalla, jota kuvaillaan kirjan aikana moneen kertaan, ja jonka hän kokee selvästi eroottisesti latautuneeksi. Enkeli kuvailee toistuvasti miten hän muistaa yhteisen aallonpituuden, highfivet ja katsekontaktin, mutta loppukaneettina tulee aina tunneaistimukset ja Martesin erektion muistelu. Biologia voittaa aivot.

 

Yhteenveto

Valtaa on teoksessa kahdenlaista: seksuaalista valtaa sekä henkistä valtaa. Seksuaalinen valta perustuu ennenkaikkea biologiaan, ja alistuja tekee mitä vain saadakseen seksiä. Enkelillä on seksuaalista valtaa suhteessa Eckeen ja Spidermaniin, ja Pessillä on seksuaalista valtaa suhteessa Enkeliin.

Henkisessä vallassa oleva kontrolloi joko elatuksella kuten Pentti tai kirjoilla ja tietoudella kuten Ecke ja Spiderman. Parit Enkeli-Pessi sekä Pentti-Palomita edustavat valtasuhdetta auktoriteetti-alistuja. Enkeli on Pessille auktoriteetti ja omistaja, Pentti on Palomitalle auktoriteetti ja omistaja. Valtasuhteessa taas Enkeli on alistuja suhteessa Martesiin koska Martes pompottelee häntä työn suhteen, ja Ecke ja Spiderman alistuvat Enkelille.

Seksuaalinen valta ja henkinen valta kietoutuvat yhteen siten, että seksuaalista valtaa vaihdetaan resursseihin. Vallan voimakkuus vaihtelee: Pentin valta Palomitaan on niin absoluuttinen että Palomita ei uskalla edes ostaa mitään ilman lupaa, Ecken ja Spidermanin valta Enkeliin taas on minimaalinen että se kutistuu pieniin lahjuksiin. Sekä seksuaalisesti että henkisesti hallitsevat käyttävät asemaansa hyväkseen: Spiderman tietää, että loislääkettä on apteekissa, mutta väittää Enkelille että sitä saa vain eläinlääkäreiltä, saadakseen Enkelin asuntoonsa, Enkeli puolestaan uskottelee haluavansa Spidermania päästäkseen lääkkeeseen käsiksi.

Näkemys edustaa siis varsin tyypillistä nainen-mies -biologista debattia: nainen on haluttava ja seksuaalinen olento, joka kontrolloi haluttavuudellaan miehiä, kun taas mies kontrolloi naisia resursseilla sekä fyysisellä olemuksellaan.

 

Ennen päivänlaskua ei voi blogosfäärissä

”Päähenkilö Mikael on ikään kuin välikappale luonnon ja ihmiskunnan välissä, ja hänen kokemustensa kautta vertaillaan ihmisten omituisuuksia ja luontoa… kuinka kaukana, ja toisaalta kuinka lähellä, toisiaan ne osaavatkaan olla.” (Wervi)

 

”Luonnon ja ihmisen suhde ei koskaan ole yksiselitteinen. Vasta juutalaiskristillinen etiikka on määritellyt, minkälainen ihmisen ja eläimen suhde saa olla. Ennen sitä lajien välistä seksuaalisuutta on pidetty luonnollisena asiana.” (Sinisalo Hesarissa)

 

”Minua kiinnosti ja hämmästytti Mikaelin suhde muihin miehiin. Häntä kusetettiin, hän kusetti ja hänet dumpattiin ja hän dumppasi. Mahtoiko hän hakea lohtua puhumattomasta peikosta? Se ei ainakaan pettäisi häntä.” (Anni)

 

”Peikot olivat ihmismäisiä, kykenivät paitsi tunteiden ilmaisuun, mutta oppivat myös ihmisten tapoja ja kykenivät hurjiin taidonnäytteisiin. Kuitenkin näissä eläimissä oli säilytetty villieläimen luonto, joka puski alituisesti pintaan. Juuri risteymä vaaraa ja inhimillisyyttä teki niistä, niin äärimmäisen kiehtovia.” (Kaleidoscope)

Blåfield-Sharma: Ken leikkiin ryhtyy…

Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta. Ville Blåfield, Leena Sharma. Ajatus kirjat 2007. Takakansiteksti kertoo teoksen käsittelevän julkisuuteen haluamista sekä sitä hintaa minkä julkisuudesta voi joutua maksamaan. Tyyliltään teos on kuten kepeä, haastattelupainotteinen, yhteenvetoja tai asioiden reflektointia harrastamaton uutinen hesarissa tai muussa viihdelehdessä, mutta aiheessa olisi ainesta myös vakavammalle filosofiselle ja sosiologiselle pohdinnalle.

 

1. Substanssi- ja varttijulkisuus

Teos ei oikein täytä otsikkonsa asettamia odotuksia, vaan tyytyy lähinnä käsittelemään sananlaskun jälkimmäistä osaa, ”se leikin kestäköön”. Julkisuuden haittapuolet, kuten yksityisyydensuojan menettäminen jne. koskevat kirjoittajien mukaan kaikkia julkisuuden henkilöitä, sillä rajoituksella millä tavalla he itse siihen suhtautuvat.

Sen sijaan ”leikkiin ryhtyminen” jää vähemmälle. Kirjan julkisuuteen pyrkimistä käsittelevä alkuosa tyytyy haastattelemaan muutamaa 13-19 -vuotiasta tositv-hakuista nuorta sekä BB-kilpailijoita. Enimmäkseen teos siis käsittelee BB-julkisuutta, Idolsia ja vastaavia, jota nimitetään kirjassa myös varttijulkisuudeksi. Huolimatta haastateltujen joukkoon otetuista ahtisaarista ja muista joiden julkisuus perustuu substanssiin, teoksen anti jää lopulta aika heppoiseksi.

Kiinnostaisi tietää laajemminkin niistä rakenteista, jotka piilevät julkisuuteen pyrkimisen taustalla. Mikä ero on niillä jotka pyrkivät substanssijulkisuuteen ja niillä jotka pyrkivät julkisuuteen sinänsä, varttijulkisuuteen? Millä tavoin eri julkkistyypeillä asenne julkisuuteen muuttuu sen kestäessä? Millaisia unelmia on 17-vuotiaalla politiikkaan pyrkivällä ja samanikäisellä musiikkiurasta haaveilevalla, millaiset asenteet heillä on julkisuuteen? Millaiset prosenttiosuudet tietyssä iässä on substanssi- ja varttijulkisuuteen tähtääviä ja mikä osuus työskentelee aktiivisesti sen eteen?

Julkisuudella on erilaisia funktioita ihmisille. Big Brother -kilpailijoiden haastatteluista kirjoittajat päättelevät, että ö-luokan julkkikset suhtautuvat julkisuuteen leikkinä, että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti (s. 48). Toisaalta jotkut käyttävät julkisuutta välineenä, jolloin sen funktio on erilainen ja siten myös tapojen pyrkiä sinne voisi olettaa poikkeavan itseisarvoisesta julkisuuden tavoittelusta. Esimerkiksi taiteilijoille ja poliitikoille julkisuus on tärkeä väline: osa pyrkii sinne aktiivisesti, jotkut nousevat vahingossa, jotkut yrittävät käyttää julkisuutta välineenä jonkin muun asian tekemiseen (kiinnitän ihmisten huomiota kehitysvammaisiin / animen taidepotentiaaliin), osa markkinoi itseään saavuttaakseen jotain (se myy kirjoja / tuo ääniä).

 

2. Reaktio

Funktion lisäksi myös ihmisten reaktiot yhtäkkiseen julkisuuteen ovat erilaisia. Arno Kotron mukaan puolestaan ei kannata tehdä sitä virhettä, että lähtisi vaatimaan oikaisuja tai vastailemaan kriitikoille, koska ilman sitä ihmiset unohtavat nopeammin (s. 146). Samoilla linjoilla on Rosa Meriläisen subjekti-objekti -jaottelu: julkisuudessa on parempi olla objektina, ei pitäisi lähteä kommentoimaan itsestään kerrottuja juttuja ja oikomaan vääriä juoruja koska näin olisi subjekti ja tiukemmin kiinni mediamyllytyksessä (s. 164, 167). Tosin substanssiosaajien täytyy tietysti vastata asiakritiikkiin – vähintään sitten kun pahin kohu on laantunut.

Monilla substanssijulkuilla asenne negatiivisiin kohuihin näyttää olevan ”maito on jo maassa, koitetaan hymyillä urheasti” – kun paskaa sataa niskaan niin lohdutellaan itseä, että nyt ainakin saadaan omalle asialle näkyvyyttä. Esimerkiksi Laasasen mediastrategia näyttää olevan, että mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta, että koska vauva-palstalla haukutaan että laasanen on läski, niin markkina-arvoteorian popularisoiminen on toiminut hyvin. Samoin Saul Schubak tolvasinineen ja tausseineen yritti kovasti vakuutella, että kyllä se nyt kansakunnan tietoisuus talouspolitiikasta ja huumeongelmista on laajentunut kun pertti ja esteri siwan kassalla päivittelee ja toistelee yhtä kontekstistaan irrotettua lausetta.

Tässä mielessä substanssijulkkuus muistuttaa suuresti Blåfieldin ja Sharman kuvailemaa varttijulkisuutta, jossa mikä tahansa julkisuus nähdään hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena: julkisuuden kohteena vain nähdään oman itsen sijasta oma ideologia jota ajetaan. Julkisuus siis koetaan niin tärkeäksi, että se menee imagokysymysten, jopa oikeellisuudenkin edelle: BB-kilpailijasta on hyvä idea pyllistää kameralle, nuoresta poliitikosta voi tuntua hyvältä esittää provosoivia kommentteja.

Petteri Ahomaan mukaan julkisuuteen äkkiä singahtaneet tarvitsisivat managereita (s. 68), valmentajia jotta nuoret eivät rikkoisi itseään päästämällä median puremaan itseään vapaasti. Ahomaa puhuu lähinnä tangokuninkaallisista ja misseistä, mutta tämä voisi olla hyvä idea substanssiosaajillekin. Schubakin lapsilisäheitosta seurannut kohu oli niin ennakoimaton että sen alkamiseen ei välttämättä olisi voinut vaikuttaa, mutta mitä olisi tapahtunut jos kokoomusnuorilla olisi ollut joku media-asiantuntija, joka olisi osannut vedota imagoargumenttiin sopivan hienovaraisesti, ts. manipuloida Schubakia niin että tämä olisi suhtautunut mediaan työkaluna eikä väen vängällä yrittää puolustella. Ulostuloksi olisi alkuvaiheessa riittänyt korkeintaan ”tuli pyllistettyä kameralle, sori”. Kun asiaa oli hoitamassa ainoastaan toinen yhtä kokematon kokoomusnuori Antti Häkkänen, tuloksena oli asioita pahentava haastattelukierre, emopuolueen tuomio ja Schubakille erottaminen varapuheenjohtajuudesta.

Paula Lehtomäen mukaan poliitikot eivät kauheasti edes mieti imagoasioita eikä heillä erityisesti ole mediastrategioita (s. 157). Ehkä kannattaisi. Vaikka totuuden kaunistelemisessa kieltämättä on kritisoitavatkin puolensa, mitä hyötyä on äärimmäisyyksiin menemisestä, siitä että media samaistaa puolueagendan kameralle pyllistykseen?

 

3. Loanheitto

”Kun tietty raja on ylitetty, tulee tämä outo kaksoisstandardi, että tuntemattoman ihmisen nolaaminen julkisuudessa on häpeällistä, mutta julkisuuden henkilön nolaaminen on terävää ja nerokasta, oivaltavaa journalismia.”
Arno Kotro (s. 144)

Esiintymisfrekvenssin perusteella teoksen huomioarvoisin asia julkisuudessa on loanheitto: henkilön haukkuminen, perättömien juorujen levittäminen, moralisointi. Monella haastatellulla on kokemuksia keskustelupalstoista ja irvivistä kolumnisteista. Varttijulkimoilla, joiden koko asema perustuu heidän henkilöönsä, eikä mihinkään asiaan, on luonnollista, että kritiikki sekä haukkuminen kohdistuu henkilöön itseensä. Kuitenkin myös substanssijulkimot kokevat henkilöön hyökkäämistä. Selkeästi kaikkien substanssijulkkisten kaikkia asiaosaamiseen liittyviä asioita on voitava kritisoida. Mutta entä heidän henkilökuvansa, millaisten julkkisten henkilökuvaa saa kritisoida, millaisia julkkiksia saa nolata? Saako minkäänlaisia?

Schubak on loistava esimerkki myös julkisesta loanheitosta. Tyypillinen sivistyneen ihmisen reaktio nuorpoliitikon yhteen facebook-päivitykseen on kuten Touko Aallolla. Yleisen linjan mukaisesti ei muuta kommenttia itse asiaan kuin että ”säälittävä heitto”, muu on henkilön haukkumista. Kohun leviämiseen vaikutti todennäköisesti myös se, että kokoomuslaiset nähdään jonkinlaisena köyhien riistäjänä ja siksi jos joku asettaa sanansa harkitsemattomasti niin häntä on kivaa lyödä, kun argumentit on niin helppo lytätä.

Schubakin tapauksessa moralisointi-intensiteetti oli niin voimakas, että pääasiasta ei puhuttu lainkaan, keskityttiin lauseesta rakennettuun olkiukkoon. Siinäkin mielessä tapaus muistuttaa varttijulkimoiden kohuja: paljon mölyä tyhjästä, nakellaan paskaa kun kerran kaikki muutkin. Substanssijulkkujen kohuja kuitenkin on olemassa myös toista laatua, mistä puhuu Aallon kirjoitukseen kommentoinut anonyymi.

”Ja nyt tämän töräyksesi jälkeen olet tietenkin itse mielestäsi suuri intellektuelli? Vain yksi tässä ketjussa on oivaltanut, mikä kirjoituksessasi mättää. Ongelma on se, että et ole oikeastaan yhtään Saulia parempi. Itse asiassa olet vielä häntä(kin) köykäisempi ”ajattelija”, sillä menet juuri siitä, missä aita on matalin. Keskityt haukkumaan kyseistä henkilöä mukanäppärästi, kuten nykyisin tuntuu ”intellektuellipiireissä” olevan hyvin muodikasta tehdä, mutta varsinaista asiasisältöä et esitä itse laisinkaan ”
Anonyymi 15.11.2012 10:03

Substanssijulkisuuskohuista kirjoittajille leimallista on korostaa omaa sivistyneisyyttään verrattuna kohun kohteena olevaan idioottiin. Hyvä esimerkki tästä on Pekka Himanen. Poliitikkojen kaveriverkoston kritisoiminen on vakioaihe kaikkialla, filosofiaa taas on jo pitkään kritisoitu tahallisesta sisällyksettömästä vaikeaselkoisuudesta, joten Himanen tuli sopivaan saumaan, symboloimaan koko nykyfilosofian alennustilaa. Himanen on siis loistava aihe, helppo ja hyvännäköinen, sivistyneeseen keskusteluun viinilasin äärellä. (Tunnustan itsekin sortuneeni samaan.) Sillä, onko kukaan keskustelijoista varsinaisesti lukenut Himasen tuotantoa, ei ole merkitystä. Loanheitto on tapa osoittaa omaa parempaa sivistyneisyyttään verrattuna julkiseen eliittiin.

 

Blogosfääristä

”Vaikka kirja pitikin sisällään tietoa aiheesta, niin minulle jäi kuitenkin jotenkin ontto olo niistä pohjimmaisista, psykologisista syistä tähän julkisuudenkipeyteen. Niitä ei oikeastaan sen suuremmin sitten tongittukaan vaikka ne ehkä välillä vilahtivatkin tekstin lomassa!”
Maiju, Liikeakatemia

 

Kolmas, ehkä surullisin, haastatteluissa toistuva asia oli, kuinka ihmiset tuntuvat hyväksyneen ja sisäistäneen ajatuksen, että pelin henki tänä päivänä on se mikä on, eikä sille kukaan mahda mitään.
Elsa Saisio, Vihreä lanka

Ilmoitusluontoista asiaa

Bloggerin lukuluettelo näyttää tulleen tiensä päähän, ja muutenkin kyseisen palvelun toimivuudessa on parantamisen varaa. Aikaisempi blogini oli siis osoitteessa systomykoosi.blogspot.com, mutta siirrän sen tänne mikäli wordpress vaikuttaa tarpeeksi hyvältä.

Weissensee ja moraalirelativismi

Weissensee on saksalainen tv-sarja, jonka pääosassa on stasi-perhe Kupferit.

Falkin uskollisuus

Falk, joka sarjan aikana nousee isoksi kihoksi stasissa, on Weissenseen tyhmä-pahis. Toisaalta Schnyderia kuulusteltaessa Falk esitetään fiksuna ja pahana. Hän manipuloi älykkäästi tätä amerikkalaista, jonka epäillään yrittäneen salakuljettaa Julian länteen. Kun vanki lopen uupuneena ja stressaantuneena tuodaan Falkin kuulusteltavaksi, Falk on ystävällinen, on tuohtuvinaan kun kuulee valojärjestelmän ”hajoamisesta”, käyttää me-muotoa ”saamme tämän yhdessä selvitetyksi”, saa Robertin itkemään tarjoamalla kahvia ja syötävää. Julian työtoveria kiristäessään Falk vetoaa hänen lapsiinsa, kuvaa vakoilun auttamiseksi ja Julian pahaksi.

Hansin kaksinaismoralismi

Hans Kupfer, Falkin ja Martinin isä, joka sarjan aikana menettää arvoaan stasissa, on pintapuolisesti ”pahis, johon samaistutaan”: hän siis toimii työssään statuksensa mukaisesti, mutta alkaa vähitellen epäillä toimiensa oikeutusta ja muuttuu vähitellen lämpimämmäksi. Katsojan on tarkoitus tuntea myötätuntoa Hansia kohtaan nähdessään tämän pehmenemisen, kun taas Falk tuomitaan täysin. Syvemmältä tarkastellessa asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Falk on yksinkertaisen paha, kun taas hänen isänsä on kaksinaismoralistisen paha. Hans Kupfer ei kiellä kiduttamasta Schnyderia siksi että se on eettisesti oikein, vaan koska amerikkalaisia ei saa suututtaa, hän ei vapaututa Juliaa koska se on oikein, vaan koska epäilee tämän olevan hänen tyttärensä, ei suojele Dunja Hausmannia koska kannattaisi sananvapautta vaan koska rakasti häntä. Falk taas ajattelee vangitsemisen olevan oikein: ei länteen saa noin vain karata. Länteen karkaaminen on rikos, ja rikollisia täytyy rangaista.

Ei ole aihetta olettaa, että Hans olisi moraalisesti parempi kuin Falk: Hans on valmis kapinoimaan järjestelmää vastaan kun siitä on hänelle itselle hyötyä. Hans Kupfer ei ole järjestelmälle uskollisen paha, tottelevaisen paha, vaan kaksinaismoralistisen paha. Kumpi siis on pahempi, ihminen joka tekee pahaa koska uskoo sen olevan oikein, vai ihminen joka jättää tekemättä pahaa silloin kun se on tarkoituksenmukaista?

 

Martinin passiivisuus

Martin taas ei varsinaisesti ole sankari joka pelastaa maailman, vaan tavallinen laiska pikkuvirkamies, joka haluaa lähinnä elää rauhassa porvari-idylliä. Jos hän ei törmäisi niin konkreettisesti Julian kautta siihen pahaan mitä tapahtuu, hän antaisi asioiden tapahtua puuttumatta niihin. Hän siis on passiivisen paha, antaa asioiden tapahtua kun ne eivät kosketa itseä. Vääryyksiä oikeasti kohdatessaan hän kuitenkin kieltäytyy tekemästä niitä itse, esimerkiksi häipyy kun Stasi hyökkää laittomaan konserttiin. Tavallaan tämä on ihan hyvä kontrasti Falkin toiminnalle, se osoittaa että valinnanmahdollisuus on olemassa.

 

Pahuuden relativistisuus

Monet ihmiset jotka tuomitsevat pahuuden relativistisuuden, olkiukkoilevat sitä vastaan esimerkiksi kysymällä, pitäisikö Saudi-Arabian homomurhat hyväksyä, koska eri kulttuuri ja arvomaailma jota pitää kunnioittaa. He eivät kuitenkaan ota huomioon, että ”kulttuuriero” on paljon laajempi ja monisyisempi käsite, se ei typisty valtionrajoihin tai samalla hetkellä olemassaoleviin uskontoihin.

Samalla hetkellä olemassaolevien arvomaailmojen väliset arvoerot ovat yleensä paljon hienovaraisempia asioita kuin arvo-objektivistien suosimat ronskihkot murha ja lapsenraiskaus. Falkin tapauksessa DDR:lle on uhka että ihmiset luovat hajanaisuutta: Falk sanoo taistelevansa ”rauhan, onnen ja oikeudenmukaisuuden puolesta”, elokuvan kommunistit näyttävät uskovan aidosti että muuri ja eristäminen lännestä on ainut keino estää kolmas maailmansota. Keinot kuitenkin ovat kyseenalaisia: Schnyderia kidutetaan, Dunjaa painostetaan itsemurhalla, Falkin vaimon oppilaalle ei anneta hyviä numeroita koska hänen vanhempansa ovat länsimielisiä, Julia vangitaan ja häntä kidutetaan pakoyrityksen jälkeen.

Toinen arvo-objektivistien suosima olkiukko on väittää, että arvorelativistien mukaan ei pitäisi rangaista toisen kulttuurin edustajia teoista, josta oman kulttuurin edustajaa rangaistaisiin, koska pitää kunnioittaa toisenlaista arvomaailmaa. En kuitenkaan usko, että kukaan ei-pipipäinen arvorelativisti kannattaisi tätä. Vaikka tällä toisen arvomaailman edustajalla ei olisi ollut vaihtoehtoa toimia toisella tavalla, en näe muuta tapaa ratkaista asiaa.

Tällaisessa tapauksessa rankaiseminen on epäreilua samalla tavalla kuin on epäreilua rankaista koulukiusattua joka monen vuoden hakkaamisen jälkeen repii sadistilta korvan. Tai kuten on epäreilua tuomita raiskattu joka tappaa raiskaajansa. Korvan repiminen voi olla ainoa tapa selvitä yhdessä maailmassa, mutta siitä rankaistaan toisen maailman säännöillä. Rankaiseminen on ainut oikea reagointitapa, mutta ei se silti reilua ole.

Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa elävän voi olla vaikea kuvitella mitä se käytännössä tarkoittaa, että on eri arvomaailmoja joiden hyvyyskäsitykset poikkeavat toisistaan, ja kuinka vaikeaa se on oppia pois jostain tietystä arvomaailmasta. Konkreettisimmin tällainen poisoppiminen näkyy esim. ahdasmielisistä uskonyhteisöistä, kuten lestadiolaisuudesta poislähteneillä. Jos olet lapsesta asti uskonut aidosti yhteisön ulkopuolisten ihmisten pahuuteen ja moraalittomuuteen, niin miten alat luottaa heihin? Jos olet käyttäytynyt lestadiolaista hyvyyskäsitystä rikkovaa ihmistä kohtaan tavalla joka on lestadiolaisuudessa normi ja velvoite, miten käsittelet jälkeenpäin syyllisyyden ja häpeän tunteesi? Miten käsittelet syyllisyydentunteen, kun lakkaat uskomasta ”ainoaan oikeaan moraaliin”, mitä tapahtuu minäkuvallesi kun huomaat muuttuvasi ”pahaksi”?

Jos pahuus typistetään yksiulotteiseksi objektiivisuudeksi, menetetään jotain olennaista pahuuden luonteesta. Ennen kaikkea menetetään mahdollisuus mennä väliin ja muuttaa asioiden suuntaa. Falkin tapauksessa pahuuden aiheuttaa tietty yhteiskunnan arvomaailma. Ihminen on useimmissa tapauksissa niin pieni, mitätön ja ajattelukyvytön olento että se tottelee sitä mikä on sille tuttua, ei se osaa keksiä millainen moraali seuraavassa maailmassa on. Monella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella sitä moraalia mihin on kasvanut.

Arvomaailmojen vaihtuessa tuomitaan ne, jotka vanhassa maailmassa toimivat aktiivisesti paremman elämän puolesta, niitä ei jotka passiivisesti antavat asioiden tapahtua.

Arvomaailmojen vaihtuessa, teet mitä tahansa, häviät aina: joko häviät omassa maailmassasi tai voitat siellä ja häviät toisen maailman säännöillä.

Ainoa mitä voi tehdä on edesauttaa avoimuutta jotta eri arvomaailmoissa elävät tietäisivät vaihtoehtonsa.

Raamatun opetuksia

Eesau ja Jaakob: uskovaisen moraali

Eesau tulee nälkäisenä kotiin, Jaakob kieltäytyy antamasta hänelle ruokaa ennen kuin Esau myy hänelle esikoisoikeutensa. Kun heidän isänsä on valmis antamaan siunauksen esikoiselle, Jaakob ja hänen äitinsä lähettävät Eesaun metsälle ja Jaakob teeskentelee sokealle isälle Eesauta ja saa siunauksen, jota ei voi enää peruuttaa siinä vaiheessa kun Eesau saa tietää huijauksesta.

Opetus: ”Esikoisoikeus” tarkoittaa Jumalan antamaa pelastusoikeutta. Uskovaisilla on oikeus valehdella ja petkuttaa kunhan huijattavana on uskoton. Koska Eesau halveksi esikoisoikeuttaan niin että oli valmis myymään sen hernekeittolautasesta, Jaakobilla on oikeus huijata. Jaakob on oikeutettu siunaukseen, vaikka saikin sen huijaamalla.

Sovellus nykypäivään: Uskovaisen moraali on aina korkein moraali riippumatta hänen teoistaan, joten Päivi Räsänen saa Raamatun oikeuttamana ylittää Suomen lain. Sen sijaan minkään muun uskontokunnan tai ideologian edustajilla ei tätä oikeutta ole.

Abraham ja Iisak: tottelevaisuus

Jumala päätti koetella Abrahamin uskoa ja käski hänen uhrata poikansa Iisakin. Koska Abraham totteli, hän oli paras uskovainen maan päällä ikinä. Tosin Jumala kuitenkin pysäytti hänet siinä vaiheessa kun veitsi oli vasta Iisakin kurkulla, joten kaikki päättyi onnellisesti. Vittu hurraa.

Opetus: Järjenkäyttö ei ole suotavaa, vaan uskovaisen tulee totella uskontonsa johtohahmoja sekä mielellään myös päässään kuuluvia ääniä. Mitäpä muutamasta traumatisoituneesta kakarasta.

Sovellus nykypäivään: Niissä kristinuskon suuntauksissa joissa yhteisö on nostettu Jumalan asemaan, kuten vanhoillislestadiolaisuudessa, on tärkeintä totella kyselemättä mitä seurakunta päättää, pitää muistaa esimerkiksi käyttää vain sellaista finnivoidetta joka hoitaa finnejä, koska pelkkä peitevoide on meikkaamista ja siten syntiä. True story. Jumala saattaa loukkaantua vääränlaisesta finnivoiteesta ja silloin palat ikuisesti helvetin tulessa. Uskovainen luottaa kyselemättä seurakunnan neuvoihin, sillä emmehän me tahdo antaa järjen olla uskon esteenä, ja on turvallista jäädä matkaa tekemään luottaen Jumalaan ja käyttäen oikeanlaista finnivoidetta.

Job: kaikella on tarkoitus

Jumala ja Saatana lyövät vetoa, että jos Jobilta vie asioita jotka hän on omalla työllään ansainnut, hän suuttuu ja hylkää Jumalan. Jobin karja kuolee, maat ja pellot tuhoutuvat, mutta Job kiittää Jumalaa. 12 lasta kuolee ja Job sairastuu, mutta Job vain kiittelee Jumalaa. Lopulta Job kuitenkin selviää. Lopuksi Job löytää uuden vaimon, tekee hänen kanssaan toiset 12 lasta ja saa lisää maata ja karjaa.

Opetus: Viattomia kuolee, kun Jumala ja Saatana lyövät vetoa. Lapset ovat isänsä omaisuutta, ja toki niitä saa käyttää vedonlyönnin sivullisina uhreina. Samoin naiset ovat miestensä omaisuutta. Jumalan suureen kosmiseen suunnitelmaan kuuluu, että joitakin ihmisiä käytetään välineenä toisten ihmisten uskon koettelemisessa. Vähempiarvoisilla ihmisillä on välinearvo. Ei ole niin vakavaa jos muutama sivullinen vahingoittuu.

Sovellus nykypäivään: Vastoinkäymisillä on aina jokin tarkoitus. Tämä on niin helvetin paskaa että en edes keksi mitään sarkastista sanottavaa. Lukekaa Maijan tarina ja katsokaa miten jotkut ihmiset suhtautuvat saadessaan tietää asiasta. He väittävät, että sillä on jokin tarkoitus, että Jumala koettelee hyväksikäyttäjien uskoa tai että sillä on jokin olennainen merkitys Maijan itsensä elämässä. Tällä perustellaan sitten sitä, että asia pitäisi vain unohtaa ja antaa anteeksi.

Oonan: itsetyydytys ja ehkäisy

Oonanin veli kuoli lapsettomana. Oonanin olisi pitänyt tehdä lapsi veljensä vaimon kanssa, jotta veljen suku jatkuisi. Hän ei kuitenkaan totellut, vaan antoi siemenensä mennä maahan ja oli siksi paha ihminen.

Opetus: Tätä raamatunkohtaa käytetään usein itsetyydytyksen = onanoinnin kieltona. Haloo ihmiset, onhan se nyt paljon tärkeämpää tehdä äpäriä veljelleen kuin tuhlata potentiaalinsa hukkaan!

Sovellus nykypäivään: Mielenkiintoista minusta tässä tarinassa on se, että Oonan kuitenkin ilmeisesti harrasti seksiä kälynsä kanssa, ja varsinainen synti tässä oli coitus interruptus. Siksi lestadiolaiset käyttävät samaa kohtaa myös ehkäisyn kieltona, mikä loogisesti tarkoittaa, että tärkeintä on lisääntyminen, eikä edes aviouskollisuus saisi mennä sen edelle, Oonanhan oli naimisissa. (Jos tätä raamatunkohtaa olisi sovellettu kirjaimellisesti, olisin varsin mielelläni jäänyt vielä vähäksi aikaa – pillerithän eivät näy.)

Mikäli reaktiosi on, että Raamatun tarinat ovat oman aikansa tuotetta ja siksi kaikkea ei voi soveltaa nykypäivään, suosittelen katsomaan seuraavan videon:

Arkikuvahaaste

Kuvassa on sukka. Se lojuu lattialla. Kuvan otto tapahtui hetken intuition perusteella, mutta sen valinta bloggaukseen oli pitkän ja huolellisen harkinnan tulosta.

Facebookissa kiersi jonkin aikaa arkikuvahaaste: postaa viiden päivän ajan kuva päivässä arjestasi. Kuten arvata saattaa, kuvat eivät tietenkään olleet arkea. Ne olivat lifestylea. Täynnä auringonlaskuja, nätisti aseteltuja aterioita, omaa sivistyneisyyttä alleviivaavia kirjapinoja, ja sen sellaista. Ihminen kaunistelee elämäänsä, myös silloin kun on tarkoitus olla ”rehellinen”. Yritin kuvitella, millainen olisi kuvasarja, joka kyseenalaistaisi facebook-konventiot. Se oli yllättävän vaikeaa.

Useimmat siis pyrkivät kuvaamaan arjen hyvältänäyttäväksi, hohdokkaaksi, tyylikkääksi, ahkeraksi ja muita positiivisia adjektiiveja. Hahmottelin sarjaa, joka perustuisi noloille asioille, rumille, tavallisille, asioille jotka antavat minusta huonon kuvan tai asioille jotka on tapana pitää piilossa. Ensimmäinen mielijohde oli sukka lattialla. Se on tavallinen asia, joka luultavasti pätee useimpiin, mutta se on tavallista, hölmöä, ja vähän noloa. Se ei anna kuvaa, että kotini on siisti ja tyylikäs, mutta se ei myöskään ole hirveä vaateröykkiö lattialla joka olisi hassua, ja jolloin myös rehentelisin siivottomuudellani. Se ei kerro minusta mitään, se ei anna hyvää kuvaa, se ei rehentele negatiivisilla ominaisuuksilla. Se on vain pelkkä sukka lattialla.

Sitten en enää keksinytkään mitään, mikä olisi poikennut sukan ideasta. ”Tavara lattialla”, ”tavara poissa paikaltaan”, ”yksittäinen tavara ilman kontekstia” -ideat oli jo kulutettu. Yritin ottaa lähtökohdaksi asioita, jotka ovat hyväksyttäviä ja tyylikkäitä facebook-konventioissa. Kun normi on nätti kattaus ja hyvää ruokaa, voisin kuvata kasan tiskattavia astioita. Mutta sekään ei käy, koska se sisältää normin piilevänä. Kasaa tiskattavia astioita edeltää se, että astioilla on tehty jotain, se siis kuvaa vaihtoehtoisesti joko ahkeraa ruoanlaittajaa tai edellä mainittua siivottomuudella rehentelyä. ”Minä olen rento enkä nipota turhaan tiskaamisesta.” Normista lähteminen ei siis ole hyvä vaihtoehto, koska normin vastakohta sisältää mielteen normista, samoin kuin mielle korkeasta sisältää mielteen matalasta, hyvän idea sisältää idean huonosta. Normin vastakohta on normisidonnainen ja siten ei kovin kaukana normista.

Toinen vaikeus oli se, että jonkinlainen suodatin on pakko pitää. En voisi kuvata esimerkiksi intiimialueiden sheivausta, vaikka se on arkista, ja eittämättä myös varsin kaukana hyvältä näyttämisen konventiosta. Facebook tietääkseni poistaa pornografiset kuvat, eikä idea muutenkaan kuulosta loistavalta kaverilistani demografiaa tarkastellessa. Sama suodatin pätee kaikkiin eritteisiin, sukupuoliseen toimintaan jne. Niihin epäsuorasti liittyvissä asioissa, kuten penikseltä näyttävä porkkana, puolestaan haittaa se, että ne ovat ”hauskoja” normaalilla tavalla, ja sopivat siten tavalliseen arkikuvahaasteeseen paremmin kuin kyseenalaistavaan. Muita suodatettavia asioita voisivat olla esim. tilin saldon näyttäminen, sähköpostin salasana, psykiatrin lausunto, liikesalaisuudet, tuntematon kadulla kävelijä jne.

Kolmas hankaluus oli se, että nolous on alakulttuurisidonnaista. Kaverilistallani on henkilöitä joiden mielestä ”nolife-kirjoja-lukeva-nörtti” on nolointa ever, mutta ohjelmakoodin ja filosofiakirjojen pinon kuvaaminen ei silti riittäisi, sillä listallani on myös henkilöitä jotka arvostavat kyseistä toimintaa. Pitäisi keksiä jotain, joka olisi kaikkien mielestä epähohdokasta.

Neljänneksi, sarjassa olisi pitänyt kuitenkin olla jotakin ideaa. Siksi en voinut tehdä esimerkiksi sarjaa, jossa olisi sukka, lusikka, varpaankynsi, paperilappu ja hiiri lattialla. Syy miksi halusin ylipäätään kyseenalaistaa koko haasteen, ei ollut siinä että satuin nyt vain haluamaan kyseenalaistaa. Halusin herättää pohtimaan arkikuvahaasteen rakenteita, erottua miljoonasta muusta ”arkeaan” kuvaavista henkilöistä, ja ehkä myös olla hauska. Siksi sarjassa pitäisi kokonaisuudessaan olla jokin idea, eikä vain kaikki olla samoja. Samuus ja epähauskuus olisi vienyt pohjan koko idealtani.

Paljon sanottavaa ei mistään

”[K]irjallisuudentutkijat voisivat […] kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”
– Tommi Kakko: Paljon sanottavaa ei mistään (Avain, 1/2014)

Tämä on herkullisinta mitä olen aikoihin maistanut.

Ensinnäkin Kakko valitsee verbiksi ”pelkistää”. Yksinkertaistaa, tiivistää, kiteyttää. Annetaan kuva, että kirjallisuudentutkimuksen hedelmällistä runsautta typistetään, kutistetaan, lopputulos on jotain vähemmän, jotain kuivempaa kuin kuvaileva ja monipuolinen alkutilanne. Sen sijaan se, mikä kirjallisuudentutkimuksen kielen kritiikissä halutaan, on luonteeltaan enemmänkin selventämistä: turhan käsitesotkun poistamista, monimutkaisuuden minimoimista, selkeää jäsentelyä niin että olennaisuudet erottuvat epäolennaisuuksista. Kakko siis olkiukkoilee.

Selventämisvaatimus on sitä samaa mistä puhuvat mm. Wittgenstein, Einstein, Sokal ja muistaakseni Chomsky myös. ”Jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et ole ymmärtänyt koko asiaa.”

”Ongelmat, jotka vaikuttavat pelkistämisen jälkeen absurdeilta” taas on kaunisteltu tapa sanoa, että tutkimusongelmat näyttävät ikävän turhilta ja hyödyttömiltä jos kieli ei enää ole nätin koukeroista. Kakko tarkoittaa varmaan sanoa, että kaikkea ei voi ilmaista yksinkertaisesti, että selventäminen olisi väistämättä silpomista, typistämistä. Siitä olen samaa mieltä. Määritelmä ”jääkiekko = 12 äijää tökkii kepeillä littanaa kumista kappaletta” typistää selvästi jääkiekon olennaisia aspekteja, vaikka se onkin tyylipuhtaasti selkeytettyä ja yksinkertaistettua kieltä. Samoin vaikkapa matemaattisia todistuksia ei välttämättä voi ilmaista selkokielellä.

Kakko näyttää siis olevan haparoiden oikeilla jäljillä, mutta ongelma tuleekin vasta kysyttäessä, onko kirjallisuus verrannollinen jääkiekkoon ja matematiikkaan, onko kirjallisuudentutkimuksessa asioita joiden ainoa oikea ilmaisutapa on vaikeaselkoinen kieli. Havaintojeni mukaan suurin epäselkeyden ongelma on yleensä samankaltainen kuin aiemmin bloggaamassani Kristevan teksteissä: hän sanoo ”Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa” kun hän tarkoittaa ”dialogia on vain kerronnassa”. Tämä väite on jokseenkin itsestään selvä, mutta joskus päädytään myös absurdiuksiin, kuten ”kerronta rakentuu kerronnassa”. Tällaisessa tapauksessa sama asia voidaan yleensä ilmaista selkeämmin, joten käsitteiden hämärtäminen on perusteetonta.

Tarkastellaanpa koko koko kappaletta josta lainaus on peräisin:

”Kirjallisuudentutkimuksen kieli on aina saanut osakseen kritiikkiä, mutta kirjallisuudentutkijat tietävät, että joskus selväkielinen argumentti ei aja asiaansa teoreettisesti eikä pedagogisestikaan. Vaikeaselkoisuuden lähde on kirjallisuudentutkijoiden tiedossa, sillä kirjallisuuden kieli on aina taipunut groteskeihin muotoihin, joissa kommunikoinnin tehokkuus on toisarvoista. Suuri yleisö voisi olla vastaanottavaisempi, jos virallisen kielen merkityksettömyyden voisi pukea mahdollisimman selkeisiin sanoihin ja perustella paremmin. Toisaalta kirjallisuudentutkijat voisivat ottaa oppia filosofien kokemuksista ja kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”

Jos tarkoitus on samaistaa kirjallisuudentutkimus sen tutkimuskohteisiin, kirjallisuuteen, pelkistämisestä kieltäytyminen tuntuu oikeutetulta. Kaunokirjallisuutta ei lueta vain saadakseen tietää sen asiasisällön, vaan olennainen osa lukukokemusta on se polku jota pitkin asiasisällön tietämiseen päädytään. Vähän kuin pelejä ei pelata vain pisteiden saamisen vuoksi, tai jännäreitä ei katsota vain saadakseen tietää kuka murhaaja oli.

Mikäli tämä samaistus olisi oikeutettu, on perusteltua sanoa että selventämistä ei tarvita, että kirjallisuudentutkimuksen ydin tarvitsee lennokasta kieltä enemmän kuin eksaktiutta. Sinänsä se kyllä käy, silloin vain on aika aiheetonta nimittää kyseistä toimintaa ”tutkimukseksi”, kun painopiste sijoittuu tutkimuskohteiden sijasta välineistön hiomiseen. Paremminkin se on jonkinlaista kirjallisuuden filosofiaa tai kirjallisuuden esseistiikkaa.

Ruoskinta IV: Toinen ja muita monimutkaisuuksia

(johdanto)

Monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia (haittaa usein ymmärtämistä, mutta muuten pieni ongelma)

Bahtinin termi dialogismi seemisenä monisäikeisenä kokonaisuutena merkitsee siis kaksinkertaistumista, kieltä ja toista logiikkaa.

Erotellaanpa. ”Dialogismi merkitsee kaksinkertaistumista.” Mikä kaksinkertaistuu? ”Dialogismi merkitsee kieltä”. Jassoo. Paremminkin dialogismi ilmenee kielessä. ”Dialogismi merkitsee toista logiikkaa.” Hmm.

Monologisuus pysyy siis eeppisen rakenteen järjestymisen periaatteena.

Suomeksi: eeppinen on monologista.

Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa.

Suomeksi: dialogia on vain kerronnassa.

Tekstin näkyvän järjestymisen tasolla (historiallinen lausuminen / diskursiivinen lausuminen) dialogia ei ole: lausumisen kahta aspektia rajoittavat kertojan absoluuttinen näkökulma, joka on yhtäläinen jumalan tai yhteisön näkökulman kanssa.

Suomeksi: kerronta ei ole dialogista, vaan kertojan näkökulma on ainoa, mitä on, ei ole kahta näkökulmaa.

Eeppisessä tilassa vallitsee kielen systemaattinen (samanlaisuus Jakobsonin mukaan) muoto.

Lyhyemmin: Epiikan kieli on systemaattista.

kirjallisuus koskettaa sitä strategista pistettä, joksi kirjallisuus tulee silloin kun se tuo kerronnan rakenteella (genret) julki kielelliset järjestelmät.

Kirjallisuus sekä koskettaa pistettä että tulee siksi.

Samoin siitä on löydettävissä psyykkisen maailman määrittelemisestä kieltäytyminen (välittömästi läsnäolevaa toimintaa, jota luonnehtivat kuvat, eleet ja sanaeleet, joiden kautta ihminen elää rajansa epäpersoonallisessa).

Määrittelemisestä kieltäytyminen on selvä, mutta entä jälkimmäinen. Ihminen elää rajansa (miten eletään rajoja?) paikassa epäpersoonallinen vai ihmisellä on raja, rajalla on epäpersoonallinen ja ihminen elää siinä.

Se kuvittaa subjektin (”minän”) puhuntaa, jonka kieli väistämättä lävistää konkreettisen ja universaalin, yksilöllisen ja kollektiivisen kantajana.

Minän kieli vai puhunnan kieli? Mitä ihmettä tuossa lävistetään ja mitä kannetaan? Yritetäänkö konkreettinen ja universaali asettaa toisilleen vastakohdiksi, koska samassa yhteydessä mainitaan yksilöllisyys-kollektiivisuus?

Kerronta konstituoituu siis koko ajan. Se rakentuu kerronnassa dialogisena matriisina oletetun vastaanottajan varaan.

Kerronta rakentuu kerronnassa.

Toinen (pelkkä omituisuus, ei varsinainen ongelma)

sekä historian että ”diskurssin” taso edellyttävät puhujan interventiota kertomukseen sekä suuntautumista kohti toista.

Kerronnan aktissa kerronnan subjekti kääntyy toisen puoleen ja kerronta strukturoituu suhteessa tähän toiseen.

Moderni kirjoitus tarjoaa monia räikeitä esimerkkejä tästä laajentuneesta näyttämöstä joka on sekä laki että toinen.

Samoin tässä tulemisen ja menemisen liikkeessä subjektin ja toisen, kirjailijan ja lukijan välillä tekijä strukturoituu merkitsijänä ja teksti kahden diskurssin dialogina.

Kirjailija ”puhuu”, mutta vieras diskurssi on pysyvästi läsnä puhunnassa, jonka muotoa hän muuttaa. Tämän tyyppisessä aktiivisessa ambivalentissa sanassa kertojan sana esittää toisen sanaa.

Ambivalenttien sanojen kolmatta kategoriaa, jonka tapaus on kätketty sisäinen polemiikki, luonnehtii taas toisen sanan aktiivinen (eli muokkaava) vaikutus kirjailijan sanaan.

Karnevaalissa subjekti häviää tekijän rakenteen tullessa esiin anonyymisuutena, joka samanaikaisesti luo ja näkee itsensä luotavan, minuna ja toisena, ihmisenä ja naamiona.

Ruoskinta III: Ristiriidat

(johdanto)

Bahtin, joka oli ensimmäisiä poeettisen sanan logiikan tutkijoita, etsi sen juuria karnevaalista. Karnevalistinen diskurssi murtaa kieliopin ja semantiikan sensuroiman kielen lait, ja tällä nimenomaisella liikkeellä siitä tulee sosiaalinen ja poliittinen vastaväite. Kyse ei ole yhdenvertaisuudesta vaan pikemminkin identiteetistä virallisen kielellisen koodin ja virallisen lain kyseenalaistamisen välillä.

Minkä yhdenvertaisuudesta? Onko siis karnevalistinen diskurssi virallisen ja kyseenalaistamisen välillä? Myöhemmin tulee ilmi, että karnevalistinen diskurssi tarkoittaa virallisen kulttuurin kyseenalaistamista, mutta tästä saa sellaisen vaikutelman kuin se sijaitsisi virallisen ja kyseenalaistavuuden välillä.

Termi ”ambivalenssi”merkitsee historian (yhteiskunnan) sisällyttämistä tekstiin ja tekstin sisällyttämistä historiaan; kirjailijalle ne ovat yksi ja sama asia.

No tuo ei muistuta ambivalenssin määritelmää kovinkaan paljon. Ambivalenttius on moniarvoisuutta tai kaksijakoisuutta. Jos merkitään A = teksti on ambivalenssi ja H = tekstiin on sisällytetty historiaa, niin tarkoitetaanko väitteellä jotakin seuraavista
– jos havaitaan A, niin väistämättä pätee H
– jos ei havaita A:ta, niin väistämättä pätee ei-H
– jos kirjailija toteuttaa H, niin väistämättä pätee A
– jos kirjailija ei toteuta H, niin väistämättä pätee ei-A
joiden totuusarvoista en ole ollenkaan vakuuttunut.

Fregen ja Peanon sekä edelleen Lukasiewiczin, Ackermannin ja Churchin moderni logiikka, joka kehittyy 0-1 -ulottuvuuksilla, ja jopa Boolen joukko-oppi, jonka formalisoinnit sisältävät enemmän rakenneyhtäläisyyksiä kielen toiminnan kanssa, ovat käyttökelvottomia poeettisen kielen sfäärissä, jossa 1 ei ole raja. Poeettinen kieli ei siis ole formalisoitavissa olemassaolevien loogisten (tieteellisten) toimintatapojen avulla ilman, että sitä muunnetaan.

Boolea kirjallisuudentutkimuksessa? Mielenkiintoista. Hieman outoa ottaa asia tällä tavalla esille, aivan kuin joku olisi todella yrittänyt soveltaa boolea kirjallisuuteen. Loogisuuden typistäminen boolen algebraan on epäloogisuuden riemuvoitto. Fanfaareja, olkaa hyvät.

Kirjallisuuden semiotiikan on lähdettävä poetiikan logiikasta, jossa kontinuumin mahtavuuden käsite sisältäisi intervallin nollasta kahteen ja jossa 0 ilmaisee lakia ja 1 implikoi sen ylittämisen.

Kontinuumi = jatkuvuus. Ahaa, Kristevasta on siis okei typistää poetiikka nollaan, ykköseen ja kakkoseen, vaikka Boolea hän ei kelpuuttanutkaan. Tällaisten matemaattisten käsitteiden sössöily on lähinnä pinnallista tieteellisyyskuuloisuuden hakuisuutta.

Tässä ”kontinuumin mahtavuudessa” nollasta erityiseen poeettiseen kaksoismerkitykseen, ”kielto” (kielellinen, psyykkinen, sosiaalinen) on 1 (Jumala, laki, määritelmä). Ja ainoa kielellinen käytäntö, joka ”pakenee” tätä kieltoa, on poeettinen diskurssi.

Kristeva on sitä mieltä, että kielellä on vain kaksi ulottuvuutta. Virallinen kulttuuri (1) ja poeettinen eli 0. Todellisuudessa ei ole olemassa yhtään mitään kieleen liittyvää jonka voisi typistää noin raa’asti.

Tämän seurauksena epiikka on uskonnollista, teologista, ja kaikki ”realistiset” kertomukset, jotka ovat kuuliaisia 0-1 -logiikalle, ovat dogmaattisia. Realistinen romaani, jota Bahtin nimittää monologiseksi (Tolstoi) kehittyy tässä tilassa. Realistinen kuvaus, ”luonteen” määrittely, ”henkilökuvien” luominen, ”subjektin” kehitys: kaikki nämä kertomuksen kertomukselliset ja kuvailevat elementit kuuluvat intervalliin 0-1 eli ne ovat monologisia. Ainoastaan karnevaalissa toteutuu poeettinen 0-2 -logiikka: se ylittää sekä kielellisen koodin että sosiaalisen moraalin säännöt ja omaksuu unen logiikan.

Se, mitä Kristeva tässä itse asiassa sanoo, on että on olemassa virallinen kieli ja epävirallista kieltä on olemassa vain yksi mahdollinen. Toisin sanoen on olemassa kaksi virallista kieltä, eikä monimuotoisuutta ollenkaan.

Ambivalenssin termi on sovellettavissa kahden romaanin rakenteessa havaittavan tilan korvaamiseen toisella: dialogisen ja monologisen tilan.

Eli dialoginen tila ja monologinen tila ovat romaanin rakenteessa havaittavia tiloja. Millä ne korvataan? Tähän asti olin kuvitellut että monologi on sitä vanhentunutta paskaa ja dialogi on se Bahtinin keksimä uusi jännä juttu, se ”toinen”.