Paljon sanottavaa ei mistään

”[K]irjallisuudentutkijat voisivat […] kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”
– Tommi Kakko: Paljon sanottavaa ei mistään (Avain, 1/2014)

Tämä on herkullisinta mitä olen aikoihin maistanut.

Ensinnäkin Kakko valitsee verbiksi ”pelkistää”. Yksinkertaistaa, tiivistää, kiteyttää. Annetaan kuva, että kirjallisuudentutkimuksen hedelmällistä runsautta typistetään, kutistetaan, lopputulos on jotain vähemmän, jotain kuivempaa kuin kuvaileva ja monipuolinen alkutilanne. Sen sijaan se, mikä kirjallisuudentutkimuksen kielen kritiikissä halutaan, on luonteeltaan enemmänkin selventämistä: turhan käsitesotkun poistamista, monimutkaisuuden minimoimista, selkeää jäsentelyä niin että olennaisuudet erottuvat epäolennaisuuksista. Kakko siis olkiukkoilee.

Selventämisvaatimus on sitä samaa mistä puhuvat mm. Wittgenstein, Einstein, Sokal ja muistaakseni Chomsky myös. ”Jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et ole ymmärtänyt koko asiaa.”

”Ongelmat, jotka vaikuttavat pelkistämisen jälkeen absurdeilta” taas on kaunisteltu tapa sanoa, että tutkimusongelmat näyttävät ikävän turhilta ja hyödyttömiltä jos kieli ei enää ole nätin koukeroista. Kakko tarkoittaa varmaan sanoa, että kaikkea ei voi ilmaista yksinkertaisesti, että selventäminen olisi väistämättä silpomista, typistämistä. Siitä olen samaa mieltä. Määritelmä ”jääkiekko = 12 äijää tökkii kepeillä littanaa kumista kappaletta” typistää selvästi jääkiekon olennaisia aspekteja, vaikka se onkin tyylipuhtaasti selkeytettyä ja yksinkertaistettua kieltä. Samoin vaikkapa matemaattisia todistuksia ei välttämättä voi ilmaista selkokielellä.

Kakko näyttää siis olevan haparoiden oikeilla jäljillä, mutta ongelma tuleekin vasta kysyttäessä, onko kirjallisuus verrannollinen jääkiekkoon ja matematiikkaan, onko kirjallisuudentutkimuksessa asioita joiden ainoa oikea ilmaisutapa on vaikeaselkoinen kieli. Havaintojeni mukaan suurin epäselkeyden ongelma on yleensä samankaltainen kuin aiemmin bloggaamassani Kristevan teksteissä: hän sanoo ”Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa” kun hän tarkoittaa ”dialogia on vain kerronnassa”. Tämä väite on jokseenkin itsestään selvä, mutta joskus päädytään myös absurdiuksiin, kuten ”kerronta rakentuu kerronnassa”. Tällaisessa tapauksessa sama asia voidaan yleensä ilmaista selkeämmin, joten käsitteiden hämärtäminen on perusteetonta.

Tarkastellaanpa koko koko kappaletta josta lainaus on peräisin:

”Kirjallisuudentutkimuksen kieli on aina saanut osakseen kritiikkiä, mutta kirjallisuudentutkijat tietävät, että joskus selväkielinen argumentti ei aja asiaansa teoreettisesti eikä pedagogisestikaan. Vaikeaselkoisuuden lähde on kirjallisuudentutkijoiden tiedossa, sillä kirjallisuuden kieli on aina taipunut groteskeihin muotoihin, joissa kommunikoinnin tehokkuus on toisarvoista. Suuri yleisö voisi olla vastaanottavaisempi, jos virallisen kielen merkityksettömyyden voisi pukea mahdollisimman selkeisiin sanoihin ja perustella paremmin. Toisaalta kirjallisuudentutkijat voisivat ottaa oppia filosofien kokemuksista ja kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”

Jos tarkoitus on samaistaa kirjallisuudentutkimus sen tutkimuskohteisiin, kirjallisuuteen, pelkistämisestä kieltäytyminen tuntuu oikeutetulta. Kaunokirjallisuutta ei lueta vain saadakseen tietää sen asiasisällön, vaan olennainen osa lukukokemusta on se polku jota pitkin asiasisällön tietämiseen päädytään. Vähän kuin pelejä ei pelata vain pisteiden saamisen vuoksi, tai jännäreitä ei katsota vain saadakseen tietää kuka murhaaja oli.

Mikäli tämä samaistus olisi oikeutettu, on perusteltua sanoa että selventämistä ei tarvita, että kirjallisuudentutkimuksen ydin tarvitsee lennokasta kieltä enemmän kuin eksaktiutta. Sinänsä se kyllä käy, silloin vain on aika aiheetonta nimittää kyseistä toimintaa ”tutkimukseksi”, kun painopiste sijoittuu tutkimuskohteiden sijasta välineistön hiomiseen. Paremminkin se on jonkinlaista kirjallisuuden filosofiaa tai kirjallisuuden esseistiikkaa.

Ruoskinta IV: Toinen ja muita monimutkaisuuksia

(johdanto)

Monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia (haittaa usein ymmärtämistä, mutta muuten pieni ongelma)

Bahtinin termi dialogismi seemisenä monisäikeisenä kokonaisuutena merkitsee siis kaksinkertaistumista, kieltä ja toista logiikkaa.

Erotellaanpa. ”Dialogismi merkitsee kaksinkertaistumista.” Mikä kaksinkertaistuu? ”Dialogismi merkitsee kieltä”. Jassoo. Paremminkin dialogismi ilmenee kielessä. ”Dialogismi merkitsee toista logiikkaa.” Hmm.

Monologisuus pysyy siis eeppisen rakenteen järjestymisen periaatteena.

Suomeksi: eeppinen on monologista.

Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa.

Suomeksi: dialogia on vain kerronnassa.

Tekstin näkyvän järjestymisen tasolla (historiallinen lausuminen / diskursiivinen lausuminen) dialogia ei ole: lausumisen kahta aspektia rajoittavat kertojan absoluuttinen näkökulma, joka on yhtäläinen jumalan tai yhteisön näkökulman kanssa.

Suomeksi: kerronta ei ole dialogista, vaan kertojan näkökulma on ainoa, mitä on, ei ole kahta näkökulmaa.

Eeppisessä tilassa vallitsee kielen systemaattinen (samanlaisuus Jakobsonin mukaan) muoto.

Lyhyemmin: Epiikan kieli on systemaattista.

kirjallisuus koskettaa sitä strategista pistettä, joksi kirjallisuus tulee silloin kun se tuo kerronnan rakenteella (genret) julki kielelliset järjestelmät.

Kirjallisuus sekä koskettaa pistettä että tulee siksi.

Samoin siitä on löydettävissä psyykkisen maailman määrittelemisestä kieltäytyminen (välittömästi läsnäolevaa toimintaa, jota luonnehtivat kuvat, eleet ja sanaeleet, joiden kautta ihminen elää rajansa epäpersoonallisessa).

Määrittelemisestä kieltäytyminen on selvä, mutta entä jälkimmäinen. Ihminen elää rajansa (miten eletään rajoja?) paikassa epäpersoonallinen vai ihmisellä on raja, rajalla on epäpersoonallinen ja ihminen elää siinä.

Se kuvittaa subjektin (”minän”) puhuntaa, jonka kieli väistämättä lävistää konkreettisen ja universaalin, yksilöllisen ja kollektiivisen kantajana.

Minän kieli vai puhunnan kieli? Mitä ihmettä tuossa lävistetään ja mitä kannetaan? Yritetäänkö konkreettinen ja universaali asettaa toisilleen vastakohdiksi, koska samassa yhteydessä mainitaan yksilöllisyys-kollektiivisuus?

Kerronta konstituoituu siis koko ajan. Se rakentuu kerronnassa dialogisena matriisina oletetun vastaanottajan varaan.

Kerronta rakentuu kerronnassa.

Toinen (pelkkä omituisuus, ei varsinainen ongelma)

sekä historian että ”diskurssin” taso edellyttävät puhujan interventiota kertomukseen sekä suuntautumista kohti toista.

Kerronnan aktissa kerronnan subjekti kääntyy toisen puoleen ja kerronta strukturoituu suhteessa tähän toiseen.

Moderni kirjoitus tarjoaa monia räikeitä esimerkkejä tästä laajentuneesta näyttämöstä joka on sekä laki että toinen.

Samoin tässä tulemisen ja menemisen liikkeessä subjektin ja toisen, kirjailijan ja lukijan välillä tekijä strukturoituu merkitsijänä ja teksti kahden diskurssin dialogina.

Kirjailija ”puhuu”, mutta vieras diskurssi on pysyvästi läsnä puhunnassa, jonka muotoa hän muuttaa. Tämän tyyppisessä aktiivisessa ambivalentissa sanassa kertojan sana esittää toisen sanaa.

Ambivalenttien sanojen kolmatta kategoriaa, jonka tapaus on kätketty sisäinen polemiikki, luonnehtii taas toisen sanan aktiivinen (eli muokkaava) vaikutus kirjailijan sanaan.

Karnevaalissa subjekti häviää tekijän rakenteen tullessa esiin anonyymisuutena, joka samanaikaisesti luo ja näkee itsensä luotavan, minuna ja toisena, ihmisenä ja naamiona.

Ruoskinta III: Ristiriidat

(johdanto)

Bahtin, joka oli ensimmäisiä poeettisen sanan logiikan tutkijoita, etsi sen juuria karnevaalista. Karnevalistinen diskurssi murtaa kieliopin ja semantiikan sensuroiman kielen lait, ja tällä nimenomaisella liikkeellä siitä tulee sosiaalinen ja poliittinen vastaväite. Kyse ei ole yhdenvertaisuudesta vaan pikemminkin identiteetistä virallisen kielellisen koodin ja virallisen lain kyseenalaistamisen välillä.

Minkä yhdenvertaisuudesta? Onko siis karnevalistinen diskurssi virallisen ja kyseenalaistamisen välillä? Myöhemmin tulee ilmi, että karnevalistinen diskurssi tarkoittaa virallisen kulttuurin kyseenalaistamista, mutta tästä saa sellaisen vaikutelman kuin se sijaitsisi virallisen ja kyseenalaistavuuden välillä.

Termi ”ambivalenssi”merkitsee historian (yhteiskunnan) sisällyttämistä tekstiin ja tekstin sisällyttämistä historiaan; kirjailijalle ne ovat yksi ja sama asia.

No tuo ei muistuta ambivalenssin määritelmää kovinkaan paljon. Ambivalenttius on moniarvoisuutta tai kaksijakoisuutta. Jos merkitään A = teksti on ambivalenssi ja H = tekstiin on sisällytetty historiaa, niin tarkoitetaanko väitteellä jotakin seuraavista
– jos havaitaan A, niin väistämättä pätee H
– jos ei havaita A:ta, niin väistämättä pätee ei-H
– jos kirjailija toteuttaa H, niin väistämättä pätee A
– jos kirjailija ei toteuta H, niin väistämättä pätee ei-A
joiden totuusarvoista en ole ollenkaan vakuuttunut.

Fregen ja Peanon sekä edelleen Lukasiewiczin, Ackermannin ja Churchin moderni logiikka, joka kehittyy 0-1 -ulottuvuuksilla, ja jopa Boolen joukko-oppi, jonka formalisoinnit sisältävät enemmän rakenneyhtäläisyyksiä kielen toiminnan kanssa, ovat käyttökelvottomia poeettisen kielen sfäärissä, jossa 1 ei ole raja. Poeettinen kieli ei siis ole formalisoitavissa olemassaolevien loogisten (tieteellisten) toimintatapojen avulla ilman, että sitä muunnetaan.

Boolea kirjallisuudentutkimuksessa? Mielenkiintoista. Hieman outoa ottaa asia tällä tavalla esille, aivan kuin joku olisi todella yrittänyt soveltaa boolea kirjallisuuteen. Loogisuuden typistäminen boolen algebraan on epäloogisuuden riemuvoitto. Fanfaareja, olkaa hyvät.

Kirjallisuuden semiotiikan on lähdettävä poetiikan logiikasta, jossa kontinuumin mahtavuuden käsite sisältäisi intervallin nollasta kahteen ja jossa 0 ilmaisee lakia ja 1 implikoi sen ylittämisen.

Kontinuumi = jatkuvuus. Ahaa, Kristevasta on siis okei typistää poetiikka nollaan, ykköseen ja kakkoseen, vaikka Boolea hän ei kelpuuttanutkaan. Tällaisten matemaattisten käsitteiden sössöily on lähinnä pinnallista tieteellisyyskuuloisuuden hakuisuutta.

Tässä ”kontinuumin mahtavuudessa” nollasta erityiseen poeettiseen kaksoismerkitykseen, ”kielto” (kielellinen, psyykkinen, sosiaalinen) on 1 (Jumala, laki, määritelmä). Ja ainoa kielellinen käytäntö, joka ”pakenee” tätä kieltoa, on poeettinen diskurssi.

Kristeva on sitä mieltä, että kielellä on vain kaksi ulottuvuutta. Virallinen kulttuuri (1) ja poeettinen eli 0. Todellisuudessa ei ole olemassa yhtään mitään kieleen liittyvää jonka voisi typistää noin raa’asti.

Tämän seurauksena epiikka on uskonnollista, teologista, ja kaikki ”realistiset” kertomukset, jotka ovat kuuliaisia 0-1 -logiikalle, ovat dogmaattisia. Realistinen romaani, jota Bahtin nimittää monologiseksi (Tolstoi) kehittyy tässä tilassa. Realistinen kuvaus, ”luonteen” määrittely, ”henkilökuvien” luominen, ”subjektin” kehitys: kaikki nämä kertomuksen kertomukselliset ja kuvailevat elementit kuuluvat intervalliin 0-1 eli ne ovat monologisia. Ainoastaan karnevaalissa toteutuu poeettinen 0-2 -logiikka: se ylittää sekä kielellisen koodin että sosiaalisen moraalin säännöt ja omaksuu unen logiikan.

Se, mitä Kristeva tässä itse asiassa sanoo, on että on olemassa virallinen kieli ja epävirallista kieltä on olemassa vain yksi mahdollinen. Toisin sanoen on olemassa kaksi virallista kieltä, eikä monimuotoisuutta ollenkaan.

Ambivalenssin termi on sovellettavissa kahden romaanin rakenteessa havaittavan tilan korvaamiseen toisella: dialogisen ja monologisen tilan.

Eli dialoginen tila ja monologinen tila ovat romaanin rakenteessa havaittavia tiloja. Millä ne korvataan? Tähän asti olin kuvitellut että monologi on sitä vanhentunutta paskaa ja dialogi on se Bahtinin keksimä uusi jännä juttu, se ”toinen”.

Ruoskinta II: Sekavuus

Sekavia ilmaisuja ja käsitteitä joita ei määritellä (vakava ongelma)

(johdanto)
Edellinen: Käsitesotku

Käsite ambivalenssi soveltuu täydellisesti eurooppalaisen kirjallisuuden nykyiseen siirtymätilaan: rinnakkaiseloon (ambivalenssiin), joka on samanaikaisesti ”kaksinkertaisesti elettyä” (realismi, epiikka) ja ”elettyä” itseään (lingvistinen tutkimus, menippeia).

Mitä ovat eletty ja kaksinkertaisesti eletty? Onko pelkkä ”eletty” enemmän elettyä kuin kaksinkertaisesti eletty? Miksi menippolainen satiiri rinnastetaan lingvistiikkaan?

kirjallinen rakenne ei ole, vaan jossa se kehkeytyy suhteessa toiseen rakenteeseen. Tällainen strukturalismin dynamisointi on mahdollista vain jos lähtökohtana on käsitys siitä, että ”kirjallinen sana” ei ole piste (kiinteä merkitys) vaan tekstuaalisten pintojen risteyskohta, useiden kirjoitusten dialogi.

Ideana on siis, että rakenne ei ole mitään pysyvää jolla on tietty merkitys, vaan tekstillä on merkitystä siinä, missä suhteessa se on toisiin teksteihin.

Kirjailijan ainoaksi tavaksi osallistua historiaan tulee tämän abstraktion ylittäminen kirjoitus-luennalla [écriture-lecture] eli toisin sanoen merkitystä muodostavan rakenteen käytännön kautta suhteessa toiseen rakenteeseen tai sen vastakohtana. Historia ja moraali kirjoittautuvat ja tulevat luetuiksi toisten tekstien infrastruktuureissa.

Eli: kirjailija kirjoittaa teoksen, joka on suhteessa toisiin teoksiin ja voi myös olla niiden vastakohta.

Sanan status määrittyy siten a) horisontaalisesti: tekstissä sana kuuluu samanaikaisesti sekä kirjoittavalle subjektille että vastaanottajalle; sekä b) vertikaalisesti: tekstissä sana on suuntautunut kohti edeltävää tai samanaikaista kirjallista perinnettä Mutta vastaanottaja sijoittuu teoksen diskursiivisessa universumissa itsekin ainoastaan diskurssina. Siten hän sulautuu tähän toiseen diskurssiin (tähän toiseen teokseen) siinä suhteessa, jossa kirjailija on kirjoittanut oman tekstinsä.

Eli kirjailija on kirjoittanut tekstinsä ”jossain suhteessa”, ja tähän ”suhteeseen” vastaanottaja ”sulautuu”. Mikä ihme tämä suhde on?

Sanan status tekstin pienimpänä yksikkönä osoittautuu välittäväksi, joka yhdistää rakenteellisen mallin kulttuuriseen (historialliseen) ympäristöön, sekä sääteleväksi, joka kontrolloi muutosta diakroniasta synkroniaan (kirjalliseen rakenteeseen).

Status osoittautuu ”välittäväksi” —-, joka… Aivan kuin tästä puuttuisi substantiivi. Sanan status on luonteeltaan välittävää, eli se yhdistää rakenteen ja kulttuurin.

merkin käsite, joka edellyttää vertikaalista (hierarkkista) halkeamaa merkitsijään [signifiant] ja merkittyyn [signifié], eivät ole sovellettavissa poeettiseen kieleen, joka on yhdistelmien ja kytkentöjen rajattomuutta.

Halkeama on siis erikseen merkitsijässä ja merkityssä, vai onko se niiden välillä, vai onko se jostain muusta niihin kahteen? Jos halkeaman on tarkoitus olla ”yhdistelmien rajattomuuden” vastakohta, niin tarkoittaako se jonkinlaista kuilua, joka sijaitsee jonkin ja jonkin muun välillä, ja estää niiden yhdistelemisen?

Käsite kaksinkertainen (ei kaksikon merkitsijä – merkitty -merkityksessä, vaan yhden ja toisen merkityksessä), ja se saa ajattelemaan poeettisen kielen toimimista taulukointimallina, jossa jokainen ”yksikkö” (tästä lähtien tätä sanaa ei voi enää käyttää kuin lainausmerkeissä, sillä jokainen yksikkö on kaksinkertainen) toimii kuten monimääräytynyt huippu.

Olisi valaisevampaa, jos tietäisi mitä tarkoittaa monimääräytynyt huippu. Tai mitä vittua, ei todellakaan olisi. Eli on siis taulukko, tällainen

Minä olen yksikkö	Minäkin, mutta olen kaksinkertainen
Minä myös, ja toimin kuten monimääräytynyt huippu	WTF?

Uusi lähestymistapa poeettisiin teksteihin hahmottuu tästä termistä, jonka kirjallisuuden semiotiikka voi omaksua. ”Dialogismista” aiheutuvaa logiikkaa luonnehtivat seuraavat piirteet. 1) Se käsittelee lauseen tai narratiivisen rakenteen eri termien välistä etäisyyttä ja niiden suhteita ja ilmaisee tulemista. Niinpä se on vastakkainen jatkuvuuden ja substanssin tasoille, jotka ovat kuuliaisia olemisen logiikalle ja ovat siten monologisia.

Mitkä tasot jatkuvuudessa ja substanssissa? Kielessäkö? Millä tavalla kieli on jatkuva? Ja mikä muuten edes on vastakkainen näille tasoille, dialogin aiheuttama logiikka? Minkä olemisessa on jokin logiikka, jolle tasojen on oltava kuuliainen?

Kahden muotoutumisen periaatteen voi siis nähdä säätelevän romaanin ambivalenttia tilaa: monologisen (jokainen seuraava jakso on edellisen määräämä) ja dialogisen (transfiniittiset jaksot ovat edeltäviä kausaalisia sarjoja välittömästi laajempia).

Ja mitähän mahtavat olla nämä jaksot ja sarjat? Tekstikappaleita, lauseita, tarinan sisäisiä jaksoja, kerronnallisia jaksoja? En voi sanoa onko monologisessa romaanissa jakso edellisen määräämä, ellen tiedä mitä jaksoa tarkoitetaan. Mitä tarkoittaa ”välittömästi laajempi”; jos joku ei ole sellainen niin onko se ”pienen hetken jälkeen laajempi”. Tarkoittaako sarjan kausaalisuus sitä, että toinen sarja on seurausta ensimmäisestä, vai että sarjan osat ovat toistensa seurausta?

Käsitys poeettisesta kielestä dialogina ja ambivalenssina johtaa Bahtinin romaanin rakenteen uudelleen arvioimiseen; se ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon, joka on sidoksissa diskurssin typologiaan.

”Ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon”? WTF?! Se luokittelee sanoja, vai on vain samanmuotoinen kuin jokin mikä luokittelee sanoja? Millä tavalla käytännössä samanmuotoinen?

Objektiin suuntautunut sana on suoraa diskurssia ”henkilöhahmoista”. Sillä on suora, objektiivinen merkitys, mutta se ei sijoitu samalle tasolle kuin tekijän diskurssi, vaan sillä on tietty etäisyys tähän. Se on suuntautunut omaan objektiinsa samalla, kun se itse on kirjailijan suuntauksen objekti. Se on vieras sana, joka on alisteinen narratiiviselle sanalle kirjailijan käsityksen objektina. Kirjailijan suuntaus ei kuitenkaan tunkeudu objektiin suuntautuneeseen sanaan vaan hyväksyy sen kokonaisuutena muuttamatta sen enempää merkitystä kuin tonaliteettiakaan. Tällä tavoin (objektiin suuntautunut) sana,joka on tullut toisen (denotatiivisen) sanan objektiksi ei ole ”tietoinen”.

Mitä kirjailijan suuntautuneisuus tarkoittaa? Ehkä ideologiaa, maailmankuvaa, arvoja? Mitä käytännössä tarkoittaa, että sana on tietoinen?

Epiikka, joka rakentuu synkretismin rajoissa, kuvittaa sanan kaksoisarvoa sen post-synkreettisellä aikakaudella

Mihin sana ”se” viittaa? Sanan post-synkreettinen aikakausi vai epiikan aikakausi?

Sanaa tekona, varmana käytäntönä [apodictique] ja eron artikulaationa ei erotettu kuvasta representaationa, tuntemisena, ajatuksena.

Mitä on eron artikulaatio? Mihin sana ero viittaa, minkä ja minkä ero?

Näin kirjallisuus on ehkä päätymässä samanlaiseen ajatteluun maalauksen kanssa: olemuksen siirtämiseen muodoksi, (kirjallisen) tilan pinnanmuodostukseen (kirjallisen) ajattelun paljastajana vailla ”realistisia” vaatimuksia. Silloin on tutkittava kielen kautta romaanimaista tilaa ja sen muunnoksia ja vakiinnutettava kielen ja tilan läheinen suhde. Tämä velvoittaa analysoimaan tilaa ja kieltä ajattelun muotoina.

Miten käytännössä kirjallisuus voi olla muoto. Mitä pintaa siinä muodostetaan? Mikä tuo tila on? Ennen sen selittämistä en voi kommentoida onko lauseessa ajatusta.

Esityksen (realistisen representaation) ja eletyn itsensä (retoriikka) ambivalenssia tutkimalla on mahdollista havaita linja, jossa tapahtuu niiden välinen katkos (tai risteytyminen). Tämä linja kuvaa graafisesti liikettä, josta kulttuurimme riistäytyy irti ylittääkseen itsensä.

Jos eletty on vastakohta esitykselle, miksi eletty on retoriikkaa? Konkretisoiko tuollainen linjoittaminen liikaa? Riistäydytäänkö siis irti liikkeestä? Ei se kuvaa graafisesti koska tuota ei voi esittää graafisesti ennen kuin selitetään mitä tarkoitetaan.

Tulossa
Ruoskinta III: Ristiriidat

Ruoskinta I: Käsitesotku

Käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä (vakava ongelma) 

(johdanto)

Menippolainen satiiri muodostuu kontrasteista: hyveellinen hetaira, jalomielinen ryöväri, viisas, joka on samanaikaisesti vapaa ja orja jne. Se käyttää jyrkkiä siirtymiä ja muutoksia, ylhäistä ja alhaista, nousemista ja putoamista, kaikenlaatuisia yhteensopimattomuuksia. Sen kieli näyttää innoittuneelta omasta ”kaksoismerkityksestään” (omasta toiminnastaan ”ulkopuolen” kahdentavana graafisena jälkenä)

Minkä ulkopuoli? Onko kaksoismerkityksen jompikumpi puoli ulkopuoli ja toinen sisäpuoli? Jos näin, niin millä perusteella kumpi on kumpi? Miksi toinen pitää kahdentaa? Miksi se on graafinen, millä tavalla visuaalisuus liittyy tekstiin tai kaksoismerkityksellisyyteen?

Voitaisiin siis tehdä hypoteesi, jonka mukaan jokainen kirjallisten lajien evoluutio on kielellisten rakenteiden tiedostamatonta julkituomista niiden eri tasoilla. Romaani erityisesti tuo julki kielellisen dialogin.

Jokainen evoluutio? Onko evoluutioita monta, sekö ei siis ole yleiskäsite vaan niitä on erilaisia? Miksi ylipäätään pitää käyttää käsitettä luonnonvalinta? ”Niiden eri tasoilla”, eli kirjallisten lajien eri tasoilla vai kielellisten rakenteiden eri tasoilla, ja ne ovat mitä?

Eeppinen logiikka etsii yleistä ottaen lähtökohdaksi erityisen, se olettaa näin hierarkian aiheen rakenteessa. Eeppinen logiikka on kausaalinen ja siis teleologinen: se on uskoa sanan puhtaaseen, kirjaimelliseen merkitykseen.

Mistä rupikonnan rektumista näitä älyllisiä surmanhyppyjä oikein tulee? Kausaalinen tarkoittaa, että jälkimmäinen johtui edellisestä, eli että kupin särkyminen johtui sen tippumisesta. Teleologinen puolestaan tarkoittaa päämääräsuuntautuneisuutta, eli kuppi tippui, koska sen oli määrä särkyä. Nämä eivät ole samoja asioita. Miten kausoliteetti liittyy yleinen vs. erityinen? Miten kausaalisuus ja teleologisuus liittyvät sanan kirjaimelliseen merkitykseen?

Keskiajalla menippolaisia aspekteja piti kurissa uskonnollisten tekstien auktoriteetti, porvarillisella aikakaudella taas yksilön ja tavaroiden absolutismi.

Missä merkityksessä käytetään sanaa absolutismi? ”Itsevaltius, vallan keskittäminen yhdelle henkilölle” vai ”käsitys jonkin tiedon tai arvon ehdottomuudesta”? Miten tavarat voivat olla ehdottomia? Uskonnon auktoriteetti suhteessa teksteihin on ymmärrettävissä, mutta tarkoittaako tavarat sitten jonkinlaista materialismia? Mikä edes on porvarillinen aikakausi? Miksi yksilö ja tavarat rinnastetaan, ovatko individualismi ja materialismi jotenkin sama asia?

Silloin poeettisen kielen mallin ongelmat eivät ole enää viivojen/linjojen tai pinnan vaan tilan ja äärettömyyden ongelmia, jotka on formalisoitavissa joukko-opin ja uuden matematiikan avulla.

Älä raiskaa matematiikkaa. Mitä nuo viivat ja linjat ja pinnat ovat? Miten ne voi formalisoida jos ei tiedä mitä ne ovat? Joukko-oppiin viittaaminen on yhtä tyhjän kanssa, kun ei kerrota miten se käytännössä tapahtuu. Piirretään Venn-diagrammeja teksteistä?

Kerronnallisen rakenteen nykyinen analyysi on jalostunut siihen pisteeseen, jossa se voi rajata pää- tai katalyyttiset funktiot ja indeksit joko sellaisenaan tai informaationa.

Pää- tai katalyyttiset funktiot? Päälyyttiset? Pääfunktiot? Päättiset? Entä ovatko myös indeksit pää- ja katalyyttisiä? Mitä ne indeksit ovat? Katalyytti on karkeasti sanoen aine, joka nopeuttaa kemiallista reaktiota. Onko kerronnalle olemassa jokin juttu, joka nopeuttaa jotakin juttua, ehkä kerronnan ymmärtämistä? Miksi funktiot ja indeksit eivät sellaisenaan ole informaatiota? Mitä ne ovat silloin kun ne eivät ole informaatiota?

Dialogismi, pikemminkin kuin binarismi, saattaa olla tämän aikakauden intellektuaalisen rakenteen perusta. Romaanin ja ambivalenttien kirjallisten rakenteiden vallitsevuus, nuorisoa kiehtova karnevalistinen yhteisöllisyys, kvanttiteoria ja kiinalaisen filosofian herättämä kiinnostus korrelationaaliseen symbolismin vahvistavat tätä hypoteesia vain muutamia nykyajattelun merkittäviä alueita mainitakseni.

Kvanttiteorialla ei varmastikaan tarkoiteta sitä yleisintä merkitystä, en pysty ymmärtämään miten sähkömagneettinen säteily liittyy kirjallisuuteen. Mitä tuokin kiinalainen filosofia tuossa tekee?

Itse asiassa tieteellinen lähestyminen perustuu loogiseen lähestymiseen, joka taas perustuu kreikkalaiseen (indoeurooppalaiseen) lauseeseen, joka perustuu subjekti – objekti -periaatteelle ja etenee identifikaation, determinaation ja kausaalisuuden avulla. Jälkimmäinen näkee itsensä ”vapaamielisenä” ja ”suhteellisena” mutta toimii oman transgressionsa ennalta aavistavan lain alueella; se on siis monologismin kompensaatiota, joka ei siirrä 0-1 -intervallia. Sillä ei ole mitään tekemistä dialogismin arkkitehtoniikan kanssa, joka edellyttää jyrkkää repeytymistä irti normista ja sisältää vastakohtaisten, mutta toisensa poissulkemattomien termien suhteen.

Ah, niin kaunista. Jos joku haluaa selittää tämän minulle niin lahjoitan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Tulossa
Ruoskinta II: ”Kaunokirjallinen ilmaisu” eli sekavuus

Kristevan ruoskintaa: johdanto

Julia Kristeva on yksi kirjallisuudentutkimuksen kivijaloista, suuresti kunnioitettu postmodernistien ja tiederelativistien keskuudessa. Kristevan teksti Sana, dialogi ja romaani, joka käsittelee Bahtinin kirjallisuusteorioita, oli romaanin teorian kurssilla perusaineistona. Seuraavassa tekstisarjassa tarkastelen tiivistetysti tekstin suomenkielisen version joitakin ongelmia.

Alan Sokalin mukaan postmodernistien ongelmia on mm. seuraavat: a) käyttävät holtittomasti matemaattista ja fysikaalista tietoa tutkimuksissaan. b) kirjoittavat epätäsmällisesti ja niin epäselvästi ettei heidän tekstejään voi lukea. c) eivät usko että luonnontiede pystyy tuottamaan tietoa, jota voidaan kutsua totuudeksi. Kristevan omia ongelmia puolestaan ovat, että Kristevan esitys on sekava ja täynnä matemaattisia virheitä. Lisäksi Kristevan teksti on niin monimutkaista, ettei siitä pysty erottamaan argumentteja ja niiden dokumentaatiota.

Ensimmäinen osa käsittelee Sokalin a-kohtaa, eli matemaattisia ja muiden tiedealojen käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska se ensinnäkin esittää olemattoman tai huonosti pohditun yhteyden matemaattisten tieteiden ja kirjallisuuden välillä, mikä sekä hämmentää kirjallisuuden ymmärtämistä ja käsittelyä että aiheettomasti pilaa käsitteiden merkityksen.

Toinen osa käsittelee Sokalin b-kohtaa, ”kaunokirjallista” ts. sekavaa ilmaisua, eli käytetään käsitteitä joiden merkitystä ei määritellä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska ei voi tietää mistä tekstissä puhutaan jos käytetään itse keksittyjä ei-vakiintuneita käsitteitä, joista kukaan muu kuin kirjoittaja itse ei tiedä mitä tarkoitetaan. Tällöin lukija muodostaa niistä oman tulkintansa joka ei välttämättä ole kirjoittajan tarkoittama, eikä kukaan voi tietää onko kirjoittaja oikeassa vai väärässä, tai onko aiheen käsittely relevanttia sillä tavoin.

Kolmas osa käsittelee tekstin sisäisiä ristiriitaisuuksia sekä ristiriitoja tekstin ja kirjallisuudentutkimuksen välillä tai ristiriitoja tekstin ja sen käyttämien teorioiden välillä. Arvioin ongelman vakavaksi, sillä varauksella että en välttämättä ole ymmärtänyt kaikkea oikein.

Neljäs osa käsittelee tekstin monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia. Se on hyvän tieteellisen käytännön vastaista, mutta muuten pääosin pieni ongelma, koska se on osittain tyylivalinta. Mainitsen myös käsitteen ”toinen” joka on yksi omituisimmista Kristevan tekstin piirteistä. Arvioin ongelman vähäpätöiseksi, koska käsite itsessään ei ole ongelmallinen ja sitä käytetään muissakin postmodernistisssa tieteissä kuten naistutkimuksessa, mutta sen käyttö sekavassa merkityksessä on ongelma, ja omituisuutensa takia se ansaitsee tulla mainituksi.

Ehkäisykielto

Ehkäisyn ja ehkäisemättömyyden ympärille syntynyt keskustelu on polarisoitunut ja poteroitunut tyhjänjauhamiseksi. Toisaalla ovat ex-lestadiolaiset ja muut vanhoillislestadiolaisuuden tilasta huolestuneet terminologialla ehkäisykielto, ihmisoikeusloukkaus, tuuliajolla olevat lapset. Toisaalla lestadiolaiset sanonnoilla ”me haluamme”, ”jokainen tekee omat valintansa”, ”emme tule kenenkään makuuhuoneeseen”.

Jo termi ehkäisykielto on kannanotto: kielletään että lestadiolainen voisi olla omaehtoinen, ilmoitetaan ylhäältäpäin, että ehkäisemättömyys on ensisijaisesti ylhäältä tuleva kielto, ei lestadiolaisen oma päätös. Siksi lestadiolaiset eivät ymmärrettävästi hyväksy termiä: monet kokevat ehkäisemättömyyden olevan aidosti oma valinta. Toisaalta myöskään lestadiolaisten ylläpitämä ”jokainen tekee omat valintansa” ei myöskään selvästikään vastaa totuutta. Kun ehkäisemättömyyteen painostetaan, toisin valitseminen vaatii yksilöltä niin suuria uhrauksia, että on pakko puhua valinnanmahdollisuuksien tietoisesta kaventamisesta.

Kollektivismi vs. individualismi

Lestadiolaisuus on kollektiivinen yhteisö. Suomalainen yhteiskunta taas on individualistinen. Lestadiolaisetkaan eivät elä täysin omassa kuplassaan, vaan ympäröivän yhteiskunnan individualistisuus vaikuttaa myös sen arvoihin ja asenteisiin. Lestadiolaisten oma valinta -terminologia kumpuaa siitä, että se yrittää sopeutua individualistiseen yhteiskuntaan. Lestadiolaisuus tietää, että ollakseen hyväksytty se ei voi sanoa, että se on kollektiivinen uskonto, ja että yksilöiden täytyy alistua kollektiivin tahtoon. Sen sijaan se sopeutuu individualismiin, ja väittää että ehkäisemättömyys on jokaisen oma valinta, vaikka se ei olisikaan.

Ehkäisykielto on oikea termi siinä mielessä, että ehkäisyyn painostetaan ja eri mieltä olevat potkitaan ulos. Toisaalta termi hieman typistää osan asian aspekteista: yksittäisen lestadiolaisen tekemä valinta ei ole ehkäisyn ja ehkäisemättömyyden välillä, vaan valinta kuuluuko yhteisöön vai ei. Jos siis haluat ehkäistä, sinun on joko valehdeltava jatkuvasti läheisillesi, ystävillesi, naapureillesi, vanhemmillesi, sisaruksillesi (10-15 kpl), suvullesi, ehkä jopa aviopuolisollesi – tai sitten sinut heitetään ulos. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele.

Yhteiskunta tavallaan pakottaa lestadiolaiset sanomaan, että ehkäisemättömyys on oma valinta, sillä yhteiskunta ei hyväksy että yhteisö määrittää yksilön arvot. Jossain kollektiivisen arvomaailman maassa lestadiolaisuus ei ehkä olisi niin kummallista, kun yhteisön hyväksyntään pyrkiminen on normatiivisempaa. Eikä siitäkään kovin kauan ole kun Suomessakin arvomaailmat olivat ensisijaisesti yhteisön määrittämiä.

Yksilö voi valita, että noudatan mieluummin yhteisön arvoja kuin rakennan oman arvomaailmani. Aikuisella ihmisellä on oikeus noudattaa haluamansa yhteisön sääntöjä, vaikka ne rikkoisivat hänen omia oikeuksiaan ja vapauksiaan. Aikuisella ihmisellä on oikeus elää yhteisön normien mukaisesti, vaikka hänen oma arvomaailmansa sotisi sitä vastaan.

Teoriassa voisi olla olemassa lestadiolainen, joka sanoo että haluaisi ehkäistä, mutta pitää tärkeämpänä olla yhteisössä hyväksytty tai ”elää oikein” ja siksi ei ehkäise. Käytännössä ongelmia kuitenkin aiheuttaa se, että lestadiolaiseen tapakulttuuriin ei kuulu eriävien mielipiteiden ilmaisu. Virallinen totuus on, että oikealla uskovaisella on oikeat mielipiteet, ja oikeiden sääntöjen noudattaminen ei auta, jos ei usko niihin oikeasti.

Siis henkilö joka tappaa, pyytää anteeksi ja on sitä mieltä että tappaminen on väärin, on oikea uskovainen. Henkilö joka ei tapa koska laki kieltää mutta on sitä mieltä että tappaminen on joissain tilanteissa perusteltua, on susi lammasten vaatteissa. Jälkimmäinen tekee väärin ja potkitaan lestadiolaisuudesta pois, edellinen tekee oikein ja saa pysyä yhteisössä. Koska teoilla ei ole merkitystä vaan pelkästään sillä mitä mieltä ihminen ”oikeasti” on, eri mieltä oleva ihminen joko suggeroi itsensä samanmieliseksi tai sitten yksinkertaisesti valehtelee.

Ihmisoikeusrikkomus?

Ihmisoikeusliiton mukaan ehkäisykielto on naisen oikeuksien rikkomista. Sen mukaan jokaisella tulee olla oikeus päättää lastensa lukumäärästä. Minusta ihmisoikeusliitto menee tässä vähän metsään. Jokaisella tulee olla yhteiskunnan taholta sama oikeus tähän, siis esimerkiksi koululaisilta ei voi evätä terveystiedon seksivalistustunteja sillä perusteella, että se on opettajan arvomaailman vastaista. Mutta uskonnoilla ja muilla yhteisöillä on oikeus rajoittaa jäsentensä elämää jos jäsenet itse valitsevat liittyä niihin. Ja koska vanhemmilla on yksinoikeus kohdella lapsiaan lähes miten tahansa, uskonnoilla on oikeus myös rajoittaa alaikäisten elämää vastoin heidän tahtoaan.

Yhteiskunta ei suojele aikuisia uskonnolta. Yhteiskunta (suomalainen) voi tulla kyllä väliin jos uskonto tekee lapsille jotain lainvastaista, kuten naittaa 14-vuotiaan viisikymppiselle, tai noudattaa Raamatun ohjeita lastenkasvattamisessa kirjaimellisesti. 14-vuotias tyttö voi sanoa haluavansa naida viisikymppistä, mutta ukko menee silti vankilaan. Sen sijaan aikuista uhria ei monessakaan tapauksessa voi auttaa jos uhri ei koe itseään uhriksi tai kieltäytyy ottamasta apua vastaan vaikka kokisi itsensä uhriksi.

En käytännössä näe tapaa, jolla uskontoja voisi kieltää olemasta vittupäitä, ilman että ollaan fasisteja ja rajoitetaan ihmisten vapautta. Lestadiolaisuutta ei voi kieltää potkimasta ulos niitä jotka hyväksyvät ehkäisyn. Ainoa tapa on valistaa yksilöitä.

——————————————————————–

Uskontojen uhrien tuki UUT ja lestadiolaisten vertaistukipalsta.