Kauneudenhoitoalan mysteerit eli miksi naiset ovat niin vaikeita

Olen luullut että lähes kaikki inhimillinen tieto on saatavissa netissä joko suoraan tai välillisesti kunhan hallitsee hakemisen, lähdekritiikin ja pari logiikan perussääntöä. Mutta tämä ei pidäkään paikkaansa. Kauneudenhoitoalalla ei ole olemassa netissä ohjeita. Eikä sen puoleen missään muuallakaan. En ainakaan tiedä missä ne olisivat. Ehkä siinä on kyse jostain mystisestä äidiltä tyttärelle siirtyvistä salaisuuksista.

Naistenlehdissä ja -blogeissa ei ole tietoa meikkaamisesta ja muusta kauneudenhoidosta. Niissä on lähnnä mainoksia. Lisäksi niissä on korkokenkäisten pikku kesätoimittajien tämän aamun älynväläyksiä ”kun minä tykkään käyttää tukkaani seitsemää eri tuotetta joka päivä, niin ihan varmaan se on universaali sääntö jota kaikkien tulee noudattaa”. Tästä johtuen ei ole mahdollista löytää juuri mihinkään kauneudenhoitoasiaan neuvoa, johon suurin osa vastaisi edes samaan suuntaan. Kaikki vaatteet pitää pestä käsin, 40 asteessa, 60 asteessa, aina 90 asteessa, eikun ne pitää pakastaa (srsly), tai mieluiten ostaa aina uusia vaatteita vaan.

Hyvällä tuurilla saattaa löytää jonkun tekstin, joka ei olekaan mainos. Silloinkaan ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, mille viiteryhmälle ohje on suunnattu. Kauneudenhoitomaailmassa rupikonnannaamaisia ryppyämmiä ei voi sanoa rupikonnannaamaisiksi ryppyämmiksi, sillä se on, hyh, tahditonta. Vaikka kirjoittaja tietää rupikonnannaamaisten ryppyämmien olevan rupikonnannaamaisia ryppyämmiä, kaikki muutkin tietävät, rupikonnannaamaiset ryppyämmät tietävät itsekin, mutta sitä ei vaan saa sanoa. Kaikki ovat nuorekkaita ja hehkeitä. Niinpä jos jokin ohje on suunnattu rupikonnannaamaisille ryppyämmille, ja joku onneton 15-vuotias koettaa ottaa oppia, ja muuttuu sen näköiseksi kuin yrittäisi peitellä rupikonnan naamaa. Voidakseen hyödyntää kauneudenhoitoalan aloittelijoille suunnattuja neuvoja täytyy olla kauneudenhoitoalan asiantuntija.

Mistäpä minä mitään tietäisin, mutta ehkäpä asiat helpottuisivat tuntuvasti jos niistä voitaisiin puhua niiden oikeilla nimillä. Toivoisin voivani mennä meikkineuvojan puheille, joka käyttäisi seuraavanlaisia repliikkejä:

”Kun sinulla on noin iso nenä, voit käyttää tätä tuotetta saadaksesi sen näyttämään pienemmältä.”

”Haluatko vartavasten pitää kulmakarvasi ohdakepensaan näköisenä vai teenkö niille jotain?”

”Älä hitossa käytä tuota, näyttäisit huorahtavalta.”

”Ihohuokosesi ovat ällöttävät.”

En minä halua kohteliasta palvelua, minä haluan palvelua joka tuottaa tuloksia.

Sama ongelma on naisten vuorovaikutuksessa yleisestikin, oikeastaan kaikkialla lukuunottamatta hyvin läheisiä suhteita. Totuutta ei saa sanoa ääneen, ei edes silloin kun joku nimenomaan pyytää. Ei edes kohteliaisuuteen verhottuna, vaan totuutta ei vain sanota. Kukaan ei ikinä ole lihava, kukaan ei ikinä edes ole lihava joka osaa kuitenkin tyylikkäällä pukeutumisella näyttää hyvältä, vaan kaikki ovat ikuisesti laihoja ja kauniita.

Minulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan. Vuorovaikutukselle määritellään erilaisia sääntöjä, säännöksi voi määritellä vaikka sen että kohteliaisuus on parempi kuin totuus, se on ihan ok. Sellaisessa maailmassa vain on aika vaikea pärjätä. Usein on myös vaikea tietää, millä hetkellä sattuu sijaitsemaan kohteliaisuus-maailmassa ja milloin ei. Kun ei ole kohteliasta sanoa että joku on ollut epäkohtelias, niin se totuudenpuhuja ei ikinä tajua olleensa epäkohtelias! Paitsi jos siitä seuraa jäätävä hiljaisuus, kolmannelle osapuolelle valittaminen ja ikuinen loukkaantuminen.

Rehellisesti, asentaja-Penan ja putkimies-Maken kahvitauko härskeine vitseineen on paljon turvallisempi ympäristö kuin kosmeetikko-Jenniinan ja kampaaja-Pauliinan keskusteluhetki veitsenteristä rakennetussa labyrintissä tasapainoillen.

Kaksoisstandardeista.

Naipaul: Elämän kuva

Pidän kirjoista, joissa päähenkilön esittely lähtee hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan. Edellinen tällainen oli muistaakseni Høegin Kuvitelma 20. vuosisadasta, ja toinen hyvä Björnsterne Björnsonin Liput liehumassa jota ei luultavasti tunne kukaan. Tai jos halutaan vakiintuneita instituutiokirjoja mainita niin Mannin Buddenbrookit on myös hyvä. Henkilöiden tarinat syvenevät olennaisesti kun tiedetään missä mielentilassa ja millä taustoin hänen vanhempansa ovat hänet kasvattaneet, se mikä välittyy implisiittisesti on vähintään yhtä tärkeää kuin ääneen sanottu.

V.S. Naipaulin Elämän kuvassa Willien isä kapinoi, mutta ei oikein tiedä mitä vastaan. Ennen kaikkea ehkä omaa isäänsä ja pappissukuaan vastaan. Mutta kun kapinointi on niin hankalaakin. Kun hän polttaa opiskelukirjansa yliopiston pihalla, kukaan ei edes huomaa. Mönkään meni, hitsi vie.

Jossain vaiheessa Willien isä päättää tehdä suuren ja jalon uhrauksen osoittaakseen omaa suuruuttaan. Öö, mitäs tässä tekisi? Hän tulee siihen tulokseen että nai erään dalitin, vaikka inhoaa syvästi tytön rahvaanomaisuutta. Dalit-tyttö on typerys, joka on saanut apurahan yliopistoon. Lopulta he päätyvätkin naimisiin, alhainen dalit ja ylhäisen pappissuvun jäsen. Tästä sekavasta suhteesta syntyy Willie, jonka identiteetti on hakusessa kahden suvun välisessä paineessa. Kuultuaan isänsä tarinan Willie alkaa halveksia häntä, äitinsä syntyperää hän on inhonnut jo lapsesta.

Willie kokee, että kaikki on huijausta. Hän ei löydä mitään mikä olisi The Totuus, vaan näkee kaikessa hämäystä. Brittiläisen collegen virallisten tilaisuuksien kaavun esikuvana oli mukamas roomalainen tooga, mutta ei oikea vaan täysin keksitty. Rakennukset teeskentelevät vanhempaa kuin ovatkaan. Käyttäytymissäännöt niin Intiassa kuin collegessakin ovat huijausta. Lopulta Willie alkaa rakentaa omaa identiteettiään huijauksen kautta, kun länsimaissa kastijärjestelmää ei olekaan. Äidin veljestä, vouhottavasta mielenosoittajasta tulee ”ammattiyhdistyspamppu ja työläisten oikeuksien esitaistelija”, lähetyskoulua käynyt äiti kuuluu muka ikivanhaan kristinuskon haaraan, puhumislakon rangaistuksen pelossa tehneen isän Willie väittää olevan kuuluisa bramiini ja hovimies.

Willie myös kirjoittaa kirjan, novellikokoelman jota arvostellaan: ”nämä sattumanvaraiset ja ilmaan jäävät kauhun, levottomuuden tai ahdistuksen kuvaukset tuntuvat ikävä kyllä kumpuavan täysin jäsentymättömästä maailmankuvasta.”

Yksi ihailija kirjalle kuitenkin löytyy: portugalilais-afrikkalainen Ana, joka tuntee itsensä yhtä ulkopuoliseksi kuin Williekin. Nuoret rakastuvat ja muuttavat Afrikkaan. Muutosta hypätään suoraan Willien kyllästymiseen ja eroehdotukseen. Willie on omien sanojensa mukaan elänyt Anan elämää, koko avioliitto onkin ollut yhtä suurta huijausta. Loppuromaanin ajan puidaan hämärähkösti miten Willie tähän päätyi.

Afrikassa Willie onkin yhtäkkiä vallanpitäjien puolella. Intiassa hän oli itse alakastinen, Afrikassa afrikkalaiset ovat alempaa väkeä, intialaiset, eurooppalaiset ja puoliveriset kunnioitetumpia. Tämä ei auta lainkaan Willien identiteetin rakentumisessa, vaan Anan ystävien kanssa hän kokee edelleen kaiken olevan huijausta. Willie pitääkin koko ajan varakassaa siltä varalta että häntä huvittaisi lähteä lätkimään.

Samaa huijausteemaa käsittelee Naipaulin Täysinoppinut hieroja. Ganesh Ramsumair menestyy, vaikkei osaa oikeastaan mitään.

Blogit

Luotaajat: ”englanninkielinen nimi, Half a life, sai meidät arvelemaan että Willien elämästä puolet on vielä kertomatta. Yhtäkkinen lopetus toisaalta korostaa viimeisiä lauseita, joissa Willie toteaa ettei ole
elänyt todella omaa elämäänsä. Kirjan suomenkielinen nimi viittaisikin siis elämättömään elämään – vain kuvaan elämästä.”

Kirjanurkkaus: Afrikassa (maa jää romaanissa nimettömäksi). Siellä Willie on taas jonkinlainen ulkopuolelta tullut kummajainen, vaikka kuuluukin vaimonsa syntyperän ansiosta yhteiskunnan hyväosaisiin, tilanomistajiin. Yhteiskunta tässäkin maassa perustuu epätasa-arvolle eri ihmisryhmien kesken.

Opuscolo: ”ulkopuolisuuden tunne ja elämässä jatkuvasti läsnäoleva sivullisuus ovat keskeisiä teemoja”

Esslin: Draaman perusteet

Jyväskylän kirjallisuuden laitos päivitti opetussuunnitelmansa viime syksynä, mutta valitettavasti opetussisällöt eivät näytä parantuneen. Yleisen kirjallisuuden draaman perusteoksena luetaan edelleen Martin Esslinin vuoden 1976 Draaman perusteita, joka pursuaa yksinkertaistuksia, karkeita virheitä ja jo syntyaikanaan vanhentunutta tietoa. Viimeksimainittu ei tietenkään ole vakavaa, sillä onhan toki kohtuutonta odottaa, että alle neljässäkymmenessä vuodessa kukaan opettajakunnasta ehtisi tarkistaa mitä oppikirjoissa lukee.

Virheitä

Draamassa esitys tekee viestistä objektiivisen, jolloin yleisö voi muodostaa oman tulkintansa toisin kuin kirjallisuudessa. (123)

Ohjaus ja näyttelijäntyö vaikuttaa suuresti yleisön tulkintaan, esimerkiksi siihen kehen henkilöön suhtaudutaan ankarasti ja keneen hyväksyen. Lisäksi jotkut näytelmät vaativat jo tekstissään että henkilöä on esitettävä tietyllä tavalla, vaikka muukin tulkintatapa olisi mahdollinen. Toinen vaikuttava tekijä on ennakkokäsitykset: kuuluisan kirjoittajan näytelmä ei voi olla mitään muuta kuin hyvä.

Feminismi on osoittanut että tytöt aivopestään alisteiseen asemaan laittamalla heidät leikkimään tiettyjä leikkejä. (22)

Feminismi ei ole osoittanut yhtään mitään, feminismi on ainoastaan olettanut. Vaikka sosiokulttuurin osoitettaisiin tutkimuksella vaikuttavan enemmän kuin biologisen hoivavietin, hoivaleikkien ja alistamisen kausaaliselle suhteelle ei oikein ole loogista perustetta.

Gangsterifilmi opettaa miten gangsteriksi tullaan. (23)

Kyllä. Toki. Varmasti. Esimerkiksi siten että hyviksen ampumat kuusi luotia tappavat jokainen yhden ihmisen, kun taas kuuden pahiksen kuusi konepistoolia kykenevät hajottamaan vain ympäristöä.

Nauru on tapa vapautua alitajuisesta ahdistuksesta, farssi perustuu ahdistukselle jota ihmiset tuntevat pelätessään joutuvansa kiusauksiin ja naurunalaiseksi. (23) Freudin mukaan nauru syntyy ahdistuksen äkillisestä helpottumisesta, kun hermoenergiaa vapautuu huomattuamme ettei vaara uhannutkaan meitä. Tragediassa kärsimme, koska ahdistusta ei lievitetä, komediassa lievitetään osittain ja hymyilemme heidän kanssaan, farssissa nauramme koska uskomme ettemme voisi joutua samanlaiseen tilanteeseen. (79)

Nämä Freudin ”kaikki on osoitusta ahdistuksesta” -teoriat on osoitettu ajat sitten paikkansapitämättömiksi.

Antiikin Kreikassa klassisella kaudella tai keskiajalla oli yhtenäinen maailmankatsomus, jolloin draama heijastaa vain sitä. (60)

No oli varmaan joo, kun historiankirjoitus oli vain tietyn tahon käsissä, ja kerettiläisten maailmankatsomus unohtui sinne giljotiinilavalle.

Taiteissa pätee Occamin partaveitsi: vähiten aikaa vievä, taloudellisin, muodollisesti sulavin ajatuksen ilmaus on lähinnä totuutta. Tämän vuoksi draama on kaikkein paras taidemuoto. (19)

Minua itkettää. Ensinnäkin suhde totuuteen on todennäköisyys, ei lähinnä totuutta: on parempi harkita yksinkertaisinta selitystä kunnes monimutkaisempi teoria todistaa olevansa parempi. Toiseksi Occamin partaviestä käytetään lähinnä ilmöiden selittämiseen, ei kuvailuun mitä taide tekee. Kolmanneksi tämä näin taiteisiin liitettynä kuulostaa lähinnä siltä, että siitä seuraa allaolevan kaltaisia mustavalkoisia ”totuuksia”. 

Yksinkertaistuksia

Musiikin tarkoitus on että äänet synnyttävät kuulijassa inhimillisten tunteiden vastineita. (16)

Draama on voimakkaasti eroottista, teatterin viehätys on siinä että se vaikuttaa yhtä aikaa ylevään ja alhaiseen sielun tasoon. Kaunis neito tai nuorukainen herättää sukupuolisen halun, jolloin lihallisen ja henkisen välinen ero katoaa ja on yhtä. Halu ruokkii runoutta ja runous ruokkii halua. (37)

Seksi toki on yksi tärkeimmistä teemoista millä yritetään (nykyään tuloksetta) kohauttaa ihmisten mieliä, mutta ei ole erityisen uskottavaa supistaa se kokonaan erotiikkaan. Teos on kirjoitettu aikana jolloin seksuaalinen avoimuus oli uusi ja jännittävä juttu, ei niin luonnollista kuin nykyään.

Näytelmät kertovat kirjoittajansa fantasioista, päiväunista ja näyistä, ja ovat todistuskappaleita heidän elämästään. (119)

Tietääkseni biografismi hylättiin jo ennen viime vuosisadan puoliväliä. Ensinnäkin kirjailijan persoona ei ole tärkeä tutkittaessa tekstejä, toiseksi suhde tekstin ja kirjailijan elämän välillä on parhaimmillaankin horjuva ja epäselvä.

Mielisairaan ja taiteilijan taiteelliset tuotokset eroavat siten, että taide on merkityksellistä universaalisti useille ihmisille, se on yleisinhimillistä ja yleispätevää, ja yksilöt voivat helpottua ahdistuksesta seuraamalla taidetta. (119)

Taiteeksi nimitetty on kauan sitten lakannut olemasta yleisinhimillistä: nykyään yleispätevää on vain populaarikulttuuri. Instituution näkemys on ollut pitkään se, että vain marginaalitaide on oikeaa taidetta.

Vanhentunutta tietoa

Kun television ja elokuvien kautta ihmiset on enemmän tekemisissä draaman kanssa, heidän näkemyksensä muuttuvat vaativammiksi, heidän huomiokykynsä kasvaa ja he suhtautuvat epäluuloisemmin esitettyyn. (53) Tämä luo laajan ja koulitun yleisön joka vaatii korkeakirjallista ja taiteellisesti tasokasta draamaa. (93)

Ahhhhahhhahh! Big Brother ja Putous lienevät osoitus koulitun yleisön vaativasta mausta.

Teatteri on elokuvaa enemmän koko kansan, köyhienkin, väline, koska se on halpa. (93)

Youtube jne palvelut, halventuneet kamerat. Toiseksi teatteriliput ovat kalliita eikä kulunkeja siltikään saa peitettyä edes ammattiteattereissa vaan jättituet valtiolta ovat välttämättömiä.

Tv on lähi- ja keskimatkanotoksia eikä ollenkaan kauko-otoksia, koska kuvaruutu on niin pieni. (89)

Tekniikan kehitystä on vaikea ennakoida, mutta kannattaisi ehkä pitäytyä joko kokonaan antiikin draamoissa tai reagoida kehitykseen riittävällä nopeudella.

Ylipersoonallinen viisaus

Kirjallisuustieteessä on käsite ylipersoonallinen viisaus, bahtinilaisittain ”Jumalan nauru”. Konventionaalisemmassa merkityksessä (siis jumalia asiaan sotkematta) sillä tarkoitetaan, että kirjailija saavuttaa tekstillään ”vahingossa” jotain, mitä hän ei tietoisesti hakenut. Tämä on sukua ”luoville vahingoille”, vahingossa keksimisille joista on muilla aloilla lukuisia esimerkkejä: penisilliini keksittiin pilaamalla bakteeriviljelmä, kumin vulkanisointi keksittiin kun hra Goodyear jätti kamojaan lojumaan ympäriinsä. Tällaisenaan idea on OK, mutta kirjallisuuden tulkinnanvaraisuus kuitenkin aiheuttaa erinäisiä probleemia.

Kun Shakespeare kirjoitti Hamletin, hän ei varmaankaan ajatellut oidipuskompleksia. Näytelmää kuitenkin voidaan analysoida siitä näkökulmasta, koska oidipuskompleksi on tulkintakehikko, Freud ei keksinyt sitä vaan kehitti käsitteet oidipuskompleksille. Tämä ei vielä ole ristiriidassa ylipersoonallisen viisauden käsitteen kanssa. (Vaikka oidipuskompleksin olemassaolosta voidaan olla montaa mieltä.) Varsinainen ongelma on, että jossain tulkintakehikkojen ja ylipersoonallisen viisauden välillä on harmaa alue, jossa tyhjän tekstin katsotaan saavuttaneen ylipersoonallista viisautta vain, koska siihen voidaan soveltaa tiettyjä tulkintakehikkoja. 

Testasin asiaa tulkitsemalla Tetristä erilaisten näkemysten kautta. Se, että pystyn valikoimaan Tetriksestä tietyt ominaisuudet jotka tukevat kulloinkin käsillä olevaa tulkintakehikkoa, paradigmaa, ideologiaa tai teoriaa, ei tarkoita että Tetris olisi rakennettu niitä silmälläpitäen, tai että Tetris olisi arvokkaampi sen vuoksi että voin vääntää sen tarkoittamaan mitä haluan, tai että olisi millään tavalla järkevää väittää Tetriksen olevan osa patriarkaatin salajuonta.

Eli konkreettisesti näin:

Joku on keksinyt teorian, joka selittää ja kuvailee ihmisen, yhteisön, yhteiskunnan tai ihmiskunnan toiminnan jotain osa-aluetta. Sitten hän tulkitsee kaiken tämän teorian valossa. Tähän lasketaan mukaan sekä paradigmaattisiksi ja maailmankatsomuksiksi laajenneet tulkintatavat kuten feminismi, sekä pelkän idean tasolla, kuten se että jokin kirjassa sattuu täsmäämään omaan elämään ja ajattelutapaan. Mikäli teos sanoittaa itselle tärkeän jutun osuvasti, kirja koetaan arvokkaaksi. Käytännössähän tämä johtaa siihen, että ihmiset arvottavat kirjoja sen mukaan, mitä ovat itse elämässään kokeneet, ei sen mukaan kuinka hyvä kirja on.

Esimerkiksi pumpulissa kasvaneiden ihmisten mielestä Sieppari ruispellossa on kehno kirja, koska sen ydin, sen parhaimmat osat eivät kosketa heidän kokemuspiiriään. Minusta tämä teos kertoo ihmisestä, joka on kyllin älykäs ymmärtääkseen asioita mutta ei henkisesti tarpeeksi kypsä pystyäkseen kestämään niitä (ihmisten julmuutta ja ääliömäisyyttä tässä tapauksessa). Olen kuitenkin lukenut useita tekstejä, joiden mukaan Holden on maleksiva säälittävä ääliö, jonka ”pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni”. Otaksun sen johtuvan siitä, että he eivät koskaan ole kokeneet eksistentiaali-, sosiaalisuus- tai vastaavaa kriisiä, heillä on niin vähän kosketuspintaa Holdenin todellisuuteen etteivät he pysty käsittämään niitä tunteita mitä asiaan liittyy.

Sama kaava on minulla rakkausromaanien kanssa: suhtaudun rakkaussuhteisiin kyynisesti ja siksi minun on vaikea nähdä rakkausromaanien ansioita: niiden muoto on outo eikä täsmää ollenkaan reaalimaailman kokemuksiini. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mahdollisesti voisi olla jotain, mikä niissäkin teoksissa on arvokasta.

On myös kirjoja, jotka ovat kuuluisia siitä huolimatta että ne eivät kosketa juuri ketään. Tällöin suosio on tapahtunut matteusvaikutuksen perusteella: jossain vaiheessa on ollut joku merkittävä henkilö tai taho, joka on löytänyt teoksesta jotain arvostettavaa, sitten jotkut heitä arvostavat ovat levittäneet käsitystä voidakseen vaikuttaa intellektuelleilta olemalla samaa mieltä tuon arvostetun tahon kanssa, ja niin edelleen kunnes teos on vakiinnuttanut asemansa. Tällöin tuon alkuperäisen tahon mielipide on tullut kiveen hakatuksi, eikä kyse olekaan siitä että teos olisi parempi kuin muut.

Huomenna hän tulee on malliesimerkki tekstistä, jossa ei lue mitään, mutta jota arvostetaan jostain syystä. Tulkintakehikkojen ylivalta kuitenkin näkyy myös muissa kirjoissa, sellaisissakin joiden arvostaminen tapahtuu jonkin tekstin eksplisiittisen ominaisuuden perusteella, kuten runoteosten kielelliset ominaisuudet kuten kielikuvat, tai joidenkin tiettyjen henkilöiden ominaisuudet. Hyvä esimerkki on edellämainittu Hamlet: on kohtuullisen hyväksyttyä tulkita sitä oidipuskompleksin näkökulmasta, vaikka teorian ja teoksen suhde on suunnilleen kuten Tetriksellä ja feminismillä.

Loppupäätelmät

Feminismi on hyvä vertailukohta kirjallisuuteen: patriarkaatin sorroksi katsotaan usein asiat, joilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa: miesten haarat levällään istuminen on naisia alistavaa, tapa että naiset eivät ole yläosattomissa on alistavaa. Aivan kaiken voi tulkita sortavan naisia, mutta se ei tarkoita että aivan kaikkea olisi fiksua tulkita olennaiseksi tasa-arvo-ongelmaksi. Samoin kirjoista voi tulkita aivan mitä lystää, mutta se ei tee kirjaa yhtään paremmaksi.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan että tulkintakehikkoja sovelletaan teksteihin. Ihminen nyt vain on luonteeltaan sellainen, että se haluaa soveltaa rakkaimman teoriansa kaikkeen mahdolliseen. Mutta minusta se on ongelma, että kirjoja väitetään arvotettavan tekstin perusteella, vaikka se oikeasti tapahtuu enimmäkseen kasautuvan arvostuksen periaatteella.

Tetris, femtris ja ilmestyskirja

Tietokonepelit aiheuttavat väkivaltaa!

Tetriksessä tuhotaan palikoita aina kun yksi rivi tulee täyteen. Tetriksen tuhoamisoperaatiot aiheuttavat lapsille aggressioita ja ohjaa ajattelemaan, että toisten vahingoittaminen on hyväksyttävää. Pelaamisen jatkuttua pidemmän aikaa lapsi alkaa kokea ahdistusta nähdessään tiiviin ja yhteisöllisen palikkarivin, jolloin hänen on tuhottava se. Lopulta lapsi samaistaa ihmiset palikoihin ja ahdistuu ellei pääse vahingoittamaan heitä. Täten on mahdollista että kouluampumiset johtuvat siitä, että lapsi on tetrispelin takia turtunut väkivaltaan ja tuhoamiseen. Tietokonepelit oletusarvoisesti aiheuttavat syrjäytymistä, ja kun syrjäytynyt lapsi vielä altistuu tetriksen aggressiiviselle ilmapiirille, ei ole ihme että joku saa päähänsä ottaa pyssyn ja ruveta ammuskelemaan.

Todistus Jumalan olemassaolosta

Tetris heijastaa kristinuskon syvintä sanomaa. Mikäli uskonnollinen ihmispalikka saa rivin valmiiksi ja siten pistetili kasvaa, se on todistus Jumalan olemassaolosta, sillä kuuliaiset lapset on Herra luvannut hyvästi siunata. Mikäli uskonnollinen palikka menee huonoon paikkaan ja jouduttaa häviämistä, se on todistus Jumalan olemassaolosta, sillä koettelihan Jumala Jobiakin ja kristityn ilman ristiä ei Herra olla anna. Jos taas pakana-palikka aiheuttaa koko pelin häviämisen, se on todistus Jumalan olemassaolosta, sillä synnin palkka on kuolema. Jos uskonnoton palikka tulee kasvattaneeksi pistesaldoa, se on todistus Jumalan olemassaolosta, sillä jumalattomat menestyvät epärehellisyytensä avulla.

Saatanan juoni ihmiskunnan ateististamiseksi

Erilaisia palikoita on seitsemän kappaletta, ja Johanneksen ilmestyskirjan seitsemännessä luvussa sanotaan: ”1 Tämän jälkeen näin neljä enkeliä, jotka seisoivat maan neljällä kulmalla ja pidättelivät maan neljää tuulta, ettei mikään niistä puhaltaisi yli maan ja meren eikä vasten ainoatakaan puuta. 2 Ja vielä näin yhden enkelin, joka nousi idästä kantaen elävän Jumalan sinettiä. Hän huusi kovalla äänellä noille neljälle enkelille, joille oli annettu valta hävittää maata ja merta: 3 ”Älkää hävittäkö maata, älkää merta älkääkä puita, ennen kuin olemme painaneet sinetin meidän Jumalamme palvelijoiden otsaan.””

Neljä enkeliä, maan neljä kulmaa ja maan neljä tuulta. Myös jokaisessa tetriksen palikassa on neljä kuutiota. Soittaako kelloja? Jumala tiesi jo etukäteen että ateistit aikovat tehdä pelin jossa nelonen on tärkeässä asemassa ja ilmoitti siitä Raamatussa.

Lisäksi, kun muutetaan kirjaimet numeroiksi, t=19, e=5, t=19, r=17, i=9, s=18 numero 9 esiintyy kolmesti, ja kun ne kääntää ympäri tuloksena on 666! Paholaisen symboli! Tetris on maailman tunnetuin peli, joten sen voisi kuvitella olevan pedon merkki, josta Raamatussa varoitetaan. Rukoilkaamme siis kaikki yhdessä jotta maailma vapautuisi tästä synnin tyyssijasta, tetris-helvetistä.

Laasaslaisuus

Pelaaja on juuri saavuttamaisillaan täydellisen euforian tilan.

Neljän kuution suora palikka on peniksen symboli. Evoluutioteorian mukaisesti miehet pyrkivät heittämään lastinsa mahdollisimman moneen naiseen, joten suoran palikan upottaminen erinäköisiin koloihin tuottaa alitajuista mielihyvää. Pelaaja pyrkii alitajuisesti luomaan tilanteita joissa suora palikka tuhoaisi neljä riviä kerralla, sillä se kuvastaa täydellistä orgasmia. Ilmiselvästi myös pelinkehittäjät ovat tarkoituksellisesti tukeneet tätä toimintaa, sillä useissa tetriksen versioissa neljä riviä kerralla tuhoamalla saa eniten pisteitä. Se, että pitkä suora palikka on paras vaihtoehto useimpiin tilanteisiin, kuvastaa sitä että naiset ovat pinnallisia ja haluavat vain isoa kyrpää ja jättävät kokonaan huomiotta Tavalliset Kiltit Miehet, näkeehän sen jo päältä että viriili suora palikka on Paha Poika ja muut palikat paljon kiltimpiä. Sen sijaan yhteensopimattomien palikoiden kasaaminen päällekkäin tuottaa frustraatiota jouduttamalla häviämistä, mikä kuvastaa sitä että naiset eivät tyydy siihen mitä ovat saaneet vaan hakevat aina vain suurempaa mielihyvää. 

Kaupallisuus

Tetris kuvaa sitä, miten taide jatkuvasti kaupallistuu ja viihteellistyy. Uusia taideteoksia tulee jatkuvasti, ja niiden on sopeuduttava vallitsevaan viihteelliseen taidenäkemykseen jollain tavalla. Mutta mikäli ne sopeutuvat liikaa, ne viihteellistyvät, menettävät universaalin arvonsa ja tuhoutuvat – taiteen traagisin paradoksaalisuus. Teokset säilyvät hengissä, mikäli muut taideteokset ovat riittävän kaupallisia kuollakseen, jolloin hyvä taideteos elää huonojen kustannuksella. Pelin säännöt kuitenkin tukevat enemmän taideteosten eli palikoiden tuhoutumista kuin henkiinjäämistä, aivan samoin kuin taidetta ymmärtämätön rahvas haluaa vain viihdettä turruttaakseen aistinsa ja syrjiäkseen Oikeaa Eliitin Hyväksymää Taidetta.

Feminismi

Tetris on rakennettu pönkittämään naisten sortoa. Patriarkaatille on eduksi, että naiset tyytyvät ennalta
asetettuihin rooleihin eivätkä seuraa omia teitään. Siksi pelissä on vain yksi ainoa oikea tapa olla palikka: mennä määrättyyn paikkaan, olla kritisoimatta pelaajan toimia ja lopulta alistua täysin miesten valtaan kun rivi on valmis. Pisteitä, eli palkintoja ja tunnustusta saa vain patriarkaatin eli pelaajan määrittelemällä tavalla, eli alistumalla sääntöihin. Sen sijaan olemalla itsenäinen palikka ja asettumalla mihin haluaa, saa vain rangaistuksen ja kun riittävän monta palikkaa käyttäytyy itsenäisesti, koko peli loppuu. Tetristä pelaamalla naiset oppivat, että on olemassa vain yksi ainoa oikea vaihtoehto olla nainen ja täytyy totella patriarkaattia. Miehet puolestaan tetristä pelatessaan kokevat mielihyvää siitä, että palikat eli naiset saadaan alistumaan miehen vallan alle ja mies saa hallita tilannetta. Pelin sovinistinen ja misogyninen arvomaailma lieneekin tärkein syy sille, että todella itsenäiset ja vahvat naiset (esimerkiksi allekirjoittanut ja hänen seitsemän lesbon haareminsa) eivät koskaan menesty siinä: patriarkaatin ehdoilla voittaminen on vastenmielistä, vahva nainen kulkee omia polkujaan häviämisen uhallakin.

Vaadin oitis valtion apurahan kehittääkseni femtriksen, jossa itsenäisyys ja voimakas naiseus palkitaan. Femtriksen alkuhahmotelmana on, että jokaiselle palikalle hurrataan ja taputetaan laskeutumisen jälkeen (ja myös sen aikana, jos palikka näyttää epävarmalta), ja patriarkaalisen tetriksen vanhanaikaisten määritelmien noudattaminen tuottaa paheksuvan katseen pistenäytön taholta ja kyseisen palikan eheyttämisterapiaa kunnes palikka on itsenäistynyt ja vapautunut. Pelissä on myös iskulausein tatuoidut tissit, koska yläosattomuus on aina hyvä tapa kritisoida patriarkaattia.

Illanviettoa pitkän tetris-session jälkeen.