Johanna Sinisalo markkina-arvoteoriasta

Markkina-arvoteorian mukaan pariutuminen on resurssien vaihtoa: naisilla on seksuaalista valtaa, jota he vaihtavat miesten omistamiin resursseihin, kuten hyväksytyksi tulemiseen, kumppanuuteen, rahaan tai yhteiskunnalliseen statukseen. Resurssien vaihto on osin biologista ja siten tiedostamatonta: naaraan on haettava urosta jolla on mahdollisuus suojella ja ruokkia naarasta ja poikasia, uroksen on haettava naarasta jonka ominaisuudet viestivät korkeasta hedelmällisyydestä.

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi tukee käsitystä pariutumisen pohjautumisesta biologiaan. Mikael on monissa suhteissaan kuten pariutumisdiskurssin nainen: fyysisesti heikompi osapuoli, miesten himoitsema, mutta pystyy kuitenkin henkisesti kontrolloimaan ympärillään olevia. Muiden henkilöiden tietoisuudessa olennaista on hänen lempinimensä, Enkeli. Mikael on viaton, suloinen, kultatukkainen poju. Myös Mikaelin oma kertojanääni tiedostaa muiden käsityksen itsestään ja käyttää sitä hyväkseen: ”hipaisen sormillani Tohtori Spidemanin reittä, hengitän häneen päin kutsuvin pikku huokauksin, annan silmieni sulaa hänen omiinsa.” ”nuolaisen huuliani kevyesti, ja sitten upotan häveliäästi katseeni tuoppiin.”

 

Henkiset valtasuhteet

Valtaa ja manipulointia pohditaan jokaisessa Enkelin ihmissuhteessa. Spiderman haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen tietoja peikoista. Ecke haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen kirjan. Vastaavasti Spiderman ja Ecke käyttäytyvät kiristävähkösti saadakseen Enkelin harrastamaan seksiä, tiedostavat että ilman lahjoja ei seksiä tipu. Valtaa käytetään siis molemmin puolin.

Martesiin Enkeli on aluksi hieman ruusuisesti ihastunut. Martes kuitenkin hyväksikäyttää Enkeliä niin työsuhteessa kuin yksityiselämässäkin: Enkelille ei kerrota että hän saisi paljon suuremmat rahat ottamistaan kuvista suoraan asiakkaalta eikä Martesin kautta kierrätettynä, ja tekijänoikeussopimuksella Martes huijaa Enkelin antamaan kaikki käyttöoikeudet firmalleen. Yksityissuhteessakin Martes haluaa olla se joka määrää tahdin, se joka päättää mitä ei tule tapahtumaan, ihailun ja palvonnan kohde, se joka voi päättää jättää. Mutta miksi Martesista tuntuu pahalta kun Enkeli lakkaa tuntemasta vetoa häneen? Valta tekee riippuvaiseksi vallassaolijankin.

Palomitan ja Pentin suhde kuvaa toisenlaista valtasuhdetta. Palomita, postimyyntimorsian, tulee erilaisesta kulttuurista, eikä hän näytä täysin ymmärtävän omia oikeuksiaan, vaan ajattelee miten mies, omistaja, päättää ja naisen osana on vain tyytyä siihen. ”Meillä on sananlasku: mies on kodin tukipilari, vaimo sen valo. Minulle on selitetty, että se tarkoittaa sitä että ilman valoakin tulee toimeen mutta ilman tukipilaria maja sortuu.”, ”Enkä minä voi nousta Penttiä vastaan. Se on mahdotonta. Nainen ei hylkää. Mutta minkä voin sille, jos hän hylkää minut?”

Enkelin ja Pessin vuorovaikutus toistaa Palomita-Pentti -kuviota. Palomita on postimyyntimorsian joka lukitaan sisälle, Pessi on villieläin joka lukitaan sisälle. Palomitalle ostetaan valjaat ja halkiohousut ja jatko jätetään kuvittelun varaan, Enkeli vetää peikkoa lähemmäs ja laukeaa pitkin peikon selkää.

Olennainen ratkaisu on tehdä päähenkilöstä homo. Reviiriä puolustavan peikon ”omistajaksi” joka ihastuu eläimeensä olisi liian tulenarkaa laittaa naispuolinen: kun kuvioon lisää vielä postimyyntimorsiamen, soppa on alleviivaavan konservatiivinen. Lisäksi ihmisnaaraan ja peikkouroksen väliset seksikohtaukset voisivat olla aika groteskeja, eikä niissä olisi sitä samaa spontaaniutta ja vahingonomaisuutta kuin ihmisuroksen parissa harhalaukauksessa. Lisäksi ihmissuhteiden kannalta homoyhteisö ja suhteilu miesten välillä ehkä korostaa valta-asetelmien luonnetta paremmin kuin hieman tulehtunut naisten ja miesten välinen pariutumiskulttuuri, eikä turhaan kiinnitä huomiota poteroituneisiin keskusteluasetelmiin.

 

Biologia ja pariutuminen

Osa Enkelin ”rakastumisesta” peikkoon selittyy kirjan lomaan liitetyllä faktapätkällä: oselotit, harvinainen kissarotu on pariutumisvaikeuksissa, ja niille kehitetään feromoneja, sattumalta huomataan että eräs Calvin Kleinin kölninvesi voimistaa niiden pariutumisviettiä. Samaa tapahtuu Enkelin tiedostamatta myös hänelle itselleen: peikko merkitsee reviirinsä feromoneillaan, puolustaa sitä vieraita uroksia vastaan. Myös Spiderman kiinnittää huomiota Enkelin metsäiseen, metalliseen, kiihottavaan tuoksuun, samoin Martes haistaa feromonit Enkelin asunnossa ja tuntee nöyryyttävästi erektion alkavan. Jossain vaiheessa Enkeli tiedostaa ”haluavansa jotakuta”, mutta feromoniselitys jää huomaamatta. Enkeli ymmärtää peikon puolustautuvan vieraita uroksia vastaan, mutta ymmärtämättä jää hänen oma kiintymyssuhteensa peikkoon ja sen syyt.

Mikael on viettiensä vietävissä peikon feromoniarsenaalin edessä, mutta biologia vaikuttaa myös ihmisten välisiin suhteisiin. Mikä saa epäsiistin nörtti-Ecken hakeutumaan Mikaelin lähelle huolimatta siitä että kokee olevansa paljon hänen alapuolellaan? Miksi Mikael ripustautuu Martesiin joka alleviivaa olevansa hetero? Mikä osuus biologialla on ihmisten väliseen pariutumiseen?

Ecke ja Spiderman edustavat Mikaelille resursseja enemmän kuin seksiä. Mikaelin oma libido puolestaan tulee esille hänen suhtautumisessaan Martesiin. Erityisen tärkeä Enkelille on yö Tammerkosken sillalla, jota kuvaillaan kirjan aikana moneen kertaan, ja jonka hän kokee selvästi eroottisesti latautuneeksi. Enkeli kuvailee toistuvasti miten hän muistaa yhteisen aallonpituuden, highfivet ja katsekontaktin, mutta loppukaneettina tulee aina tunneaistimukset ja Martesin erektion muistelu. Biologia voittaa aivot.

 

Yhteenveto

Valtaa on teoksessa kahdenlaista: seksuaalista valtaa sekä henkistä valtaa. Seksuaalinen valta perustuu ennenkaikkea biologiaan, ja alistuja tekee mitä vain saadakseen seksiä. Enkelillä on seksuaalista valtaa suhteessa Eckeen ja Spidermaniin, ja Pessillä on seksuaalista valtaa suhteessa Enkeliin.

Henkisessä vallassa oleva kontrolloi joko elatuksella kuten Pentti tai kirjoilla ja tietoudella kuten Ecke ja Spiderman. Parit Enkeli-Pessi sekä Pentti-Palomita edustavat valtasuhdetta auktoriteetti-alistuja. Enkeli on Pessille auktoriteetti ja omistaja, Pentti on Palomitalle auktoriteetti ja omistaja. Valtasuhteessa taas Enkeli on alistuja suhteessa Martesiin koska Martes pompottelee häntä työn suhteen, ja Ecke ja Spiderman alistuvat Enkelille.

Seksuaalinen valta ja henkinen valta kietoutuvat yhteen siten, että seksuaalista valtaa vaihdetaan resursseihin. Vallan voimakkuus vaihtelee: Pentin valta Palomitaan on niin absoluuttinen että Palomita ei uskalla edes ostaa mitään ilman lupaa, Ecken ja Spidermanin valta Enkeliin taas on minimaalinen että se kutistuu pieniin lahjuksiin. Sekä seksuaalisesti että henkisesti hallitsevat käyttävät asemaansa hyväkseen: Spiderman tietää, että loislääkettä on apteekissa, mutta väittää Enkelille että sitä saa vain eläinlääkäreiltä, saadakseen Enkelin asuntoonsa, Enkeli puolestaan uskottelee haluavansa Spidermania päästäkseen lääkkeeseen käsiksi.

Näkemys edustaa siis varsin tyypillistä nainen-mies -biologista debattia: nainen on haluttava ja seksuaalinen olento, joka kontrolloi haluttavuudellaan miehiä, kun taas mies kontrolloi naisia resursseilla sekä fyysisellä olemuksellaan.

 

Ennen päivänlaskua ei voi blogosfäärissä

”Päähenkilö Mikael on ikään kuin välikappale luonnon ja ihmiskunnan välissä, ja hänen kokemustensa kautta vertaillaan ihmisten omituisuuksia ja luontoa… kuinka kaukana, ja toisaalta kuinka lähellä, toisiaan ne osaavatkaan olla.” (Wervi)

 

”Luonnon ja ihmisen suhde ei koskaan ole yksiselitteinen. Vasta juutalaiskristillinen etiikka on määritellyt, minkälainen ihmisen ja eläimen suhde saa olla. Ennen sitä lajien välistä seksuaalisuutta on pidetty luonnollisena asiana.” (Sinisalo Hesarissa)

 

”Minua kiinnosti ja hämmästytti Mikaelin suhde muihin miehiin. Häntä kusetettiin, hän kusetti ja hänet dumpattiin ja hän dumppasi. Mahtoiko hän hakea lohtua puhumattomasta peikosta? Se ei ainakaan pettäisi häntä.” (Anni)

 

”Peikot olivat ihmismäisiä, kykenivät paitsi tunteiden ilmaisuun, mutta oppivat myös ihmisten tapoja ja kykenivät hurjiin taidonnäytteisiin. Kuitenkin näissä eläimissä oli säilytetty villieläimen luonto, joka puski alituisesti pintaan. Juuri risteymä vaaraa ja inhimillisyyttä teki niistä, niin äärimmäisen kiehtovia.” (Kaleidoscope)

Blåfield-Sharma: Ken leikkiin ryhtyy…

Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta. Ville Blåfield, Leena Sharma. Ajatus kirjat 2007. Takakansiteksti kertoo teoksen käsittelevän julkisuuteen haluamista sekä sitä hintaa minkä julkisuudesta voi joutua maksamaan. Tyyliltään teos on kuten kepeä, haastattelupainotteinen, yhteenvetoja tai asioiden reflektointia harrastamaton uutinen hesarissa tai muussa viihdelehdessä, mutta aiheessa olisi ainesta myös vakavammalle filosofiselle ja sosiologiselle pohdinnalle.

 

1. Substanssi- ja varttijulkisuus

Teos ei oikein täytä otsikkonsa asettamia odotuksia, vaan tyytyy lähinnä käsittelemään sananlaskun jälkimmäistä osaa, ”se leikin kestäköön”. Julkisuuden haittapuolet, kuten yksityisyydensuojan menettäminen jne. koskevat kirjoittajien mukaan kaikkia julkisuuden henkilöitä, sillä rajoituksella millä tavalla he itse siihen suhtautuvat.

Sen sijaan ”leikkiin ryhtyminen” jää vähemmälle. Kirjan julkisuuteen pyrkimistä käsittelevä alkuosa tyytyy haastattelemaan muutamaa 13-19 -vuotiasta tositv-hakuista nuorta sekä BB-kilpailijoita. Enimmäkseen teos siis käsittelee BB-julkisuutta, Idolsia ja vastaavia, jota nimitetään kirjassa myös varttijulkisuudeksi. Huolimatta haastateltujen joukkoon otetuista ahtisaarista ja muista joiden julkisuus perustuu substanssiin, teoksen anti jää lopulta aika heppoiseksi.

Kiinnostaisi tietää laajemminkin niistä rakenteista, jotka piilevät julkisuuteen pyrkimisen taustalla. Mikä ero on niillä jotka pyrkivät substanssijulkisuuteen ja niillä jotka pyrkivät julkisuuteen sinänsä, varttijulkisuuteen? Millä tavoin eri julkkistyypeillä asenne julkisuuteen muuttuu sen kestäessä? Millaisia unelmia on 17-vuotiaalla politiikkaan pyrkivällä ja samanikäisellä musiikkiurasta haaveilevalla, millaiset asenteet heillä on julkisuuteen? Millaiset prosenttiosuudet tietyssä iässä on substanssi- ja varttijulkisuuteen tähtääviä ja mikä osuus työskentelee aktiivisesti sen eteen?

Julkisuudella on erilaisia funktioita ihmisille. Big Brother -kilpailijoiden haastatteluista kirjoittajat päättelevät, että ö-luokan julkkikset suhtautuvat julkisuuteen leikkinä, että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti (s. 48). Toisaalta jotkut käyttävät julkisuutta välineenä, jolloin sen funktio on erilainen ja siten myös tapojen pyrkiä sinne voisi olettaa poikkeavan itseisarvoisesta julkisuuden tavoittelusta. Esimerkiksi taiteilijoille ja poliitikoille julkisuus on tärkeä väline: osa pyrkii sinne aktiivisesti, jotkut nousevat vahingossa, jotkut yrittävät käyttää julkisuutta välineenä jonkin muun asian tekemiseen (kiinnitän ihmisten huomiota kehitysvammaisiin / animen taidepotentiaaliin), osa markkinoi itseään saavuttaakseen jotain (se myy kirjoja / tuo ääniä).

 

2. Reaktio

Funktion lisäksi myös ihmisten reaktiot yhtäkkiseen julkisuuteen ovat erilaisia. Arno Kotron mukaan puolestaan ei kannata tehdä sitä virhettä, että lähtisi vaatimaan oikaisuja tai vastailemaan kriitikoille, koska ilman sitä ihmiset unohtavat nopeammin (s. 146). Samoilla linjoilla on Rosa Meriläisen subjekti-objekti -jaottelu: julkisuudessa on parempi olla objektina, ei pitäisi lähteä kommentoimaan itsestään kerrottuja juttuja ja oikomaan vääriä juoruja koska näin olisi subjekti ja tiukemmin kiinni mediamyllytyksessä (s. 164, 167). Tosin substanssiosaajien täytyy tietysti vastata asiakritiikkiin – vähintään sitten kun pahin kohu on laantunut.

Monilla substanssijulkuilla asenne negatiivisiin kohuihin näyttää olevan ”maito on jo maassa, koitetaan hymyillä urheasti” – kun paskaa sataa niskaan niin lohdutellaan itseä, että nyt ainakin saadaan omalle asialle näkyvyyttä. Esimerkiksi Laasasen mediastrategia näyttää olevan, että mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta, että koska vauva-palstalla haukutaan että laasanen on läski, niin markkina-arvoteorian popularisoiminen on toiminut hyvin. Samoin Saul Schubak tolvasinineen ja tausseineen yritti kovasti vakuutella, että kyllä se nyt kansakunnan tietoisuus talouspolitiikasta ja huumeongelmista on laajentunut kun pertti ja esteri siwan kassalla päivittelee ja toistelee yhtä kontekstistaan irrotettua lausetta.

Tässä mielessä substanssijulkkuus muistuttaa suuresti Blåfieldin ja Sharman kuvailemaa varttijulkisuutta, jossa mikä tahansa julkisuus nähdään hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena: julkisuuden kohteena vain nähdään oman itsen sijasta oma ideologia jota ajetaan. Julkisuus siis koetaan niin tärkeäksi, että se menee imagokysymysten, jopa oikeellisuudenkin edelle: BB-kilpailijasta on hyvä idea pyllistää kameralle, nuoresta poliitikosta voi tuntua hyvältä esittää provosoivia kommentteja.

Petteri Ahomaan mukaan julkisuuteen äkkiä singahtaneet tarvitsisivat managereita (s. 68), valmentajia jotta nuoret eivät rikkoisi itseään päästämällä median puremaan itseään vapaasti. Ahomaa puhuu lähinnä tangokuninkaallisista ja misseistä, mutta tämä voisi olla hyvä idea substanssiosaajillekin. Schubakin lapsilisäheitosta seurannut kohu oli niin ennakoimaton että sen alkamiseen ei välttämättä olisi voinut vaikuttaa, mutta mitä olisi tapahtunut jos kokoomusnuorilla olisi ollut joku media-asiantuntija, joka olisi osannut vedota imagoargumenttiin sopivan hienovaraisesti, ts. manipuloida Schubakia niin että tämä olisi suhtautunut mediaan työkaluna eikä väen vängällä yrittää puolustella. Ulostuloksi olisi alkuvaiheessa riittänyt korkeintaan ”tuli pyllistettyä kameralle, sori”. Kun asiaa oli hoitamassa ainoastaan toinen yhtä kokematon kokoomusnuori Antti Häkkänen, tuloksena oli asioita pahentava haastattelukierre, emopuolueen tuomio ja Schubakille erottaminen varapuheenjohtajuudesta.

Paula Lehtomäen mukaan poliitikot eivät kauheasti edes mieti imagoasioita eikä heillä erityisesti ole mediastrategioita (s. 157). Ehkä kannattaisi. Vaikka totuuden kaunistelemisessa kieltämättä on kritisoitavatkin puolensa, mitä hyötyä on äärimmäisyyksiin menemisestä, siitä että media samaistaa puolueagendan kameralle pyllistykseen?

 

3. Loanheitto

”Kun tietty raja on ylitetty, tulee tämä outo kaksoisstandardi, että tuntemattoman ihmisen nolaaminen julkisuudessa on häpeällistä, mutta julkisuuden henkilön nolaaminen on terävää ja nerokasta, oivaltavaa journalismia.”
Arno Kotro (s. 144)

Esiintymisfrekvenssin perusteella teoksen huomioarvoisin asia julkisuudessa on loanheitto: henkilön haukkuminen, perättömien juorujen levittäminen, moralisointi. Monella haastatellulla on kokemuksia keskustelupalstoista ja irvivistä kolumnisteista. Varttijulkimoilla, joiden koko asema perustuu heidän henkilöönsä, eikä mihinkään asiaan, on luonnollista, että kritiikki sekä haukkuminen kohdistuu henkilöön itseensä. Kuitenkin myös substanssijulkimot kokevat henkilöön hyökkäämistä. Selkeästi kaikkien substanssijulkkisten kaikkia asiaosaamiseen liittyviä asioita on voitava kritisoida. Mutta entä heidän henkilökuvansa, millaisten julkkisten henkilökuvaa saa kritisoida, millaisia julkkiksia saa nolata? Saako minkäänlaisia?

Schubak on loistava esimerkki myös julkisesta loanheitosta. Tyypillinen sivistyneen ihmisen reaktio nuorpoliitikon yhteen facebook-päivitykseen on kuten Touko Aallolla. Yleisen linjan mukaisesti ei muuta kommenttia itse asiaan kuin että ”säälittävä heitto”, muu on henkilön haukkumista. Kohun leviämiseen vaikutti todennäköisesti myös se, että kokoomuslaiset nähdään jonkinlaisena köyhien riistäjänä ja siksi jos joku asettaa sanansa harkitsemattomasti niin häntä on kivaa lyödä, kun argumentit on niin helppo lytätä.

Schubakin tapauksessa moralisointi-intensiteetti oli niin voimakas, että pääasiasta ei puhuttu lainkaan, keskityttiin lauseesta rakennettuun olkiukkoon. Siinäkin mielessä tapaus muistuttaa varttijulkimoiden kohuja: paljon mölyä tyhjästä, nakellaan paskaa kun kerran kaikki muutkin. Substanssijulkkujen kohuja kuitenkin on olemassa myös toista laatua, mistä puhuu Aallon kirjoitukseen kommentoinut anonyymi.

”Ja nyt tämän töräyksesi jälkeen olet tietenkin itse mielestäsi suuri intellektuelli? Vain yksi tässä ketjussa on oivaltanut, mikä kirjoituksessasi mättää. Ongelma on se, että et ole oikeastaan yhtään Saulia parempi. Itse asiassa olet vielä häntä(kin) köykäisempi ”ajattelija”, sillä menet juuri siitä, missä aita on matalin. Keskityt haukkumaan kyseistä henkilöä mukanäppärästi, kuten nykyisin tuntuu ”intellektuellipiireissä” olevan hyvin muodikasta tehdä, mutta varsinaista asiasisältöä et esitä itse laisinkaan ”
Anonyymi 15.11.2012 10:03

Substanssijulkisuuskohuista kirjoittajille leimallista on korostaa omaa sivistyneisyyttään verrattuna kohun kohteena olevaan idioottiin. Hyvä esimerkki tästä on Pekka Himanen. Poliitikkojen kaveriverkoston kritisoiminen on vakioaihe kaikkialla, filosofiaa taas on jo pitkään kritisoitu tahallisesta sisällyksettömästä vaikeaselkoisuudesta, joten Himanen tuli sopivaan saumaan, symboloimaan koko nykyfilosofian alennustilaa. Himanen on siis loistava aihe, helppo ja hyvännäköinen, sivistyneeseen keskusteluun viinilasin äärellä. (Tunnustan itsekin sortuneeni samaan.) Sillä, onko kukaan keskustelijoista varsinaisesti lukenut Himasen tuotantoa, ei ole merkitystä. Loanheitto on tapa osoittaa omaa parempaa sivistyneisyyttään verrattuna julkiseen eliittiin.

 

Blogosfääristä

”Vaikka kirja pitikin sisällään tietoa aiheesta, niin minulle jäi kuitenkin jotenkin ontto olo niistä pohjimmaisista, psykologisista syistä tähän julkisuudenkipeyteen. Niitä ei oikeastaan sen suuremmin sitten tongittukaan vaikka ne ehkä välillä vilahtivatkin tekstin lomassa!”
Maiju, Liikeakatemia

 

Kolmas, ehkä surullisin, haastatteluissa toistuva asia oli, kuinka ihmiset tuntuvat hyväksyneen ja sisäistäneen ajatuksen, että pelin henki tänä päivänä on se mikä on, eikä sille kukaan mahda mitään.
Elsa Saisio, Vihreä lanka

Vinkkejä kirjoista kirjoittaville

Hakusanat, joilla blogiini useimmin on eksytty, ovat erilaisia kombinaatioita kirjoista ja kirjailijoista; suosituimpana Conradin Pimeyden sydän ja Kafkan Linna, sekä niihin yhdistettynä ”juoni”, ”kirja-analyysi” ja muita vastaavia. Ahneena kaupallistajana kehitän blogiani markkinalähtöisesti ja julkaisen kirjoista kirjoittaville räätälöidyn koosteen hyödyllisistä teksteistä.


Plagiointi on tyhmää, koska tapoja päästä kuin koira veräjästä on myös sellaisia joista ei jää kiinni. Kirjallisuusinstituutio on rakentunut sillä tavalla, että kirjat eivät ole siinä kovin tärkeässä asemassa, vaan ensisijainen kohde on kirjallisuusdiskurssi, se että osaa kirjoittaa nätisti. Samalla tavoin kuin matematiikan parissa liikkuvaa kaavojen ulkoa opettelu ei juuri hyödytä, myös kirjallisuudessa kirjat ovat toisarvoisia. Siksi suosittelen lämpimästi että luette kirjoja vain jos pidätte niistä, ja instituution ylläpitämän kaanonin opettelette hallitsemaan diskurssin kautta, ottamatta itse kirjoja lainkaan huomioon.

Jos tarvitset pelkästään vinkkejä, miten kirjoista voi kirjoittaa, lue Kirja-analyysiohjeita laiskoille.

Jos olet enemmän kiinnostunut kirjojen lukematta jättämisen ideasta, lue Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut sekä samanniminen Bayardin kirja johon se pohjautuu.

Jos haluat esimerkkicasen lukemattomuudesta, lue analyysi Linnasta sekä analyysi Linnan analyysista.

Jos haluat pohtia syvällisemmin diskurssin ja kirjallisuuden totaalista erillisyyttä, lue Ylipersoonallinen viisaus. Tekstissä Huomenna hän tulee sovellan erillisyyden ideaa käytäntöön ja analysoin sitä tarkemmin tekstissä Huomenna hän tulee II.

Kaikki kirjabloggaukseni saat klikkaamalla labelia kirjat.

Naipaul: Elämän kuva

Pidän kirjoista, joissa päähenkilön esittely lähtee hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan. Edellinen tällainen oli muistaakseni Høegin Kuvitelma 20. vuosisadasta, ja toinen hyvä Björnsterne Björnsonin Liput liehumassa jota ei luultavasti tunne kukaan. Tai jos halutaan vakiintuneita instituutiokirjoja mainita niin Mannin Buddenbrookit on myös hyvä. Henkilöiden tarinat syvenevät olennaisesti kun tiedetään missä mielentilassa ja millä taustoin hänen vanhempansa ovat hänet kasvattaneet, se mikä välittyy implisiittisesti on vähintään yhtä tärkeää kuin ääneen sanottu.

V.S. Naipaulin Elämän kuvassa Willien isä kapinoi, mutta ei oikein tiedä mitä vastaan. Ennen kaikkea ehkä omaa isäänsä ja pappissukuaan vastaan. Mutta kun kapinointi on niin hankalaakin. Kun hän polttaa opiskelukirjansa yliopiston pihalla, kukaan ei edes huomaa. Mönkään meni, hitsi vie.
Jossain vaiheessa Willien isä päättää tehdä suuren ja jalon uhrauksen osoittaakseen omaa suuruuttaan. Öö, mitäs tässä tekisi? Hän tulee siihen tulokseen että nai erään dalitin, vaikka inhoaa syvästi tytön rahvaanomaisuutta. Dalit-tyttö on typerys, joka on saanut apurahan yliopistoon. Lopulta he päätyvätkin naimisiin, alhainen dalit ja ylhäisen pappissuvun jäsen. Tästä sekavasta suhteesta syntyy Willie, jonka identiteetti on hakusessa kahden suvun välisessä paineessa. Kuultuaan isänsä tarinan Willie alkaa halveksia häntä, äitinsä syntyperää hän on inhonnut jo lapsesta.
Willie kokee, että kaikki on huijausta. Hän ei löydä mitään mikä olisi The Totuus, vaan näkee kaikessa hämäystä. Brittiläisen collegen virallisten tilaisuuksien kaavun esikuvana oli mukamas roomalainen tooga, mutta ei oikea vaan täysin keksitty. Rakennukset teeskentelevät vanhempaa kuin ovatkaan. Käyttäytymissäännöt niin Intiassa kuin collegessakin ovat huijausta. Lopulta Willie alkaa rakentaa omaa identiteettiään huijauksen kautta, kun länsimaissa kastijärjestelmää ei olekaan. Äidin veljestä, vouhottavasta mielenosoittajasta tulee ”ammattiyhdistyspamppu ja työläisten oikeuksien esitaistelija”, lähetyskoulua käynyt äiti kuuluu muka ikivanhaan kristinuskon haaraan, puhumislakon rangaistuksen pelossa tehneen isän Willie väittää olevan kuuluisa bramiini ja hovimies.
Willie myös kirjoittaa kirjan, novellikokoelman jota arvostellaan: ”nämä sattumanvaraiset ja ilmaan jäävät kauhun, levottomuuden tai ahdistuksen kuvaukset tuntuvat ikävä kyllä kumpuavan täysin jäsentymättömästä maailmankuvasta.”
Yksi ihailija kirjalle kuitenkin löytyy: portugalilais-afrikkalainen Ana, joka tuntee itsensä yhtä ulkopuoliseksi kuin Williekin. Nuoret rakastuvat ja muuttavat Afrikkaan. Muutosta hypätään suoraan Willien kyllästymiseen ja eroehdotukseen. Willie on omien sanojensa mukaan elänyt Anan elämää, koko avioliitto onkin ollut yhtä suurta huijausta. Loppuromaanin ajan puidaan hämärähkösti miten Willie tähän päätyi.
Afrikassa Willie onkin yhtäkkiä vallanpitäjien puolella. Intiassa hän oli itse alakastinen, Afrikassa afrikkalaiset ovat alempaa väkeä, intialaiset, eurooppalaiset ja puoliveriset kunnioitetumpia. Tämä ei auta lainkaan Willien identiteetin rakentumisessa, vaan Anan ystävien kanssa hän kokee edelleen kaiken olevan huijausta. Willie pitääkin koko ajan varakassaa siltä varalta että häntä huvittaisi lähteä lätkimään.

Samaa huijausteemaa käsittelee Naipaulin Täysinoppinut hieroja. Ganesh Ramsumair menestyy, vaikkei osaa oikeastaan mitään.

Blogit

Luotaajat: ”englanninkielinen nimi, Half a life, sai meidät arvelemaan että Willien elämästä puolet on vielä kertomatta. Yhtäkkinen lopetus toisaalta korostaa viimeisiä lauseita, joissa Willie toteaa ettei ole
elänyt todella omaa elämäänsä. Kirjan suomenkielinen nimi viittaisikin siis elämättömään elämään – vain kuvaan elämästä.”

Kirjanurkkaus: Afrikassa (maa jää romaanissa nimettömäksi). Siellä Willie on taas jonkinlainen ulkopuolelta tullut kummajainen, vaikka kuuluukin vaimonsa syntyperän ansiosta yhteiskunnan hyväosaisiin, tilanomistajiin. Yhteiskunta tässäkin maassa perustuu epätasa-arvolle eri ihmisryhmien kesken.

Opuscolo: ”ulkopuolisuuden tunne ja elämässä jatkuvasti läsnäoleva sivullisuus ovat keskeisiä teemoja”

Huomenna hän tulee, osa II

Edellinen teksti oli paskaa. Myös Huomenna hän tulee on paskaa. Ja kaikki tätä näytelmää analysoivat tekstit ovat paksuin ja haisevin ulostekerros mitä maailma ikinä on tuottanut. Tekstistä voidaan tulkita mitä tahansa jos se on niin symbolinen että siinä ei oikeastaan lue mitään.

HHT:stä esitettyjä tulkintoja ovat muun muassa seuraavat:

  • Freudilainen: päähenkilöt ovat id ja ego (Vladimir = Didi = id-id; Estragon = Gogo (e)go-(e)go).
  • Jungilainen: persoona, varjo ja animus-anima.
  • Dualistinen: Vladimir edustaa psyykettä ja Estragon ruumista.
  • Algerialainen: täyttymätön maareformi.
  • Puolalainen: Godot = kansallinen vapaus, joka ei koskaan saavu.
  • Marxilainen: kapitalismin kirous (surprise).
  • Eksistentialismi: Godot on Jumala, näytelmän ihmiset ovat eksyksissä Jumalan kuoleman jälkeen.
  • Kristinusko: näytelmä on paraabeli ihmisen pelastumisen tarpeesta (Godot = God) ja puu on ristin symboli (puulle nyt onkin tosi hirmu hankala keksiä merkityksiä, etenkin kun se on näyttämön ainoa pysyvä objekti).
  • Allegoria toisesta maailmansodasta, Vladimir on venäläinen ja Estragon juutalainen.
  • Allegoria kylmästä sodasta, jossa Pozzo ja Lucky kuvastavat Irlantia ja Britanniaa.
  • Hegeliläinen: toisen maailmansodan jälkeinen filosofiset opit päälaelleen kääntänyt aika.
  • Adornolainen: Lucky ja Pozzo kuvaavat ihmiskuntaa joka päätyy aina sortoon, alistetut alistuvat välttyäkseen mitätöinniltä.
  • Homoeroottinen: Vladimirin ja Estragonin suhde on homoseksuaalinen, koska Estragon imeskelee porkkanaa. 
(Lähteet:  Seppänen s.17-18, wikipediamustekala sekä Esslin: Draaman perusteet, s.129-130)

Samuel Beckett ei ikinä suostunut kertomaan, mitä hän näytelmällään haki. Tai oikeastaan hän kertoi monia versioita, mutta mikäli hän olisi pysynyt yhdessä versiossa, sillä ei olisi ollut juurikaan merkitystä, sillä kirjallisuusinstituutiossa on vahva konsensus siitä että kirjailijalla ei ole yksinoikeutta tekstiinsä, vaan kirja elää omaa elämäänsä. Oma villi arvaukseni on että näytelmä koostuu muista teksteistä satunnaisesti karsituista pätkistä, muiden näytelmien jumikohtien purkamisesta, tylsien hetkien kuluttamisesta yms., ja Beckett päätti ihan läpällä yrittää saada sillisalaatin julkaistua, eikä koskaan kehdannut tunnustaa asioiden oikeaa laitaa.

Kun mennään liian symboliselle tasolle, tulkinnat eivät enää ole tekstistä riippuvaisia. Tulkinnat eivät kerro tekstistä mitään, ne kertovat vain tulkitsijasta, hänen viiteryhmästäään ja yhteiskunnastaan. Tekstin arvo ei siis ole tekstissä itsessään, vaan tulkitsijoissa. Jos vedetään vähän mutkia suoriksi ja oletetaan, että mitä symbolisempi, sitä parempi, niin silloin paremmuus määrittyy lukijoiden mukaan, ei tekstin mukaan. Ei lueta tekstejä vaan luetaan omaa itseä.
Ei se, että väitän HHT:n kuvaavan taiteen kriisiä, kerro mitään itse tekstistä. Se ei myöskään mitenkään todista taiteen kriisin olemassaoloa. Jos taiteen kriisi olisi mediaseksikäs aihe, se nousisi yleiseksi tulkinnaksi HHT:stä, tai yleiseksi tulkinnaksi useista monitulkintaisista teksteistä ja muista taideteoksista. 
Kirjallisuusinstituutio ei ylipäätään käsittele tekstejä, vaan se on jotain yhteiskunnallis-filosofis-suurkysymyksellis-yleispätevää ylimalkaista huttua. En välttämättä sano, että tämä on huono asia. Yritän vain hahmottaa mistä kirjallisuusinstituutiossa on kyse. Sen ei voi väittää käsittelevän kirjoja, jos se ei kerran oikeasti käsittele niitä. Instituutio käsittelee instituutiokirjaa, Bayardin käsittein peitekirjaa, eli kirjan ympärille muodostuneita luutuneita käsityksiä, ja kirja itse on olemassa erillisenä objektina instituutiokirjasta.

HHT:n tapauksessa instituution tulkinnat on luotu käytännössä tyhjän päälle. Juuri siten miten itsekin äskeisessä tekstissäni tein: otin itselleni tutuimman asian ja sovitin sen näytelmän päälle. Kukaan ei voi väittää ettei tekstiä voisi tulkita noin tai millä tahansa muulla satunnaisella tavalla, sillä tekstit ovat kielikuvia, ja kielikuvat ovat kehikkoja joiden merkitys luodaan ihmisen omassa päässä. Kielikuvilla ei ole eksaktia merkitystä, joten kielikuvan esittäjä ei ole ikinä väärässä. Mitä sekavampi ja absurdimpi teksti on, sitä vähemmän on kiinnekohtia jotka tarvitsee huomioida, ja sitä enemmän tulkintoja tekstistä voidaan luoda.

Huomenna hän tulee

Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee on kuvaus taiteen rappiotilasta. Ensimmäisessä näytöksessä ei tapahdu mitään. Sitten tulee toinen näytös, jossa ei tapahdu mitään, ja henkilöt eivät enää muista ensimmäisen näytöksen tapahtumia. Molemmat näytökset koostuvat turhanpäiväisistä repliikeistä: ei haluta olla hiljaa, joten ollaan äänessä, vaikkei ole mitään sanomista. Samoin menee nykyajan taide: kenelläkään ei ole mitään sanottavaa, mutta koska halutaan olla äänessä niin taideteoksia pukkaa markkinoille solkenaan. Eilisen taidetta ei kuitenkaan muisteta enää tänään, koska sillä ei ollut mitään sanottavaa.

Huomenna hän tulee synnyttää jännitettä rikkomalla draaman konventioita: normaaleissa näytelmissä tapahtuu jotain. Näytelmän katsojalla on oletus, että kohta jotain tapahtuu, joten näytelmän jännite syntyy pelkästä ajan kulumisesta, siitä että odotetaan jotain tapahtuvan. HHT toteuttaa odottamisen teeman monikerroksellisesti: henkilöt odottavat Godot’ta, katsojat odottavat että jotain tapahtuu. Samoin taiteessa nykyään odotetaan että jotain tärkeää tapahtuu, mutta mitään ei koskaan tapahdu. HHT onkin usein nähty elämän tarkoituksettomuuden kuvaajana, ja sen voi tulkita osoittavan taiteen tarkoituksettomuuteen ja tyhjänpäiväisyyteen.
Ainoa muutos edelliseen taiteeseen = näytökseen on lähinnä kosmeettinen: näytelmässä puuhun on kasvanut lehtiä; itse taiteen sisältö on yhtä paskaa kuin ennenkin. Tapahtumat ovat satunnaisesti valittuja eivätkä anna mitään apuja tulkinnoille: syödään porkkanaa, yritetään vetää kenkää jalkaan, vaihdellaan hattuja, pohditaan ajan kuluksi hirttäytymistä.
Vladimirin ja Estragonin keskustelulle leimallista on ohi- ja ristiinpuhuminen: he joko puhuvat samasta asiasta mutteivät huomioi toisiaan ollenkaan vaan jättävät kysymykset huomiotta, tai sitten puhuvat eri asioista, ovat vastaavinaan toisen kysymykseen vaikka vastaus käsittelee eri aihetta. He myös riitelevät ja haukkuvat toisiaan, kunnes jompikumpi katuu ja yrittää hyvitellä. Samoin käy taideteosten kesken: teos ei sano mitään järkevää, on kommentoivinaan toista teosta, teosten kielet ovat täysin yhteismitattomia, taiteilijat riitelevät ja haukkuvat toisiaan.
Lucky, paikalle tulevan maanomistaja Pozzon orja, on parodia taidekriitikoista ja taidetutkimuksesta: hän vuodattaa pseudointellektuellin monologin, käyttää mukatieteellisiä ja vierasperäisiä käsitteitä ja ylipitkiä monimutkaisia rakenteita sekä viittaa tutkijoihin ja tutkimuksiin selventämättä, mitä hän varsinaisesti on perustelemassa. Näytelmän muut henkilöt eivät seuraa Luckyn puhetta eivätkä tajua siitä mitään, kun ei siinä ole mitään tajuttavaakaan. Toisessa näytöksessä Lucky muuttuu sokeaksi: kirjallisuusinstituutio taantuu jatkuvasti. Lucky ei missään vaiheessa kommunikoi järkevästi muiden kanssa, aluksi hän sisäänpäinkääntyneesti tottelee Pozzon käskyjä, ja hänen päästyään lopulta ääneen monologi muistuttaa lähinnä mielipuolen hermoromahdusta.
Pozzon puolestaan voisi ajatella kuvastavan jotain voimaa, mikä ohjaa kirjallisuusinstituutiota: markkinavoimia kenties? Markkinavoimat ruoskivat, käskyttävät ja orjuuttavat intellektuelliparkoja, jotka alistuvat hiljalleen ja päästessään lopulta ääneen eivät saa mitään järjellistä sanotuksi. Toisessa näytöksessä Pozzosta tulee tyhmä, samoin kuin markkinavoimatkin taantuvat yhä kaupallisempaan suuntaan. Kaupallisuus orjuuttaa taideinstituutiota joka ei kuitenkaan ole paljon parempi, ja itse taide katsoo tyhmänä sivusta.
Godot on jotain, mitä taiteessa pitäisi tapahtua jotta se toipuisi postmodernismin kriisistään. Poika, joka tulee molempien näytösten lopussa tuomaan viestiä Godot’lta, kuvastaa taiteen kuluttajia: taideinstituution tarkoituksettomuuden kanssa tekemisiin joutuessaan he pelkäävät ja arastelevat, vastaavat yksisanaisesti ”yes, sir” ja ”no, sir”, eivätkä voi peitellä epävarmuuttaan. Taideinstituutio Vladimir kovistelee poikaa ja suuttuu hänelle kun Godot ei tule, kanavoi siis kuluttajiin ahdistuksensa taiteen kriisistä. Paradoksaalista on, että kuluttajat, eli poika, ovat ainoita jotka oikeasti joskus ovat olleet tekemisissä Godot’n kanssa. On myös mahdollista, että poika on itse Godot. Näytelmässä pojan ja Godot’n kohtaamista ei kuitenkaan näytetä, sillä kuluttajan kokemus taiteesta ei ole olennainen taideinstituutiolle. Taideinstituutio haluaa vain imeskellä porkkanaa ja pohtia hirttäytymiserektioita.
Huomenna hän tulee blogeissa
Kiiltomato: Älyllisessä lumovoimaisuudessaan näytelmä onkin kuin eräänlaista eksistenssikriisistä fantasiointia.

Tuomo: Hahmot elävät kummallisessa suhteessa jopa toisiinsa. He eivät ole aidosti ystäviä. He välineellistävät toisensa. He eivät esimerkiksi kestä yksinoloa, joten toista kestetään siksi että ei tarvitsisi olla yksin.

Teemu: En tajunnut mitään. Totta kai minulla oli välittömästi lukemisen jälkeen tarve muodostaa teorioita siitä, mistä näytelmä kertoi. Jumalasta. Tai siitä, miten odottamalla tapahtuvan mitään ei tapahdu. Tai läheisriippuvuudesta.

Mika: Godot suorastaan huutaa tulkitsemaan itseään. Se lienee ymmärrettävää, koska tuntuu mahdottomalta hyväksyä tällaista vetovoimaa tekstiltä, jolla ei ole mitään yleistä olemassaolon absurdiutta kummempaa taustamotiivia. 

Rauhala: Taivaslaulu

Vilja näkee unta, jossa hän yrittää lastensa kanssa tehdä lumiukkoa. Kukkulan huipulle, vaikka helpompiakin paikkoja olisi. Joka kerta kun lumiukko valmistuu, se hajoaa ja pallojen pyörittely on alettava alusta. Lopulta lapset väsyvät ja istuvat hankeen itkemään. Vilja jatkaa urakkaa, ei ehdi huolehtia lapsista ja huutaa kolmivuotiaalle, että tämä on jo riittävän iso huolehtimaan itsestään. Siinä on ehkäisykielto tiivistettynä – Sisyfoksen hommaa äidille, tuuliajolla elämistä lapsille, eikä kenelläkään ole aikaa kysyä mihin juuri minun uskoni perustuu.

Rakkaus
Lestadiolaisuudessa usein käytetty kielikuva on seurakunta Saara-äitinä. Tähän käsitykseen Vilja viittaa kertoessaan lapsuudestaan: Anna hoiti häntä kotona, Saaran, hänen äitinsä, ollessa töissä. Saara on säntillinen ja järkevä, Saara rakentaa aitauksia jottei lapsi menisi kauas, Saara pitelee tottelematonta lasta paikallaan kunnes tämä itkee, Saara on neuvoissaan ja kasvatuksessaan erehtymätön, Saaran rakkaus täytyy ansaita, Saara ”lakkaa tervehtimästä [väärillä teillä olevia lapsia] eikä huomaa, vaikka hänen peräänsä huutaisi.” Lestadiolaisuudessa rakkaus on aina ehdollista, se on ansaittava heti vauvasta lähtien.
Kun Aleksi jää kiinni lestadiolaisuutta kritisoivan blogin kirjoittamisesta, hänen isänsä ja pari muuta tulevat ”hoitamaan” häntä, ja kun mies ei taivu, erottavat hänet.”Toivotko sää että olisin mieluummin kuollut kuin kirjoittanu blogia? Uskon näkökulmasta kyllä. […] Nämä sanat voi tuntua kovilta, mutta mää sanon ne, koska rakastan.”
Myös Kielletyssä hedelmässä muistaakseni Raakelin äiti sanoi, että haluaisi lapsensa mieluummin olevan kuollut kuin epäuskoinen. Voi olla vähän urbaanilegendaa, että ihmiset yleisesti toivottelisivat kuolemaa lähteville läheisilleen, paremminkin tämä kuvaa sitä piilevää ilmapiiriä. Rakkaus ilmenee niin, että kytätään sanomisia ja tekemisiä, painostetaan kunnes hoidettava taipuu oikeaan oppiin. Se nähdään huolenpidoksi ja välittämiseksi, on parempi että täällä ajassa kestää vähän painostusta ja hengellistä väkivaltaa kuin joutuu helvettiin. Mikä tahansa on sallittua kun hoidettava voi saada vastineeksi taivaspaikan, vaikka kyseinen henkilö ei taivaspaikkaa haluaisikaan, ainakaan lestadiolaisten taivaasta.
Oikea usko
Lestadiolaisiksi Vilja ja Aleksi ovat varsin vapaamielisiä. Päällimmäisenä teemana on lasten tekeminen, ja ehkä siksi on katsottu parhaaksi käsitellä muita kipeitä asioita hiukan silotellen ja kaunistellen. Kaunokirjalliseen teokseen ratkaisu toimii ja osaltaan estää sen että kirjasta tulisi likasangon pöyhimistä, mutta valinta aiheuttaa sen että Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisuuden onnellisimmasta ja helpoimmasta päästä. Loputon synnyttäminen on rankkaa, mutta Viljalla on Aleksinsa, hänellä on ihminen johon voi luottaa ja joka ei tuomitse hänen väsymystään. Näin ei kaikilla lestadiolaisilla ole, vaan monet kasvavat siihen käsitykseen, että usko menee aina rakkauden edelle, että rakastaminen on aina sidottu siihen, että sinulla ei saa olla vääriä ajatuksia tai tunteita. Miten sellaisessa ilmapiirissä voisi olla sitä luottamusta mitä Vilja ja Aleksi toisiinsa tuntevat.
Pyhäkoulukuvaus tuntuu tutulta: telkkari kielletty, korvakorut kielletty, epäuskoisten kanssa leikkiminen kielletty. Vilja lohduttaa Kaislaa, joka noita miettii: ei se ole niin vakavaa, ei Jumala ole noin pikkumainen. Kaisla sen sijaan on sisäistänyt lestaopit paremmin. ”sää sanot nää asiat pikkusen erilailla ku pyhäkoulun ope. Uskokko sää erilain? Onko se syntiä, että uskoo erilain?” Viljan syntien vähättely nähtäisiin merkkinä siitä että ”asettaa järjen uskon edelle”.Tässä vaiheessa keskimääräinen lestaisä pitää puhuttelun vaimolleen syntisistä ajatuksista, saarnaa anteeksi kiusaukset ja epäilykset, eli sen synnin että vaimo lohdutti maailmanloppua pelkäävää lasta. Mahdollista on myös, että Kaisla ilmiantaa äitinsä jollekulle. Vaikeimmat asiat jäävät joko Viljan ja Aleksin välisiksi tai sitten Viljan ja lasten välisiksi, ja sen vuoksi hoitokokousta tai muuta puhuttelua ei tullut aikaisemmin.
Toisaalta siitä ei puhuta mitään että miten Vilja suhtautui siihen että Aleksi kirjan lopussa erotettiin, joten on mahdollista että Vilja itsekin halusi erottaa hänet eikä enää pitänyt häntä uskovaisena. Miten kukaan voi uskaltaa tukea toista kun siitä seuraa että joutuu itsekin erotetuksi? Järkevintä on aina varmistaa ensin oma selusta. Ei ole niin, että ihmiset haluaisivat puolustaa mutta eivät puolusta, vaan niin että erotettu tai eronnut demonisoituu ja lestadiolainen ei enää halua puolustaa häntä, sillä erotettu on paholaisen apuri ja yrittää vietellä toisiakin epäuskoon. Silloinkin, vaikka erotettu vielä haluaisi olla uskovainen.
Seksi 
Kaikkein tärkeintä on, että seksiä ei saa mainita, pitää olla kuin sitä ei olisi olemassakaan, vaikka oikeastaan lestadiolaisuus on hyvin seksikyllästeinen uskonto. Aleksikin puhuu tästä ristiriidasta joka suviseuroissa: joka toinen nainen on raskaana, seurustelevien nuorten asennot ja eleet pyytävät paljon mutta suut eivät sano mitään. Kun Viljan ja Aleksin seurustelu venyy, ihmiset alkavat vilkuilla epäillen Viljan vatsanseutua, onko Päivämies varmasti pysynyt nuorenparin välissä? Seuroissakin tervehditään ensin naisen vatsaa: nuorin on kolmen, eikö olisi jo aika? Aleksin kosintareissulla poika uskaltaa varovasti tuntea Viljan reidet ja vatsan, mutta omaa keskivartaloa pitää yrittää olla ajattelematta.
Saarnoissa ei puhuta naisista, vaan tytöistä ja miehistä. Tytöt eivät saa aiheuttaa miehille kiusauksia: ”Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana. Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria, joiden omassa seksuaalisuudessa ei ole muuta mainittavaa kuin se, ettei saa aiheuttaa kiusauksia veljille, joiden liha on heikko.”
Viljan mielenterveyden hajoaminen alkaa, kun hän tulee raskaaksi viidennen kerran, ja kuulee odottavansa kaksosia. Hän itkee ja nauraa, ratsastaa keinuhepalla, lakkaa varpaankynnet, juoksee itsensä henkihieveriin, aikoo karata Lappiin. Vilja haluaa katsoa pornoa ja oivaltaa, ettei lestadiolainen synnyttäjä ja prostituoitu tekevät pohjimmiltaan samaa: ”Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. […] Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. […] Vieläkö pitää, onko ihan pakko, kumpikin sisar huutaa lopulta kasvot väärällään. […] Mutta videolle ja Päivämieheen vuorosanat korjataan uusiksi: Kuinka monta kertaa minä vielä saan?”
Viljan ja Aleksin hiplaushetket – jotka siis ovat syntiä – hoidetaan siveästi luontometaforilla ”Alkoi taistelu biologiaa vastaan. He hävisivät sen kerta toisensa jälkeen. Tuuli puhalsi ja tyven kohosi pehmeiksi mainingeiksi ja vaahtoreunaisiksi aalloiksi. […] Äkkiä herännyt rakkaus oli keinu, joka heilahti korkeassa kaaressa riemusta pelkoon ja autuudesta syyllisyyteen.” Seurustelun, kolmen vuoden kitkuttelun aikana lestadiolaisen uskon yksi tärkeimmistä opinkappaleista kutistuu hieman tekopyhään ulkoisesti oikeaan elämään: ”Ainoa raja, joka jäi ylittämättä, oli se tärkein: Vilja ei saanut tulla raskaaksi.”


Nukkeleikit
Yksi tarinalinjoista on lasten leikki jossa nukkejen ulkonäöllä ilmennetään lestaleveliä. Kymppilestat ovat mollamaijoja, rumia ja tylsiä epäsuosittuja joista tulee hyviä äitejä. Laiteilla olevat ovat barbeja, tupeerattuja korkkaritytyjä joilla on nuorena poikaystävät ja joille tulee vain pari lasta. Siinä välissä olevat ovat nukkeja, jotka eivät sopeudu kumpaankaan ääripäähän. Epäuskoiset ovat bratzeja jotka saavat koulussa kuutosia ja sanovat vittu.
Lestatyttöjen sosiaalinen statusjärjestelmä on nukkeleikissä huvittavan osuvasti, vaikkakin yksinkertaistavasti piirretty. Mollamaijat eivät uskalla puhua nukeille, jotka eivät uskalla puhua barbeille, jotka eivät ole huomaavinaan nukkeja, jotka eivät ole huomaavinaan mollamaijoja. Mollamaijat paheksuvat nukkeja jotka paheksuvat barbeja jotka nauravat nukeille jotka nauravat mollamaijoille. Ja saarnamies sanoo että keskinäisestä rakkaudesta teidät tunnetaan. Vuoden vitsi. Lestadiolaisuuden sisällä sosiaalisuus rakentuu olennaisesti toisten oletettujen syntien paheksunnasta, kateudesta vapaampaa elämää eläviä kohtaan ja omien syntien peittelystä ja syyllisyydentunnosta.
Näin laajaksi kirjoitettuna nukkeleikistä tulee hieman outo. Pienten lasten voisi ehkä olettaa jakavan ihmiset ”järjestykseen” ulkonäön ja lestalevelin mukaan, mutta tietenkään kukaan ei oikeassa elämässä ajattele niin. Ei kaikista rumista ja tylsistä tule parhaimpia äitejä ja ei kaikki meikkaamista salaa kokeilevat ala aikuisena ehkäisemään. Leikin tytöillä lestalevel ilmenee ainoastaan ulkonäössä ja hieman sosiaalisessa statuksessa. Ei ole mitään muita aspekteja jotka uskovaisuuteen vaikuttavat. Ei esimerkiksi sitä kenet suljetaan porukoiden ulkopuolelle jo nuorena, ei sitä joka pakotetaan jättämään ”liian rakkaaksi käynyt” musiikki- tai muu harrastus, ei opillisia pohdintoja, ei sitä taistelua harvoista miehistä ettei vain jäisi ylijäämäsisareksi. 

Siitä olen samaa mieltä, että parhaiten lestadiolaisuudessa pärjäävät ne, jotka eivät ota kaikkia sääntöjä niin tosissaan (barbit), ja ne joille äitiys on aito kutsumus (mollamaijat), ja loput ovat vähän väliinputoajia, varsinkin jos ei-lestadiolaistenkaan maailmaan sopeutuminen ei onnistu. Yksittäisenä kohtauksena tämä olisi ehkä toiminut paremmin, mutta koko kirjan ajan kestävänä tarinalinjalta odottaisi hieman enemmän kuin rankkoja stereotypioita.

Taivaslaulu blogeissa

Unni: ”Miten käy niiden vanhoillislestadiolaisten naisten, uupuneiden äitien joiden mies ei ole Aleksi, vaan kuin umpimielinen erämaa. Miten käy niiden äitien, joiden miehet eivät tulekaan töistä kotiin tuulenpysäyttäjiksi ja auringonkantajiksi? Miten käy niiden äitien, joiden lasten isät eivät jaksa olla isiä, vaan pakenevat. Miehet kun voivat valita, he voivoat olla läsnä tai poissa, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä. Naisilla vaihtoehdot ovat vähissä. Ihan vähän rakastuin tuohon Aleksiin minäkin.”

Salla: ”Ja ne tunteet, jotka on salattava itseltäänkin, koska loputon raskaana oleminenhan ei saa ahdistaa, se olisi syntiä. Julma tyrannijumala näkee ajatuksetkin. Olen miettinyt ja yrittänyt todella ymmärtää, mitä naiselle tekee tuollainen elämä. Mitä hänen tunteilleen ja ajatuksilleen tapahtuu? Millainen tunneside syntyy lapsiin, noihin ei-toivottuihin, jotka ensin ovat ihania, sitten rasittavia ja aikuiseksi kasvettuaan kysyvät pahoja kysymyksiä, joita ei saa kysyä? Kysymykset vaarantavat kaiken, jopa taivastien, joka synnyttämällä on turvattu.”

Essielina: ”Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän ”tapakristittyjen” elämästä.”

Jonna: ”Miehen ja naisen väliseen rakkauteen liittyy koko ajan pelko, jollaista nuoripari ei uskonut olevan olemassakaan. Silti usko on vahva, vaikka molemmat pystyvät kyseenalaistamaankin asioita, joihin he ovat kasvaneet. Ei ole helppoa valita oman jaksamisen ja oman uskon väliltä, joten tilanne uhkaa kääntyä äärimmäiseen solmuun.”

Freepathways: ”Ehkäisykiellon puolustuskyvyttömiä uhreja ovatkin perheen pienet lapset, joilta uusi vauva aina riistää sylin ja turvan liian aikaisin. Äidin tehtäväksi jää hokea pienille lapsilleen, usein itsekin sen kipeästi valheelliseksi ymmärtäen, että kyllä nämä ovat jo isoja ja kylläpä he osaavatkin jo hyvin hoidella aivan itse pukemisen, syömisen, vessassa käymiset, nukahtamiset ja heräämiset. Heidän täytyy, koska äiti hoitaa aina vauvaa. […]
Nopeasti kasvavassa perheessä on tunnetusti riski, että vanhemmat joutuvat usein toistuvasti ohittamaan isompien lasten tunne-elämän perustarpeita, kuten lohdutuksen, virikkeiden ja hellyyden tarpeita, ehkä myös lapsen fyysisiä perustarpeita. Tästä voi seurata, että lapsi ei ole voinut muodostaa turvallista suhdetta ensimmäisessä ihmissuhteessaan. Tällä on todettu olevan kauaskantoiset seuraamukset, sillä häneltä voi jäädä puuttumaan kokonaan luottamus ihmissuhteissaan myöhemminkin. Tilanne saattaa johtaa myös roolien vääristymiin perheessä. Vaativassa elämäntilanteessa lapsista empaattisesti kehitytneimmät ja tunnollisimmat ottavat kantaakseen vastuuta, jonka ei oikeasti pitäisi heille kuulua.”