Natsikortti ei ole argumentointivirhe

Natsikortti on analogia.

Virhe on sellainen, mikä ei ole loogisesti pätevä. Esimerkiksi auktoriteettiin vetoaminen on argumentointivirhe, koska perustelu ei toimi jos auktoriteetti esittää väitteen joka ei ole totta: 1+1 = 600. Siksi myös tilanteessa jossa kahden vastakkaisen väitteen paremmuusjärjestystä ei voida todistaa, ei voi vedota jommankumman auktoriteettiasemaan väitteen oikeellisuuden todistajana.

Sen sijaan analogiat eivät voi olla virheellisiä. Tai voivat, jos sanon että Bill Gatesin tulojen suhde minun tuloihini on kuin siskoni tulojen suhde Mark Zuckerbergin tuloihin. Se ei päde, koska siskoni ei ole miljardööri. Mutta natsikorttia ei käytetä tuolla tavalla virheellisesti, vaan esimerkiksi ylilyönteihin. Natsikortti olisi virheellinen analogia, jos sanottaisiin että Martin Luther King oli etelävaltioiden mustille kuin Hitler juutalaisille. Mutta natsikortti ei ole virheellinen analogia, kun sanotaan että valtio on työttömille Hitler (Katriina Kajannes) tai että päiväkoti noudattaa ss-jugendin ideologiaa (Nina Mikkonen). Karmea ja ruma ylilyönti, mutta ei virhe.

Täytyy muistaa, että argumentti on eri asia kuin siitä vedetty moraalinen johtopäätös. Päiväkotia voi verrata natsi-Saksaan eikä se liiottelusta huolimatta ole virhe, mutta asiaa ei voi tuomita moraalisesti satunnaisen natsiviitteen vuoksi. Mikkosen esittämässä analogiassa ei ollut mitään vikaa, mutta sen perusteella tehdyt toimenpide-ehdotukset ovat melkoisen facepalmattavia. Moraalikeskustelut kuitenkin tulisi erottaa puhtaasta logiikasta.

Yleensä analogioissa, silloin kun ne ymmärretään, sallitaan aivan hirveitä ylilyöntejä. Esimerkiksi hyttysen ja ihmisen kokoeroa voi verrata ihmisen ja Mount Everestin kokoeroon. Jos analogia ymmärretään kirjaimellisesti, se on tietenkin aivan pöljä, koska mittakaava on aivan eri. Kauheaa liioittelua, siis. Mutta tarkoituksena on kertoa jollekulle joka ei tiedä mikä on Mount Everest että kuten hyttynen on tosi pieni ihmisen rinnalla niin ihminenkin on tosi pieni Mount Everestin rinnalla.

Analogian tarkoitus on osoittaa asioiden jonkin aspektin yhtenevyys, esimerkiksi että valtio ei tykkää työttömistä, Hitler ei tykkää juutalaisista. Ei ole tarkoitus väittää, että tykkäämisen aste, toimintatavat ja lopputulos olisivat täysin yhtenevät. Mutta jos vaaditaan natsitoimenpiteitä natsianalogian vuoksi, kyseessä on analogian raiskaaminen, analogian väärintulkinta, ei analogian virheellisyys. Pelkästä analogiasta ei voi vetää toimenpide-ehdotuksia sen enempää kuin moraalisia päätelmiäkään.

Analogioita kokemukseni mukaan usein ymmärretään huonosti. Kiltin miehen myytistä kirjoittaessani vertasin itseään kilttinä pitävää sellaiseen, joka pitää itseään älykkäänä. Joku kommentoi, että ei voi verrata, koska kiltteys on pariutumisessa huono ominaisuus, mutta älykkyys on työllistymisessä hyvä ominaisuus. Tarkoitukseni kuitenkin oli osoittaa, että ihmiset haluaisivat maailman järjestyvän omien hyvien ominaisuuksiensa mukaan, kiltit haluavat kiltteyden olevan pariutumisen peruste ja älykkäät haluavat älykkyyden olevan työllistymisen peruste. Analogia sijaitsee vain tällä aspektilla, eikä sitä pidä jatkaa joka ikiseen ulottuvuuteen. Siksi ennen Godwinin lain esiinvetoa pitäisi lukea mitä oletetussa natsikortissa oikeasti lukee, ei sitä mitä luulee rivien välissä lukevan. Ei toimenpiteitä, ei moraalia, ei jokaista sivupiirrettä, pelkästään se mitä on sanottu.

Kansanmurha on ilmeisesti liian kipeä asia että sitä voisi ottaa analogian kohteeksi. Natsikortti on huonoa keskustelukäyttäytymistä, koska sitä on käytetty huonosti, siitä on sattunut tulemaan jonkinlainen argumenttiperseilyn symboli. Ei ole olemassa Stalin-korttia, armeniakorttia tai ruandakorttia. Jos niitä käytettäisiin, niissä olisi täsmälleen sama rakenne kuin natsikortissa. Kaikki, mikä viittaa hiukankin natsi-Saksaan tulkitaan natsikortiksi, mutta edellämainittujen korttien yhtenevyys natsikorttiin huomattaisiin luultavasti vain erittäin selkeissä kansanmurhaan viittaavissa perusteluissa.

Natsikortti ei siis ole virhe. En silti suosittele käyttämään sitä, sillä se tulkitaan huonoksi keskustelukäyttäytymiseksi. Jos haluat pelkästään keskustella virheettömästi, voit käyttää natsikorttia. Jos haluat vaikuttaa hyvältä, älä käytä natsikorttia. Muut keskustelijat vain vetävät herneen kärsäänsä, näytät tyhmältä ja keskustelu pysähtyy. Suosittelen käyttämään vähemmän poleemisia analogioita, yleensä on paljon tärkeämpää näyttää hyvältä kuin olla oikeassa.

Taide on mielipide

Aalto-yliopisto meinaa kehittää kriteerejä taiteen laadun arviointiin. Projekti kuulemma tulee olemaan uraauurtava. Ahhah! Kuolen nauruun! Sattumoisin samaa on huonolla menestyksellä yritetty koko sen ajan kuin taidetta on ollut olemassa meidän tuntemassamme merkityksessä, eli siitä 1700-luvulta (ts. nerokultin aikoihin).

Ei pitäisi koskaan määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta, koska se on yksinkertaisesti mielipidekysymys. Pitäisi vain tutkia arvoneutraalisti. Taide tuppaa olemaan sellaista, että joka ikisen kriteerin protestiksi voi tehdä teoksen, joka on taidetta mutta rikkoo tuota kriteeriä. Taiteessa ei ole universaalisti tärkeintä tekijän intentiot, teoksen asema, pinnalliset piirteet tai erilaiset sisällölliset seikat, koska jokainen kuitenkin painottaa mitä ikinä lystää.

Taiteessa lähinnä katsotaan mitkä ovat taidetta ja yritetään keksiä niille yhteinen kriteeri, sen sijaan että edes yritettäisiin keksiä universaaleja piirteitä joihin taideteoksia yritettäisiin sovittaa. Mutta kun asian ratkaisu äärimmillään on neukkula ja natsit, niin ei sekään paljon himota.

Kyse ei pohjimmiltaan ole siitä, mitkä ovat oikeat tai tarpeeksi laajat kriteerit taiteelle, vaan siitä ketkä ovat vallankahvassa, siitä mistä Vallan Kahva sattuu tykkäämään ja millä jalalla Vallan Kahva sattui nousemaan aamulla. Ongelma ei ole taiteen kriteerien puute, vaan että käytössä on vain vasara, jolla kaikkea taidetta yritetään hakata, vaikka taide on ajat sitten lakannut olemasta naula.

Taide on enimmäkseen ollut pienen eliittipiirin juttu. Joskus yläluokan jolla oli aikaa vetelehtiä kun köyhälistö raatoi. Luokkarajojen lieventyessä eliitti muuttui joksikin muuksi. Mutta nykyään, kun kaikilla on aikaa vetelehtiä, taide on kaikkien juttu. Mielipiteellisyys on ainoa järkevä tapa jolla taiteen voi määritellä. Mikäli ”oikeaa” taidetta ymmärtääkseen tai tehdäkseen on kuuluttava tiettyyn piiriin tai oltava tietynlainen ihminen, ollaan lähempänä 1700-luvun nerokulttia ja luokkayhteiskuntaa kuin nykyaikaista moniarvoista ja sosioekonomisesti joustavaa yhteiskuntaa.

Postmodernismi eli taiteen degeneraatio oli taidemaailman kriisin ensimmäinen ilmentymä. Olemme joutuneet pitkään kärsimään rappiotaiteesta, sillä vaikka on jo ymmärretty, ettei voi olla vain yhden ideologian tai tiettyjen sisältökriteerien mukaista taidetta, instituutiot kuitenkin ovat pysyneet suht entisellään ylimpänä auktoriteettina. Siksi sisällön sijasta määrittäväksi kriteeriksi on tullut taiteilijan asema (vaikka sitä ei saakaan ääneen sanoa) sekä oikea, riittävän eliittimäinen julkaisukanava. Ei ole vielä järjestelmää, joka aidosti sallii monet näkemykset mutta ei perusteetonta ”taidetta on se mitä siksi sanotaan” -diktatuuria joka on johtanut muun muassa eläinten tappamiseen ja lapsipornoon. Tämä on hyvä koska Jumala, tämä on hyvä koska Stalin, tämä on taidetta koska se on esillä taidemuseossa.

Koska kriteerinmääritys ei selvästikään tuota tuloksia, pitäisi keksiä jokin muu suhtautumistapa. Jos tuet lopetettaisiin, raaka markkinavetoisuus + yksityiset mesenaatit olisi eräs ratkaisu. Kaupallisuus on kuitenkin taiteessa melkoinen mörkö, ja instituutiot kokevat tärkeäksi tukea arvokasta taidetta, josta on tullut pieni, sisäänpäin kääntynyt ja vuorovaikuttamaton piiri. Taide-eliitti pelkää taiteen popularisoitumista ja rappeutumista niin, että se ei huomaa omaa rappeutumistaan. Instituutiot pitäisi saada myöntämään taiteen mielipiteellisyys. Asia pitäisi huomioida niin tutkimuksessa, taidepolitiikassa (kuten apurahojen jaossa) kuin julkisessa taiteessa kuten museoissa ja kirjastoissa.

Pitäisikö vain niillä teoksilla olla oikeus elää jotka kykenevät oikeuttamaan itse itsensä, saamaan riittävästi suosiota itsensä elättääkseen? Miksi taiteilijat eivät voisi tehdä myyvää taidetta elääkseen ja harrastuksekseen kokeilla eksentrisempiä juttuja? Pitäisikö taiteilijoita tukea samalla tavalla kuin yrityksiä? Taiteeksi saa sanoa mitä hyvänsä, mutta mikä peruste on sillä että enemmistön pitää maksaa pienen vähemmistön mielipide?

Tolstoi: Mitä on taide?

Ennen pelättiin että taiteen aiheiden joukkoon osuisi aiheita jotka turmelevat ihmisiä ja taide kiellettiin kokonaan. Kun taas nykyään ei pelätä muuta kuin sitä ettei vain jäätäisi ilman jotakin taiteen tarjoamaan nautintoa, ja sen vuoksi suositaan mitä hyvänsä. Ja minä arvelen että jälkimmäinen erehdys on paljon edellistä tökerömpi ja että sen seuraukset ovat paljon vahingollisemmat.

Huvittavaa, että Tolstoi kirjoittaa näin jo 1800-luvulla. Hän varmaan olisi pyöriskellyt tuskasta haudassaan jo muutaman vuosikymmenen, mikäli tietäisi nykytaiteen tilanteen.

——

Ylimpien luokkien taiteesta ei siis koskaan voikaan tulla koko kansan taidetta, sitä eivät ajattelevat ja vilpittömät ihmiset voi hiukkaakaan epäillä. Ja jos taide siis on tärkeä asia, hengen siunaus, kaikille ihmisille uskonnon kaltainen välttämättömyys, niin sen tulee olla kaikkien ihmisten käsitettävissä, jos siitä taas ei voi tulla koko kansan taidetta niin on kaksi vaihtoehtoa; joko taide ei ole niin tärkeä asia kuin annetaan ymmärtää, tai se mitä me sanomme taiteeksi ei ole tärkeä asia […] korkea-asteisimmin nautittavasta taiteesta osallisia ja sen nauttijoita voivat olla vain ”schöne Geister”, valitut, kuten romantikot heitä kutsuvat, tai ”yli-ihmiset” kuten Nietzchen seuraajat heitä kutsuvat.

Sanotaan, että kaikkein parhaat taideteokset ovat sellaisia että enemmistö ei voi niitä ymmärtää ja että ne avautuvat vain valituille, jotka ovat valmentautuneet ymmärtämään noita suuria teoksia, mutta jos enemmistö ei ymmärrä, niin sille täytyy selittää, antaa sille ne tiedot joita se tarvitsee ymmärtääkseen. Mutta käy ilmi että sellaisia tietoja ei ole ja että teoksia ei voi selittää, ja sen tähden ne jotka sanovat että enemmistö ei ymmärrä hyviä taideteoksia eivät anna selityksiä vaan sanovat että ymmärtääkseen täytyy lukea, katsoa, kuunnella noita teoksia kerran toisensa jälkeen. Mutta se ei ole selittämistä vaan totuttamista. Ja totuttaa voidaan kaikkeen, kaikkeen huonoimpaankin.

Ja sen tähden, jos taide ei kosketa, niin ei voi sanoa että se johtuu katselijoiden ja kuuntelijoiden ymmärtämättömyydestä, vaan siitä voi ja tulee päätellä vain että kysymyksessä on joko huono taide tai ei taide ollenkaan.

Juuri sikäli taide eroaa valmentautumista ja määrättyä tietämyksen johdonmukaisuutta vaativasta järjellisestä toiminnasta kuten siis trigonometriaa ei voi opettaa ihmiselle joka ei tunne geometriaa, että taide vaikuttaa ihmisiin riippumatta heidän kehityksestään ja koulutuksestaan, että kuvien, äänten, hahmojen sulo vaikuttaa kehen hyvänsä ihmiseen, olipa hän millä kehitysasteella tahansa.

Taiteen toimi on juuri sitä että tehdään ymmärrettäväksi ja avautuvaksi se mikä on päättelyn muotoisena voinut olla käsittämätöntä ja luoksepääsemätöntä. Kun joku kokee todellisen taide-elämyksen hänestä tavallisesti tuntuu että on hän on tuntenut asian entuudestaan, mutta ei vain ole saanut sitä sanoiksi, […] taide ei voi olla käsittämätöntä suurille joukoille vain siitä syystä että se on oikein hyvää, kuten meidän aikamme taiteilijat mielellään sanovat.

Taiteen päämäärä on sen tunteen tartuttaminen ihmisiin jonka taiteilija on kokenut. Älyllinen ponnistus, johon katsojan, kuulijan, lukijan täytyy ryhtyä tyydyttääkseen heränneen uteliaisuutensa tai omaksuakseen teoksen mukanaan tuomat uudet tiedot tai omaksuakseen teoksen tarkoituksen nielaisee lukijan, katsojan, kuulijan huomion ja häiritsee tartuntaa.

Periaatteessa hyvin perusteltu, mutta ”avataan sitä mitä ei voi päättelyn kautta ymmärtää” ja ”päämäärä on tartuttaa tunne” ovat silti vain mielipiteitä, eikä voi vaatia kaikkia olemaan samaa mieltä. Myös älyllisyyttä vaativat teokset voivat olla taidetta.

———-

Aina, kaikkina aikoina ja kaikissa yhteiskunnissa ihmisiä on yhdistänyt uskonnollinen tietoisuus siitä mikä on hyvää ja mikä on pahaa, ja tuo samainen uskonnollinen tietoisuus myös määrittelee taiteen välittämien tunteiden arvon ja sen tähden kaikki kansat ovat aina pitäneet ihmisiä yhdistävästä uskonnollisesta tietoisuudesta juontuvia tunteita välittävää taidetta hyvänä ja rohkaisseet sitä: kuhunkin uskonnolliseen tietoisuuteen sopimattomia tunteita välittävä taide on puolestaan todettu huonoksi ja se on kiistetty.

Tolstoi tarkoittanee ”uskonnollisella tietoisuudella” lähinnä jotain kattavaa ideologiaa tai maailmankuvaa, jota suurin osa yhteiskunnasta kannattaa. Nykyaikana tuo tuskin pitää kovin hyvin paikkansa. (Länsimaisen) virallisen eliitin mielestä esimerkiksi feminismi, suvaitsevaisuus jne. ovat kaikkein korkeimpia arvoja. Vastakkaisten mielipiteiden on kuitenkin niin helppo päästä ääneen, että keskimääräinen yksimielisyys menettää uskottavuuttaan.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillestä, joka lähtee noviisi Adsonin kanssa Italiaan benediktiiniluostariin tekemään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytettyjen välillä. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William ja Adson alkavat selvittää. Sitten murhia alkaa tapahtua lisää. Noudattaako murhaaja Ilmestyskirjan seitsemää pasuunaa? Vai olivatko asialla demonit? Miten asiaan liittyy labyrinttimaisen kirjaston oveton huone finis Africae? Voiko murhat selvittää pelkästään järkeilemällä?

Dekkari ja skolastiikka yhteensovitettuna toimii ällistyttävän hienosti. Ruusun nimen lukijakunta olisi pienentynyt murto-osaan, jos skolastiset ja semioottiset kysymykset olisi esitetty sellaisenaan, ilman jännitystä ylläpitävää murhamysteeriä. Jos pääpaino olisi ollut juonessa, instituutio ei olisi suostunut sotkemaan sormiaan sellaiseen ällötykseen. Eri lajien yhdistely on kiitettävän taitavaa, mutta sitä tapaa aika harvoin. Helpoiten sen lajitovereita löytää aikuisten-lasten -kirjoista kuten Lokki Joonatan, Pikku prinssi, Tirlittan tai peräti Tatu ja Patu, jotka ovat loistavia lasten kirjoina, mutta joissa on lisäksi ikään kuin toinen, vaikeammin tajuttava aikuisten taso. Sen sijaan lajityyppien yhdistelyä on laajasti tunnetussa kirjallisuudessa vähän.

Toinen ällistyttävän hieno juttu Ruusun nimessä on se, miten kirjaston labyrintti symboloi tietoa: kirjat ovat saatavissa vain harvoille, kirjat ovat vaarallisia, kirjat ovat katoavaisia, kirjoja täytyy suojella ihmisiltä ja ihmisiä täytyy suojella kirjoilta. Idea on lainattu Jorge Luis Borgesilta, mikä sekin sanotaan miltei suoraan: teoksen keskeistä kirjaa mustasukkaisesti vartioiva munkki on nimeltään Jorge Burgoslainen, ja hän on sokea kuten Borgeskin. Ruusun nimi ei kuitenkaan osoittele symbolia yhtä selvästi, vaan lukijan pitää itse saada se tulkittua. Juonen kannalta teos kuitenkin toimii, vaikkei symboleita tajuaisikaan; pisteet siitäkin.

Ja sitten varsinaiseen asiaan. Ruusun nimi on dekkari. Se on myös jonkinasteinen klassikko. Tämän saattaisi herkästi tulkita niin, että kirjallisuusinstituutio on niin avaramielinen, että se pystyy hyväksymään kaanoniin myös teoksia, joilla on kiellettyjä ominaisuuksia. On kuitenkin seikkoja, jotka saavat epäilemään tuota avaramielisyyttä.

Otetaan lähtökohdaksi, että Ruusun nimellä on kirjallista arvoa ja että dekkariudella ei ole arvoa. Sitten tarkastellaan, miten Ruusun nimi poikkeaa normaaleista dekkareista, selvittääksemme miksi se on parempaa kirjallisuutta kuin muut dekkarit.

Ensinnäkin Ruusun nimi sijoittuu keskiaikaiseen munkkiluostariin. Kirjallisuudessa teokset, jotka kertovat menneestä ajasta tai vieraasta kulttuurista, ovat usein menestyneet paremmin kuin teokset jotka kertovat tutusta ja läheisestä elämästä ja elämäntavoista. Olisiko Sinuhe egyptiläinen menestynyt niin hyvin, jos se olisi sijoitettu kirjoitusajankohtaansa, eli Suomeen 1940-luvulle? Periaatteessa tuollaisessa menneiden aikojen glorifioinnissa ei ole mitään väärää. On siis parempi kysyä, miksi historiatarinat menestyvät kirjallisuutena. Pitääkö se nostaa taiteen kriteeriksi? ”Jos teos kertoo historiasta, se on parempaa taidetta.” Asiasta ei selvästikään voi tehdä universaalilausetta, joten lievennetään: ”Jos teos on kirjallisesti arvokas ja kertoo historiasta, se on parempaa taidetta.” Jos Ruusun nimi sijoitetaan nykyaikaan, mitä jää jäljelle?

Historiaan sijoittumisen lisäksi Ruusun nimen statuksessa on olennaista se, että siinä on paljon tietoa, mm. kirkon/Jeesuksen köyhyyskiistasta ja muista keskiajan teologisista kysymyksistä, sekä keskiaikaisen dogmatiikan ja evankelisen teologian vastakkainasettelusta. Voisiko tästä tehdä taiteen kriteerin? ”Jos teoksessa on paljon tietoa, se on parempaa taidetta.” Selvästikään lause ei päde kaikkeen tietoon. Stephen Kingin teoksille on tyypillistä tarkka yksityiskohtaisuus, kuten novellissa jossa mies kaivaa autolle ansakuopan, kaivaminen selostetaan niin että se toimisi oikeassakin elämässä. Ilkka Remeksellä puolestaan on neukkupolitiikkaa. Lausetta pitää siis tarkentaa: ”Jos teoksessa on paljon sellaista tietoa, mikä lasketaan tärkeäksi ja merkittäväksi tiedoksi, se on parempaa taidetta.” Jotta lauseella olisi jotain merkitystä, pitäisi määritellä mikä on merkittävää tietoa ja kenen määritelmä merkittävyydestä on paras. Faktatiedon määrä ei selvästikään ole kovin hyvä taiteen kriteeri.

No, mitä jää jäljelle kun faktat ja historia on riisuttu? Tavallinen dekkari. Sitä ei päästettäisi instituution porteista. Eli pitääkö tästä päätellä, että faktat = ei riittävä kriteeri koska mielipide, historia = ei riittävä kriteeri, faktat + historia = riittävä kriteeri? ”Jos teos on kirjallisesti arvokas ja kertoo historiasta, sekä siinä on paljon sellaista tietoa mikä lasketaan merkittäväksi, se on parempaa taidetta.”

Pitkääkö taiteen arvottaminen antaa tehtäväksi kahdelle ulkoiselle seikalle? Todellisuudessa Ruusun nimi olisi arvokas faktan ja historian riisumisen jälkeenkin, mutta instituutioiden inhoama koska se noudattaisi dekkarikonventioita. Alussa asetettu lähtökohta, että Ruusun nimellä on kirjallista arvoa ja dekkareilla ei ole kirjallista arvoa, oli huono, sillä Ruusun nimen eroavaisuudet dekkareista eivät olleet riittäviä laatukriteerejä.

Ruusun nimen statuksessa näyttää olevan kyse siitä, että sen muut ansiot katsotaan riittävän suuriksi että dekkarius ei haittaa. Dekkariudella itsellään ei ajatella olevan muuta arvoa kuin se, että se tuo lisää lukijoita. Ruusun nimi ei ole todiste kirjallisuusinstituution avaramielisyydestä tai dekkarien keskimääräisestä surkeudesta. Se on todiste siitä, että kirjallisuusinstituutio ei osaa tuoda arvottamisperusteitaan selkeästi esille.

Ruusun nimi blogistaniassa

Salla: ”Ruusun nimi oli minun mielestäni tylsä ja hengetön perusdekkari, joka on kuorrutettu kirjailija Umberto Econ oppineisuudella.”

Morre: ”Tämä ei ole älykkäämpi [kuin Da Vinci -koodi] viitaustensa ja latinan vuoksi, vaan siksi, että tässä on ovelampi juoni ja paljon hienosti rakennettua ratkaisemisen tematiikkaa.”

Hreathemus: ”Adson käy joskus tosin hermoille, vaikka eihän hänen tapansa hypätä heti yliluonnolliseen selitykseen suoranaisesti hänen vikansa ole, pikemminkin koko senaikaisen kirkkomentaliteetin vika.”

Pii: ”Ruusun nimi on myös kuvaus uskon moninaisuudesta. Luostarin traagisille tapahtumille annetaan kaksi selitystä: looginen William Baskerville uskoo kyseessä olevan ihmiskäden jälki, kun taas osa munkeista on varma pahojen demonien olevan murhien takana. Samalla teos esittää kuvan uskonnosta, jossa usko ei sulje järkeä pois. Erityisesti kylmää järkeä käyttävä William edustaa tätä: muut munkkiveljet ja jopa Adson uskovat välillä pahan yliluonnollisen olevan tihutöiden takana. Samoin teoksessa esitetään sekä anteeksiantava että tuomitseva usko. Siinä missä luostarin vanhimpiin munkkeihin kuuluva Jorge Burgoslainen on ankara ja taipumaton oikeudentunnossaan eikä armahda pienintäkään syntiä, ymmärtää William Baskerville synnintekijää sekä vapauttaa tämän syyllisyyden taakasta, joskaan hyväksymättä itse pahaa tekoa.”

Seija: ”Kertomuksen lomassa keskustellaan Aristoteleestä, islamilaisista oppineista ja muusta – keskeiseen osaan kohoaa luostarin kiehtova kirjasto ja erityisesti yksi salaperäinen kirja sen kätköissä.”

Pentti: ”Yhtäläisyydet ”Baskervillen koiraan” eivät tietystikään ole sattumaa ja jopa veli Williamin, entisen inkvisiittorin, tutkimusmetodi on hyvin samanlainen kuin Arthur Conan Doylen sankarin.”

Loponen: ”Hieman syvemmällä tasolla kirjan viehätys piilee kuitenkin Econ kyvyssä yhdistää kahden täysin eri lähtökohdista ponnistavan tieteenalan tuntemuksensa: tekstin lomasta paistaa niin Econ rakkaus keskiaikaista taidetta kohtaan kuin tämän vielä kehittymässä olleet käsitykset ja teoriat semiotiikan alalta.”