Ruoskinta II: Sekavuus

Sekavia ilmaisuja ja käsitteitä joita ei määritellä (vakava ongelma)

(johdanto)
Edellinen: Käsitesotku

Käsite ambivalenssi soveltuu täydellisesti eurooppalaisen kirjallisuuden nykyiseen siirtymätilaan: rinnakkaiseloon (ambivalenssiin), joka on samanaikaisesti ”kaksinkertaisesti elettyä” (realismi, epiikka) ja ”elettyä” itseään (lingvistinen tutkimus, menippeia).

Mitä ovat eletty ja kaksinkertaisesti eletty? Onko pelkkä ”eletty” enemmän elettyä kuin kaksinkertaisesti eletty? Miksi menippolainen satiiri rinnastetaan lingvistiikkaan?

kirjallinen rakenne ei ole, vaan jossa se kehkeytyy suhteessa toiseen rakenteeseen. Tällainen strukturalismin dynamisointi on mahdollista vain jos lähtökohtana on käsitys siitä, että ”kirjallinen sana” ei ole piste (kiinteä merkitys) vaan tekstuaalisten pintojen risteyskohta, useiden kirjoitusten dialogi.

Ideana on siis, että rakenne ei ole mitään pysyvää jolla on tietty merkitys, vaan tekstillä on merkitystä siinä, missä suhteessa se on toisiin teksteihin.

Kirjailijan ainoaksi tavaksi osallistua historiaan tulee tämän abstraktion ylittäminen kirjoitus-luennalla [écriture-lecture] eli toisin sanoen merkitystä muodostavan rakenteen käytännön kautta suhteessa toiseen rakenteeseen tai sen vastakohtana. Historia ja moraali kirjoittautuvat ja tulevat luetuiksi toisten tekstien infrastruktuureissa.

Eli: kirjailija kirjoittaa teoksen, joka on suhteessa toisiin teoksiin ja voi myös olla niiden vastakohta.

Sanan status määrittyy siten a) horisontaalisesti: tekstissä sana kuuluu samanaikaisesti sekä kirjoittavalle subjektille että vastaanottajalle; sekä b) vertikaalisesti: tekstissä sana on suuntautunut kohti edeltävää tai samanaikaista kirjallista perinnettä Mutta vastaanottaja sijoittuu teoksen diskursiivisessa universumissa itsekin ainoastaan diskurssina. Siten hän sulautuu tähän toiseen diskurssiin (tähän toiseen teokseen) siinä suhteessa, jossa kirjailija on kirjoittanut oman tekstinsä.

Eli kirjailija on kirjoittanut tekstinsä ”jossain suhteessa”, ja tähän ”suhteeseen” vastaanottaja ”sulautuu”. Mikä ihme tämä suhde on?

Sanan status tekstin pienimpänä yksikkönä osoittautuu välittäväksi, joka yhdistää rakenteellisen mallin kulttuuriseen (historialliseen) ympäristöön, sekä sääteleväksi, joka kontrolloi muutosta diakroniasta synkroniaan (kirjalliseen rakenteeseen).

Status osoittautuu ”välittäväksi” —-, joka… Aivan kuin tästä puuttuisi substantiivi. Sanan status on luonteeltaan välittävää, eli se yhdistää rakenteen ja kulttuurin.

merkin käsite, joka edellyttää vertikaalista (hierarkkista) halkeamaa merkitsijään [signifiant] ja merkittyyn [signifié], eivät ole sovellettavissa poeettiseen kieleen, joka on yhdistelmien ja kytkentöjen rajattomuutta.

Halkeama on siis erikseen merkitsijässä ja merkityssä, vai onko se niiden välillä, vai onko se jostain muusta niihin kahteen? Jos halkeaman on tarkoitus olla ”yhdistelmien rajattomuuden” vastakohta, niin tarkoittaako se jonkinlaista kuilua, joka sijaitsee jonkin ja jonkin muun välillä, ja estää niiden yhdistelemisen?

Käsite kaksinkertainen (ei kaksikon merkitsijä – merkitty -merkityksessä, vaan yhden ja toisen merkityksessä), ja se saa ajattelemaan poeettisen kielen toimimista taulukointimallina, jossa jokainen ”yksikkö” (tästä lähtien tätä sanaa ei voi enää käyttää kuin lainausmerkeissä, sillä jokainen yksikkö on kaksinkertainen) toimii kuten monimääräytynyt huippu.

Olisi valaisevampaa, jos tietäisi mitä tarkoittaa monimääräytynyt huippu. Tai mitä vittua, ei todellakaan olisi. Eli on siis taulukko, tällainen

Minä olen yksikkö	Minäkin, mutta olen kaksinkertainen
Minä myös, ja toimin kuten monimääräytynyt huippu	WTF?

Uusi lähestymistapa poeettisiin teksteihin hahmottuu tästä termistä, jonka kirjallisuuden semiotiikka voi omaksua. ”Dialogismista” aiheutuvaa logiikkaa luonnehtivat seuraavat piirteet. 1) Se käsittelee lauseen tai narratiivisen rakenteen eri termien välistä etäisyyttä ja niiden suhteita ja ilmaisee tulemista. Niinpä se on vastakkainen jatkuvuuden ja substanssin tasoille, jotka ovat kuuliaisia olemisen logiikalle ja ovat siten monologisia.

Mitkä tasot jatkuvuudessa ja substanssissa? Kielessäkö? Millä tavalla kieli on jatkuva? Ja mikä muuten edes on vastakkainen näille tasoille, dialogin aiheuttama logiikka? Minkä olemisessa on jokin logiikka, jolle tasojen on oltava kuuliainen?

Kahden muotoutumisen periaatteen voi siis nähdä säätelevän romaanin ambivalenttia tilaa: monologisen (jokainen seuraava jakso on edellisen määräämä) ja dialogisen (transfiniittiset jaksot ovat edeltäviä kausaalisia sarjoja välittömästi laajempia).

Ja mitähän mahtavat olla nämä jaksot ja sarjat? Tekstikappaleita, lauseita, tarinan sisäisiä jaksoja, kerronnallisia jaksoja? En voi sanoa onko monologisessa romaanissa jakso edellisen määräämä, ellen tiedä mitä jaksoa tarkoitetaan. Mitä tarkoittaa ”välittömästi laajempi”; jos joku ei ole sellainen niin onko se ”pienen hetken jälkeen laajempi”. Tarkoittaako sarjan kausaalisuus sitä, että toinen sarja on seurausta ensimmäisestä, vai että sarjan osat ovat toistensa seurausta?

Käsitys poeettisesta kielestä dialogina ja ambivalenssina johtaa Bahtinin romaanin rakenteen uudelleen arvioimiseen; se ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon, joka on sidoksissa diskurssin typologiaan.

”Ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon”? WTF?! Se luokittelee sanoja, vai on vain samanmuotoinen kuin jokin mikä luokittelee sanoja? Millä tavalla käytännössä samanmuotoinen?

Objektiin suuntautunut sana on suoraa diskurssia ”henkilöhahmoista”. Sillä on suora, objektiivinen merkitys, mutta se ei sijoitu samalle tasolle kuin tekijän diskurssi, vaan sillä on tietty etäisyys tähän. Se on suuntautunut omaan objektiinsa samalla, kun se itse on kirjailijan suuntauksen objekti. Se on vieras sana, joka on alisteinen narratiiviselle sanalle kirjailijan käsityksen objektina. Kirjailijan suuntaus ei kuitenkaan tunkeudu objektiin suuntautuneeseen sanaan vaan hyväksyy sen kokonaisuutena muuttamatta sen enempää merkitystä kuin tonaliteettiakaan. Tällä tavoin (objektiin suuntautunut) sana,joka on tullut toisen (denotatiivisen) sanan objektiksi ei ole ”tietoinen”.

Mitä kirjailijan suuntautuneisuus tarkoittaa? Ehkä ideologiaa, maailmankuvaa, arvoja? Mitä käytännössä tarkoittaa, että sana on tietoinen?

Epiikka, joka rakentuu synkretismin rajoissa, kuvittaa sanan kaksoisarvoa sen post-synkreettisellä aikakaudella

Mihin sana ”se” viittaa? Sanan post-synkreettinen aikakausi vai epiikan aikakausi?

Sanaa tekona, varmana käytäntönä [apodictique] ja eron artikulaationa ei erotettu kuvasta representaationa, tuntemisena, ajatuksena.

Mitä on eron artikulaatio? Mihin sana ero viittaa, minkä ja minkä ero?

Näin kirjallisuus on ehkä päätymässä samanlaiseen ajatteluun maalauksen kanssa: olemuksen siirtämiseen muodoksi, (kirjallisen) tilan pinnanmuodostukseen (kirjallisen) ajattelun paljastajana vailla ”realistisia” vaatimuksia. Silloin on tutkittava kielen kautta romaanimaista tilaa ja sen muunnoksia ja vakiinnutettava kielen ja tilan läheinen suhde. Tämä velvoittaa analysoimaan tilaa ja kieltä ajattelun muotoina.

Miten käytännössä kirjallisuus voi olla muoto. Mitä pintaa siinä muodostetaan? Mikä tuo tila on? Ennen sen selittämistä en voi kommentoida onko lauseessa ajatusta.

Esityksen (realistisen representaation) ja eletyn itsensä (retoriikka) ambivalenssia tutkimalla on mahdollista havaita linja, jossa tapahtuu niiden välinen katkos (tai risteytyminen). Tämä linja kuvaa graafisesti liikettä, josta kulttuurimme riistäytyy irti ylittääkseen itsensä.

Jos eletty on vastakohta esitykselle, miksi eletty on retoriikkaa? Konkretisoiko tuollainen linjoittaminen liikaa? Riistäydytäänkö siis irti liikkeestä? Ei se kuvaa graafisesti koska tuota ei voi esittää graafisesti ennen kuin selitetään mitä tarkoitetaan.

Tulossa
Ruoskinta III: Ristiriidat

Ruoskinta I: Käsitesotku

Käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä (vakava ongelma) 

(johdanto)

Menippolainen satiiri muodostuu kontrasteista: hyveellinen hetaira, jalomielinen ryöväri, viisas, joka on samanaikaisesti vapaa ja orja jne. Se käyttää jyrkkiä siirtymiä ja muutoksia, ylhäistä ja alhaista, nousemista ja putoamista, kaikenlaatuisia yhteensopimattomuuksia. Sen kieli näyttää innoittuneelta omasta ”kaksoismerkityksestään” (omasta toiminnastaan ”ulkopuolen” kahdentavana graafisena jälkenä)

Minkä ulkopuoli? Onko kaksoismerkityksen jompikumpi puoli ulkopuoli ja toinen sisäpuoli? Jos näin, niin millä perusteella kumpi on kumpi? Miksi toinen pitää kahdentaa? Miksi se on graafinen, millä tavalla visuaalisuus liittyy tekstiin tai kaksoismerkityksellisyyteen?

Voitaisiin siis tehdä hypoteesi, jonka mukaan jokainen kirjallisten lajien evoluutio on kielellisten rakenteiden tiedostamatonta julkituomista niiden eri tasoilla. Romaani erityisesti tuo julki kielellisen dialogin.

Jokainen evoluutio? Onko evoluutioita monta, sekö ei siis ole yleiskäsite vaan niitä on erilaisia? Miksi ylipäätään pitää käyttää käsitettä luonnonvalinta? ”Niiden eri tasoilla”, eli kirjallisten lajien eri tasoilla vai kielellisten rakenteiden eri tasoilla, ja ne ovat mitä?

Eeppinen logiikka etsii yleistä ottaen lähtökohdaksi erityisen, se olettaa näin hierarkian aiheen rakenteessa. Eeppinen logiikka on kausaalinen ja siis teleologinen: se on uskoa sanan puhtaaseen, kirjaimelliseen merkitykseen.

Mistä rupikonnan rektumista näitä älyllisiä surmanhyppyjä oikein tulee? Kausaalinen tarkoittaa, että jälkimmäinen johtui edellisestä, eli että kupin särkyminen johtui sen tippumisesta. Teleologinen puolestaan tarkoittaa päämääräsuuntautuneisuutta, eli kuppi tippui, koska sen oli määrä särkyä. Nämä eivät ole samoja asioita. Miten kausoliteetti liittyy yleinen vs. erityinen? Miten kausaalisuus ja teleologisuus liittyvät sanan kirjaimelliseen merkitykseen?

Keskiajalla menippolaisia aspekteja piti kurissa uskonnollisten tekstien auktoriteetti, porvarillisella aikakaudella taas yksilön ja tavaroiden absolutismi.

Missä merkityksessä käytetään sanaa absolutismi? ”Itsevaltius, vallan keskittäminen yhdelle henkilölle” vai ”käsitys jonkin tiedon tai arvon ehdottomuudesta”? Miten tavarat voivat olla ehdottomia? Uskonnon auktoriteetti suhteessa teksteihin on ymmärrettävissä, mutta tarkoittaako tavarat sitten jonkinlaista materialismia? Mikä edes on porvarillinen aikakausi? Miksi yksilö ja tavarat rinnastetaan, ovatko individualismi ja materialismi jotenkin sama asia?

Silloin poeettisen kielen mallin ongelmat eivät ole enää viivojen/linjojen tai pinnan vaan tilan ja äärettömyyden ongelmia, jotka on formalisoitavissa joukko-opin ja uuden matematiikan avulla.

Älä raiskaa matematiikkaa. Mitä nuo viivat ja linjat ja pinnat ovat? Miten ne voi formalisoida jos ei tiedä mitä ne ovat? Joukko-oppiin viittaaminen on yhtä tyhjän kanssa, kun ei kerrota miten se käytännössä tapahtuu. Piirretään Venn-diagrammeja teksteistä?

Kerronnallisen rakenteen nykyinen analyysi on jalostunut siihen pisteeseen, jossa se voi rajata pää- tai katalyyttiset funktiot ja indeksit joko sellaisenaan tai informaationa.

Pää- tai katalyyttiset funktiot? Päälyyttiset? Pääfunktiot? Päättiset? Entä ovatko myös indeksit pää- ja katalyyttisiä? Mitä ne indeksit ovat? Katalyytti on karkeasti sanoen aine, joka nopeuttaa kemiallista reaktiota. Onko kerronnalle olemassa jokin juttu, joka nopeuttaa jotakin juttua, ehkä kerronnan ymmärtämistä? Miksi funktiot ja indeksit eivät sellaisenaan ole informaatiota? Mitä ne ovat silloin kun ne eivät ole informaatiota?

Dialogismi, pikemminkin kuin binarismi, saattaa olla tämän aikakauden intellektuaalisen rakenteen perusta. Romaanin ja ambivalenttien kirjallisten rakenteiden vallitsevuus, nuorisoa kiehtova karnevalistinen yhteisöllisyys, kvanttiteoria ja kiinalaisen filosofian herättämä kiinnostus korrelationaaliseen symbolismin vahvistavat tätä hypoteesia vain muutamia nykyajattelun merkittäviä alueita mainitakseni.

Kvanttiteorialla ei varmastikaan tarkoiteta sitä yleisintä merkitystä, en pysty ymmärtämään miten sähkömagneettinen säteily liittyy kirjallisuuteen. Mitä tuokin kiinalainen filosofia tuossa tekee?

Itse asiassa tieteellinen lähestyminen perustuu loogiseen lähestymiseen, joka taas perustuu kreikkalaiseen (indoeurooppalaiseen) lauseeseen, joka perustuu subjekti – objekti -periaatteelle ja etenee identifikaation, determinaation ja kausaalisuuden avulla. Jälkimmäinen näkee itsensä ”vapaamielisenä” ja ”suhteellisena” mutta toimii oman transgressionsa ennalta aavistavan lain alueella; se on siis monologismin kompensaatiota, joka ei siirrä 0-1 -intervallia. Sillä ei ole mitään tekemistä dialogismin arkkitehtoniikan kanssa, joka edellyttää jyrkkää repeytymistä irti normista ja sisältää vastakohtaisten, mutta toisensa poissulkemattomien termien suhteen.

Ah, niin kaunista. Jos joku haluaa selittää tämän minulle niin lahjoitan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Tulossa
Ruoskinta II: ”Kaunokirjallinen ilmaisu” eli sekavuus

Kristevan ruoskintaa: johdanto

Julia Kristeva on yksi kirjallisuudentutkimuksen kivijaloista, suuresti kunnioitettu postmodernistien ja tiederelativistien keskuudessa. Kristevan teksti Sana, dialogi ja romaani, joka käsittelee Bahtinin kirjallisuusteorioita, oli romaanin teorian kurssilla perusaineistona. Seuraavassa tekstisarjassa tarkastelen tiivistetysti tekstin suomenkielisen version joitakin ongelmia.

Alan Sokalin mukaan postmodernistien ongelmia on mm. seuraavat: a) käyttävät holtittomasti matemaattista ja fysikaalista tietoa tutkimuksissaan. b) kirjoittavat epätäsmällisesti ja niin epäselvästi ettei heidän tekstejään voi lukea. c) eivät usko että luonnontiede pystyy tuottamaan tietoa, jota voidaan kutsua totuudeksi. Kristevan omia ongelmia puolestaan ovat, että Kristevan esitys on sekava ja täynnä matemaattisia virheitä. Lisäksi Kristevan teksti on niin monimutkaista, ettei siitä pysty erottamaan argumentteja ja niiden dokumentaatiota.

Ensimmäinen osa käsittelee Sokalin a-kohtaa, eli matemaattisia ja muiden tiedealojen käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska se ensinnäkin esittää olemattoman tai huonosti pohditun yhteyden matemaattisten tieteiden ja kirjallisuuden välillä, mikä sekä hämmentää kirjallisuuden ymmärtämistä ja käsittelyä että aiheettomasti pilaa käsitteiden merkityksen.

Toinen osa käsittelee Sokalin b-kohtaa, ”kaunokirjallista” ts. sekavaa ilmaisua, eli käytetään käsitteitä joiden merkitystä ei määritellä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska ei voi tietää mistä tekstissä puhutaan jos käytetään itse keksittyjä ei-vakiintuneita käsitteitä, joista kukaan muu kuin kirjoittaja itse ei tiedä mitä tarkoitetaan. Tällöin lukija muodostaa niistä oman tulkintansa joka ei välttämättä ole kirjoittajan tarkoittama, eikä kukaan voi tietää onko kirjoittaja oikeassa vai väärässä, tai onko aiheen käsittely relevanttia sillä tavoin.

Kolmas osa käsittelee tekstin sisäisiä ristiriitaisuuksia sekä ristiriitoja tekstin ja kirjallisuudentutkimuksen välillä tai ristiriitoja tekstin ja sen käyttämien teorioiden välillä. Arvioin ongelman vakavaksi, sillä varauksella että en välttämättä ole ymmärtänyt kaikkea oikein.

Neljäs osa käsittelee tekstin monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia. Se on hyvän tieteellisen käytännön vastaista, mutta muuten pääosin pieni ongelma, koska se on osittain tyylivalinta. Mainitsen myös käsitteen ”toinen” joka on yksi omituisimmista Kristevan tekstin piirteistä. Arvioin ongelman vähäpätöiseksi, koska käsite itsessään ei ole ongelmallinen ja sitä käytetään muissakin postmodernistisssa tieteissä kuten naistutkimuksessa, mutta sen käyttö sekavassa merkityksessä on ongelma, ja omituisuutensa takia se ansaitsee tulla mainituksi.

Ehkäisykielto

Ehkäisyn ja ehkäisemättömyyden ympärille syntynyt keskustelu on polarisoitunut ja poteroitunut tyhjänjauhamiseksi. Toisaalla ovat ex-lestadiolaiset ja muut vanhoillislestadiolaisuuden tilasta huolestuneet terminologialla ehkäisykielto, ihmisoikeusloukkaus, tuuliajolla olevat lapset. Toisaalla lestadiolaiset sanonnoilla ”me haluamme”, ”jokainen tekee omat valintansa”, ”emme tule kenenkään makuuhuoneeseen”.

Jo termi ehkäisykielto on kannanotto: kielletään että lestadiolainen voisi olla omaehtoinen, ilmoitetaan ylhäältäpäin, että ehkäisemättömyys on ensisijaisesti ylhäältä tuleva kielto, ei lestadiolaisen oma päätös. Siksi lestadiolaiset eivät ymmärrettävästi hyväksy termiä: monet kokevat ehkäisemättömyyden olevan aidosti oma valinta. Toisaalta myöskään lestadiolaisten ylläpitämä ”jokainen tekee omat valintansa” ei myöskään selvästikään vastaa totuutta. Kun ehkäisemättömyyteen painostetaan, toisin valitseminen vaatii yksilöltä niin suuria uhrauksia, että on pakko puhua valinnanmahdollisuuksien tietoisesta kaventamisesta.

Kollektivismi vs. individualismi

Lestadiolaisuus on kollektiivinen yhteisö. Suomalainen yhteiskunta taas on individualistinen. Lestadiolaisetkaan eivät elä täysin omassa kuplassaan, vaan ympäröivän yhteiskunnan individualistisuus vaikuttaa myös sen arvoihin ja asenteisiin. Lestadiolaisten oma valinta -terminologia kumpuaa siitä, että se yrittää sopeutua individualistiseen yhteiskuntaan. Lestadiolaisuus tietää, että ollakseen hyväksytty se ei voi sanoa, että se on kollektiivinen uskonto, ja että yksilöiden täytyy alistua kollektiivin tahtoon. Sen sijaan se sopeutuu individualismiin, ja väittää että ehkäisemättömyys on jokaisen oma valinta, vaikka se ei olisikaan.

Ehkäisykielto on oikea termi siinä mielessä, että ehkäisyyn painostetaan ja eri mieltä olevat potkitaan ulos. Toisaalta termi hieman typistää osan asian aspekteista: yksittäisen lestadiolaisen tekemä valinta ei ole ehkäisyn ja ehkäisemättömyyden välillä, vaan valinta kuuluuko yhteisöön vai ei. Jos siis haluat ehkäistä, sinun on joko valehdeltava jatkuvasti läheisillesi, ystävillesi, naapureillesi, vanhemmillesi, sisaruksillesi (10-15 kpl), suvullesi, ehkä jopa aviopuolisollesi – tai sitten sinut heitetään ulos. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele.

Yhteiskunta tavallaan pakottaa lestadiolaiset sanomaan, että ehkäisemättömyys on oma valinta, sillä yhteiskunta ei hyväksy että yhteisö määrittää yksilön arvot. Jossain kollektiivisen arvomaailman maassa lestadiolaisuus ei ehkä olisi niin kummallista, kun yhteisön hyväksyntään pyrkiminen on normatiivisempaa. Eikä siitäkään kovin kauan ole kun Suomessakin arvomaailmat olivat ensisijaisesti yhteisön määrittämiä.

Yksilö voi valita, että noudatan mieluummin yhteisön arvoja kuin rakennan oman arvomaailmani. Aikuisella ihmisellä on oikeus noudattaa haluamansa yhteisön sääntöjä, vaikka ne rikkoisivat hänen omia oikeuksiaan ja vapauksiaan. Aikuisella ihmisellä on oikeus elää yhteisön normien mukaisesti, vaikka hänen oma arvomaailmansa sotisi sitä vastaan.

Teoriassa voisi olla olemassa lestadiolainen, joka sanoo että haluaisi ehkäistä, mutta pitää tärkeämpänä olla yhteisössä hyväksytty tai ”elää oikein” ja siksi ei ehkäise. Käytännössä ongelmia kuitenkin aiheuttaa se, että lestadiolaiseen tapakulttuuriin ei kuulu eriävien mielipiteiden ilmaisu. Virallinen totuus on, että oikealla uskovaisella on oikeat mielipiteet, ja oikeiden sääntöjen noudattaminen ei auta, jos ei usko niihin oikeasti.

Siis henkilö joka tappaa, pyytää anteeksi ja on sitä mieltä että tappaminen on väärin, on oikea uskovainen. Henkilö joka ei tapa koska laki kieltää mutta on sitä mieltä että tappaminen on joissain tilanteissa perusteltua, on susi lammasten vaatteissa. Jälkimmäinen tekee väärin ja potkitaan lestadiolaisuudesta pois, edellinen tekee oikein ja saa pysyä yhteisössä. Koska teoilla ei ole merkitystä vaan pelkästään sillä mitä mieltä ihminen ”oikeasti” on, eri mieltä oleva ihminen joko suggeroi itsensä samanmieliseksi tai sitten yksinkertaisesti valehtelee.

Ihmisoikeusrikkomus?

Ihmisoikeusliiton mukaan ehkäisykielto on naisen oikeuksien rikkomista. Sen mukaan jokaisella tulee olla oikeus päättää lastensa lukumäärästä. Minusta ihmisoikeusliitto menee tässä vähän metsään. Jokaisella tulee olla yhteiskunnan taholta sama oikeus tähän, siis esimerkiksi koululaisilta ei voi evätä terveystiedon seksivalistustunteja sillä perusteella, että se on opettajan arvomaailman vastaista. Mutta uskonnoilla ja muilla yhteisöillä on oikeus rajoittaa jäsentensä elämää jos jäsenet itse valitsevat liittyä niihin. Ja koska vanhemmilla on yksinoikeus kohdella lapsiaan lähes miten tahansa, uskonnoilla on oikeus myös rajoittaa alaikäisten elämää vastoin heidän tahtoaan.

Yhteiskunta ei suojele aikuisia uskonnolta. Yhteiskunta (suomalainen) voi tulla kyllä väliin jos uskonto tekee lapsille jotain lainvastaista, kuten naittaa 14-vuotiaan viisikymppiselle, tai noudattaa Raamatun ohjeita lastenkasvattamisessa kirjaimellisesti. 14-vuotias tyttö voi sanoa haluavansa naida viisikymppistä, mutta ukko menee silti vankilaan. Sen sijaan aikuista uhria ei monessakaan tapauksessa voi auttaa jos uhri ei koe itseään uhriksi tai kieltäytyy ottamasta apua vastaan vaikka kokisi itsensä uhriksi.

En käytännössä näe tapaa, jolla uskontoja voisi kieltää olemasta vittupäitä, ilman että ollaan fasisteja ja rajoitetaan ihmisten vapautta. Lestadiolaisuutta ei voi kieltää potkimasta ulos niitä jotka hyväksyvät ehkäisyn. Ainoa tapa on valistaa yksilöitä.

——————————————————————–

Uskontojen uhrien tuki UUT ja lestadiolaisten vertaistukipalsta.

Ei, ei se ole vieläkään parantunut.

Kirjallisuudentutkimuksen johtava (ja ainoa) aikakauslehti Avain, vuoden 2014 ensimmäisen numeron pääkirjoitus:

Aiheiltaan artikkelit edustavat siis perinteistä tutkimuksen formaattia, jossa kohteena on yksi kirjailija ja hänen teoksensa. Henkilökeskeisyys ikään kuin perustelee itse itsensä tutkimuksen rajauksena. Tämä on pitkään ollut myös populaaria humanistista tiedettä hallitseva lähestymistapa. Yksilöt ja heidän suorituksensa kiinnostavat, ja elämänvaiheet tai tuotannon kaaret tarjoavat tekstille valmiin muodon.

Vaikka Nyqvist ja Polvinen huomauttavatkin myöhemmin, ettei kirjailijan tarkastelu riitä vaan on tarkasteltava myös laajempia teemoja, se ei riitä parantamaan tekstin uskottavuutta. Kirjallisuudentutkimus on syvällä ja poikittain. Biografismi on niin perustava osa tutkimuksen lähtökohtia, että sitä ei tarvitse kirjallisuuden ammattilaisille edes perustella.

Anaalikirjallisuus

”Shakespearen taiteen lumoihin joutuneen on vaikea irroittautua siitä tunteesta, että hän kirjoittaessaan mestarista, tutkiessaan hänen elämäänsä ja eritellessään hänen teoksiaan on jotenkin syypää pyhäinloukkaukseen tai ainakin hyvin arveluttavaan ja uhkarohkeaan tekoon. Tällainen puhe vaikuttaa jo palvomiselta, mutta taiteen suurmiehiin kohdistetusta jumaloinnista tuntuu kuitenkin Shakespeare-palvonta kaikkein luonnollisimmalta ja puolustettavimmalta; syynä tähän lienee Shakespearen universaalisuus. […]

Se palvova kunnioitus, jonka Shakespeare on herättänyt, ei kuitenkaan loppujen lopuksi estänyt tutkijoita kirjoittamasta hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta kirjailijasta. […] 

Useat tutkijat ilmaisevat kuitenkin nöyryytensä aihettaan kohtaan esittämällä enemmän tai vähemmän peitettyjä anteeksipyyntöjään sen takia, että rohkenevat uskoa voivansa vielä lisätä jotakin siihen mitä on jo sanottu.” 

Eino Krohn. Esipuhe teokseen Romeo ja Julia & Kesäyön unelma. (1972) 

Krohnin katkelma kiteyttää loistavasti sen, mikä kirjallisuusinstituutiossa on pielessä. Vaikka teksti on kirjoitettu niinkin myöhään kuin 72, se on valinnut Shakespearen peräaukon lipomisen sen sijaan että keskittyisi teksteihin.

Havaintojeni mukaan tämä on varsin yleistä kirjallisuuden piirissä. Teosten esipuheet ovat vähän siinä rajalla voiko niitä kirjoittaa anuslähtöisesti vai tekstiin keskittyen, tarkoitus usein onkin mainostaa teosta, mutta Krohn-sitaatissa ei edes puhuta omasta mielipiteestä, vaan korostetaan, että tutkijat sitä ja tutkijat tätä.

Nykyään pyllynnuolenta ei varsinaisessa “tutkimuksessa” ole niin ilmiselvää, vaan se keskittyy enemmän epävirallisiin yhteyksiin, teosten mainostuksen lisäksi mm. opiskelijoiden ja opettajien runkkausringit, blogit, kolumnit ja muut kirjallisuudesta esseistisesti kirjoittavat. Sen sijaan vielä joskus 70-80 -luvuilla kirjoitetuissa virallisemmissakin teksteissä on ihan yleistä korostaa kirjailijoiden pylleröisiä teosten yli.

Kun bloggari sanoo ettei pidä jostain tietystä instituutiokirjasta, hän lähes poikkeuksetta pyytää anteeksi ja tarkentaa, että ymmärtää kyllä mikä teoksessa on arvokasta, että hänen makureseptoreidensa vastalause ei suinkaan johdu peräsuolen tarjonnasta, vaan reseptoreiden sivistymättömyydestä ja kypsymättömyydestä. Tietenkin harrastuksenaan jokainen saa lipitellä mitä ruumiinosia ikinä haluaa, mutta jos yleiskäsitys on persepainotteinen, niin voiko se olla vaikuttamatta alitajuisesti?

Kirjallisuudesta kirjoitettaessa henkilönpalvonta ei ole puolusteltavissa missään mielessä. Useimmat eivät todennäköisesti edes tiedosta suhtautuvansa kirjallisuuteen pakarasuuntautuneesti. Mutta kun kirjallisuusdiskurssi on muodostunut postmodernistisen hämäräksi, kun eksaktia käsitteenmäärittelyä ei kirjallisuudentutkimuksessa vaadita, kirjailijoiden rektumin hipelöinti jää implisiittiseksi ja näin ollen sitä on vaikeampi kyseenalaistaa.

On selvää että se ei ole tiedettä, mutta tarvitseeko sen olla? Riittääkö se jos kirjoitellaan nättejä pikku tekstejä ja hymistellään iloisina shakespearejen istumalihasten ääressä? Periaatteessa joo, kyllä se riittää. Mutta asiakeskeiseen argumentointiin tottuneena minusta moinen henkilönpalvonta tuntuu hieman kyseenalaiselta.

Vinkkejä kirjoista kirjoittaville

Hakusanat, joilla blogiini useimmin on eksytty, ovat erilaisia kombinaatioita kirjoista ja kirjailijoista; suosituimpana Conradin Pimeyden sydän ja Kafkan Linna, sekä niihin yhdistettynä ”juoni”, ”kirja-analyysi” ja muita vastaavia. Ahneena kaupallistajana kehitän blogiani markkinalähtöisesti ja julkaisen kirjoista kirjoittaville räätälöidyn koosteen hyödyllisistä teksteistä.

Plagiointi on tyhmää, koska tapoja päästä kuin koira veräjästä on myös sellaisia joista ei jää kiinni. Kirjallisuusinstituutio on rakentunut sillä tavalla, että kirjat eivät ole siinä kovin tärkeässä asemassa, vaan ensisijainen kohde on kirjallisuusdiskurssi, se että osaa kirjoittaa nätisti. Samalla tavoin kuin matematiikan parissa liikkuvaa kaavojen ulkoa opettelu ei juuri hyödytä, myös kirjallisuudessa kirjat ovat toisarvoisia. Siksi suosittelen lämpimästi että luette kirjoja vain jos pidätte niistä, ja instituution ylläpitämän kaanonin opettelette hallitsemaan diskurssin kautta, ottamatta itse kirjoja lainkaan huomioon.

Jos tarvitset pelkästään vinkkejä, miten kirjoista voi kirjoittaa, lue Kirja-analyysiohjeita laiskoille.

Jos olet enemmän kiinnostunut kirjojen lukematta jättämisen ideasta, lue Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut sekä samanniminen Bayardin kirja johon se pohjautuu.

Jos haluat esimerkkicasen lukemattomuudesta, lue analyysi Linnasta sekä analyysi Linnan analyysista.

Jos haluat pohtia syvällisemmin diskurssin ja kirjallisuuden totaalista erillisyyttä, lue Ylipersoonallinen viisaus. Tekstissä Huomenna hän tulee sovellan erillisyyden ideaa käytäntöön ja analysoin sitä tarkemmin tekstissä Huomenna hän tulee II.

Kaikki kirjabloggaukseni saat klikkaamalla labelia kirjat.

Miksi? Voltaire ja Justin Bieber

Kun kysytään ”miksi tapahtui x” voidaan tarkoittaa kahta asiaa. ”Miksi omena putosi puusta” on selkeästi kausaalinen kysymys, kysytään mikä aiheutti tippumisen. Vastaus voi olla siis vaikka että puussa istui norsu joka irrotti omenan puusta. Jos taas Erkki hyppää puusta Jaskan päälle, Jaska herkästi olettaa Erkillä olleen jokin intentio, esimerkiksi Jaskan niskan katkaiseminen. Jaska siis kysyy teleologisesti ”miksi teit noin”, eli mitä Erkki tavoitteli romahtamalla hänen päälleen.

Erkin tippumisessa voi olla kausaalinenkin puoli: norsu tönäisi Erkkiä ja Erkki tipahti. Sen sijaan omenan tippumiselle ei ole olemassa omenalähtöistä teleologista miksiä koska omenoilla ei yleensä ole intentioita. Teleologisuuden voi tuoda omenan tippumiseen vain, jos tippumisen aiheutti jokin olio jolla voi olla intentioita, siis esimerkiksi norsu, Erkki, Jumala tai Kohtalo. Lause ”Omena tippui, koska niin oli määrä tapahtua (putoamalla se tappoi käärmeen joka muuten olisi purrut tulevaa Einsteinia)” olettaa Jumalan tai Kohtalon tai muun ei-havaittavan olion jolla on intentioita. Tämänkaltaisen väärän teleologisen selittämisen klassikko on Voltairen Candiden Pangloss, jonka mukaan ihmisillä on nenä, koska muuten ei voisi pitää silmälaseja.

Kysyttäessä kausaalisia miksi -kysymyksiä mennään ajassa taaksepäin, siirrytään kuvitteelliseen alkusyyhyn. Jaskalle tuli kuhmu otsaan koska omena putosi, omena putosi koska norsu irrotti sen, norsu irrotti sen koska ne eivät mahtuneet samalle oksalle, ne eivät mahtuneet samalle oksalle koska norsu on iso, norsu on iso koska jokin evolutiivinen selitys. Kausoliteettia voi selata loputtomiin taaksepäin, se loppuu sitten kun tieto loppuu. Vähän kuin selattaisiin käsitteitä pitkin mikä-kysymyksillä: Justin Bieber on kanadalainen, kanada on pohjoisamerikan osa, pohjoisamerikka on maanosa, maanosa on maapallolla oleva kappale, maapallo on planeetta, planeetta on aurinkokunnan kappale.

Kohta tulee itku.

Sen sijaan teleologian selaamista on hankalampi havainnollistaa, siinä ikään kuin tivataan jatkuvasti lisäinfoa samasta asiasta. Justin Bieber hymyili pidätyskuvassa koska hän pyrki vaikuttamaan haavoittumattomalta, hän pyrki vaikuttamaan haavoittumattomalta koska hän halusi säilyttää julkisuuskuvansa, hän halusi säilyttää julkisuuskuvansa etteivät fanit karkaisi, hän halusi säilyttää faninsa koska hän halusi säilyttää suosionsa, hän halusi säilyttää suosionsa koska Vishnu istui hänen korvassaan puhaltamassa huilua.

Jumala

Aikoinaan rippikoulussa pappi yritti opettaa, että miksi -kysymyksiä loputtomiin kysyttäessä päädytään aina Jumalaan. Hän havainnollisti asiaa kysymällä opetuksesta myöhästyneiltä, miksi he myöhästyivät, ja kysyi jokaisen perustelun jälkeen, miksi näin. Lopulta päädyttiin siihen, että Jumala on luonut kaikki elolliset kuolevaisiksi.

Asettelu on kuitenkin aika hölmö. Myöhästymiselle haettiin kausaalinen syy: myöhästyjät olivat leppäkertun hautajaisissa. Leppäkertun hautajaisille haettiin kausaalinen syy: se kuoli. Leppäkertun kuolemiselle haettiin kausaalinen syy: se oli niin vanha. Vanhuuteen kuolemiselle haettiin kausaalinen syy: elolliset olennot ovat kuolevaisia. Sitten yhtäkkiä hypättiinkin teleologiaan ja selitettiin että elolliset olennot ovat kuolevaisia, koska Jumala on luonut ne sellaisiksi.

Miksi Jumala tuli kuvaan juuri tuossa kohtaa? Olisihan Jumalan voinut tuoda mihin tahansa muuhun kohtaan: leppäkerttu kuoli, koska Jumala suuren kosmisen suunnitelmansa vuoksi tappoi sen; rippikoululaiset myöhästyivät, koska Jumala manipuloi heidän aivonsa luulemaan kellon olevan vasta vähän. Entä miksi Jumalan teoille ei vaadita selitystä, tai jos joku vaatiikin, se kuitataan toteamalla, että ihminen ei voi ymmärtää Jumalan tekoja? Miksei voi vain heivata Jumalaa hevonvittuun ja myöntää että ihminen ei ymmärrä maailmasta kaikkea?

Teleologisuutta ei myöskään olisi ollut pakko toteuttaa Jumalan avulla. Mikäli rippikoululaiset eivät olisi olleet paikalla vastaamassa myöhästymiskysymykseen, myöhästymisen olisi voinut selittää heidän intentioillaan: he myöhästyivät, koska halusivat vaikuttaa koviksilta jotka uskaltavat myöhästyä. Tai leppäkerttu kuoli, koska se kyllästyi elämäänsä ja teki itsemurhan, leppäkerttu haudattiin, koska rippikoululaiset halusivat lannoittaa maata sillä.

Kyse näyttäisi olevan siitä, että kun tieto loppuu, otetaan teleologisuus avuksi. Koska rippikoululaiset eivät tienneet miksi elolliset olennot ovat kuolevaisia, he tarvitsivat Jumalan siihen kohtaan. Joku biologi olisi ehkä jatkanut telomeereihin ja apoptoosiin. Johon pappi kylläkin olisi vastannut Halleluja, kiittäkäämme telomeerien luojaa.

Jumala taitaakin enimmäkseen olla yksi tapa sanoa: Lopeta kyseleminen ja

SHUT THE FUCK UP!!!

Kaikki Joonakset ovat älykkäitä

Ihmisillä on joskus tapana samaistua johonkin ihmisryhmään, ja sitten väittää kyseistä ihmisryhmää ihmisyyden ideaaliksi. Täydelliseksi jossain rajatussa ominaisuudessa, eli nörtit ovat aina älykkäimpiä, kirjailijat ovat aina henkisesti kypsimpiä, Tavalliset Kiltit Miehet eli ne jotka eivät saa naisia ovat aina parhaimpia aviomiehiä. Muiden ihmisryhmien edustajille ei haluta antaa tätä ominaisuutta jonka ihmisryhmä on varannut itselleen: kukaan muu kuin nörtti ei voi olla älykäs, kukaan mies joka saa paljon naisia ei voi ikinä olla hyvä aviomies.

Mikäli tässä ihmisryhmässä ilmenee poikkeusyksilö, joka ei selvästikään toteuta määrittelijän ideaalia, hän ei ole ”oikea uskovainen”, ”oikea nörtti”, ”oikea humanisti”. Jos joku kirjailija sanoo jotain pöljää, hän on huono kirjailija, kaikki muut kirjailijat ovat silti henkisesti kypsimpiä kuin muut. Jos lestadiolainen höylää lasta, hän ei ollut aito uskovainen, mutta kaikkien muiden lestadiolaisten absoluuttinen hyvyys ei silti horju – ja vastaavasti muiden ihmisryhmien huonous kyseisessä ominaisuudessa ei parannu, vaikka todistettaisiin että lastenhöylääjien prosentti on ei-lestadiolaisissa pienempi. On helpompi kieltää yksittäisen ihmisen kuuluminen ryhmään kuin myöntää mahdollisuus, että yhteisön määritelmien sisälle livahti joku mätä hemmo. Mikään ei horjuta määrittelijän käsitystä ideaalisesti käyttäytyvästä ihmisryhmästä.

Tämä on vähän niin kuin rasismin vastakohta. On rasistista väittää että somalialaisilla on geneettinen taipumus raiskaukseen: vihattu ihmisryhmä identifioidaan yhden negatiivisen ominaisuuden kautta siinä missä oma ihmisryhmä identifioidaan yhden positiivisen ominaisuuden kautta.

1) nörttiys

Malliesimerkki on Ruukinmatruuna ja nörttiys. Nörtti on älykkäämpi kuin intellektuelli. Nörtti vihaa humanistisia tieteitä. Nörtti on aito tieteilijä. Nörtti on itsenäinen oman tiensä kulkija. Nörtti opiskelee sisällön, ei arvosanojen vuoksi. Nörtti ei koskaan tekisi sitä tai tätä. Nörtti hengittää ambrosian tuoksua ja pieree sateenkaaria. Nörtti on ruma, koska kauneus on pahasta: ”kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, jos olisi kaunis eikä älykäs. Nämä kaksi attribuuttia ovat pitkälti toisensa poissulkevia, aivan siitä syystä, että kaikkein älykkäimmät ihmiset ovat pääsääntöisesti nörttejä; ja panostavat enemmän substanssiin kuin muotoon. ”

2) kirjailijat

Toinen esimerkki on aikaisemman kirjoituksen aihe Herbert Casson, joka ihquttaa Itsenäisesti Ajattelevia Yksilöitä. Casson uskoo, että kirjailijat ovat absoluuttisesti henkisesti kypsin ihmisryhmä koko maailmassa. ”Vuosisatojen kuluessa ovat yhteiskunnan epäpätevät jäsenet häirinneet ja riistäneet ja säännöstelleet liike-elämää. Kirjailijat ja taiteilijat ovat pilkanneet sitä.” Myös monilla muilla kirjailijoilla ja sellaiseksi haluavilla on tapana ihannoida kollegoitaan yli kaiken. Ajattelin itsekin lapsena näin, kunnes noin 12-kesäisenä luin jonkun kirjailijaksi itseään tituleeraavan yleisönosastokirjoituksen, jossa hän syytti pedofiliasta naisia jotka eivät anna. Vastaava tapaus on kaikkien taiteilijoiden ihannointi luovimpina ja omaperäisimpinä yksilöinä.

3) laasaslaiset

Samoja piirteitä on myös laasaslaisissa. Jos mies ei saa naisia, hän on automaattisesti Tavallinen Kiltti Mies, joka jää aiheettomasti ilman koska naiset ovat pahoja ja ovat suunnitelleet salajuonen jolla parhaimmat ihmiset jätetään ilman ja näin taannutetaan maailma luolamiesten tasolle. Jos naiset olisivat sellaisia mikä on ihmisyyden oikea tavoite, niin he kaikki naisivat Tavallisia Kilttejä Miehiä. Kukaan, joka saa naisia helposti, ei voi olla kiltti eikä ylipäätään pariutumiskelpoinen, vaan pariutuu ainoastaan naisten tyhmyyden ja pahansuopuuden johdosta.

4) ateistit

Richard Dawkins, Jumalharhan kirjoittaja, toteaa: ”ateismi miltei aina viittaa terveeseen mielen riippumattomuuteen ja itse asiassa terveeseen mieleen.” En mene siihen halpaan, että väittäisin ateismin indoktrinoivan lapsia samalla tavoin kuin uskonnot, se tuntuisi jotenkin sotivan ateismin perusteesiä vastaan, mutta Dawkins silti jättää huomioimatta että ateismi voi olla yhtä päälleliimattu määre kuin mikä tahansa muukin, keskustalainen, talousliberaali, filosofi, marxilainen, mikä vain. Netin valintamyymälästä on hirveän helppo löytää erilaisia ideologioita, ja pähkähullujen ideologianmetsästäjien on yhtä helppo ottaa sieltä ateismi kuin vaikka zarahustralaisuuskin (tai vaikka molemmat), eikä yhtään mikään indikoi että joka ikinen itseään ateistiksi nimittävä olisi oikeasti pohtinut jumaluuden perusteita. Tämän lisäksi on myös ihmisiä, jotka perivät ateismin vanhemmiltaan asiaa sen kummemmin ajattelematta.

5) kristityt

Tähän liittyy DarkMatterin animaatio kristitystä vs. ateistista. Kristinuskossa on myös se hauska piirre, että tapahtuvia asioita voi selittää Jumalan intentioilla: jos kristitylle tapahtuu hyvää, se on Jumalan antama palkinto hänen hyvästä elämästään, jos kristitylle tapahtuu pahaa, Jumala koettelee häntä nähdäkseen hänen uskonsa vahvuuden. Jos ateistille tapahtuu hyvää, se johtuu hänen moraalittomuudestaan ja valmiudestaan hyväksikäyttää muita ja menestyä hinnalla millä hyvänsä, jos ateistille tapahtuu pahaa, se on Jumalan rangaistus.

Loppuviisasteluja

Useimmat siis sanovat, mikäli joku ryhmän edustaja osoittautuu epäkelvoksi, että hän ei olekaan aito nörtti. Että nörttiyden perusteet ovat kelpoisuudessa ja siksi jokainen joka osoittautuu epäkelvoksi ei ole aito nörtti, vaikka hän muuten täyttäisi kaikki nörttiyden ehdot. Mikäli taas joku epäkelvon ihmisryhmän edustaja näyttäisi täyttävän kelpoisuusehdon, hän ei silti ole nörtti koska ei täytä nörttiyden muita ehtoja, siis esimerkiksi pahallehaisevuutta, epäsosiaalisuutta ja WoWitusta. Olennaista on myös, että määrittelijäksi kelpaa ainoastaan ihmisryhmän edustaja: jos joku nainen on sitä mieltä että hänen miehensä on hyvä aviomies, viimeinen sana on silti Tavallisella Kiltillä Miehellä, ja mikäli nainen ei hyväksy TKM:n ilmituomaa totuutta, hän on paska. Myöskään mikään objektiivinen mittari ei kelpaa: shakinpeluu voi olla nörttimäistä, mutta shakin MM-voittaja ei silti ole nörtti mikäli hän osaa hymyillä tervehdittäessä.

Ideana siis näyttäisi olevan, että määritellään nörtti = täydellisen älykäs, kristitty = täydellisen hyvä, ja sitten tiputellaan nörteistä ja kristityistä ne pois jotka eivät täytä kyseistä ominaisuutta. Eksaktimpi määritelmä siten olisi täydellisen älykäs nörtti = täydellisen älykäs, täydellisen hyvä kristitty = täydellisen hyvä. Mutta koska tämä on kehäpäätelmä, muotoillaan se nätimmän näköiseksi: Nörtit ovat älykkäimpiä, paitsi silloin kun eivät ole, ja kukaan muu ei ole älykäs.

Vielä pitäisi kuitenkin kitkeä pois ihmisen rasistinen perusluonne, eli ennakkoluulo siitä että muilla ihmisryhmillä ei voi olla itselle varattua ominaisuutta. Ei siis määriteltäisi älykkyyttä johonkin ihmisryhmään kuulumisen perusteella, vaan jonkin muun perusteella. Minulla on hämärä käsitys siitä mikä tämä peruste voisi olla, mutta olen hieman ujo enkä uskalla kertoa sitä, koska pelkään olevani väärässä tai vaikuttavani tyhmältä. Mutta laitan tähän loppuun jännän monivalintatehtävän, josta saa yrittää arvata mikä on minun mielipiteeni.

Älykkäitä ovat ne,

a) joilla on punainen kaulapanta

b) jotka opiskelevat luonnontieteitä

c) joiden joku esi-isä oli nimeltään Joonas

d) jotka haisevat pahalle ja osaavat ohjelmoida

e) jotka ovat älykkäitä.

Kauneudenhoitoalan mysteerit eli miksi naiset ovat niin vaikeita

Olen luullut että lähes kaikki inhimillinen tieto on saatavissa netissä joko suoraan tai välillisesti kunhan hallitsee hakemisen, lähdekritiikin ja pari logiikan perussääntöä. Mutta tämä ei pidäkään paikkaansa. Kauneudenhoitoalalla ei ole olemassa netissä ohjeita. Eikä sen puoleen missään muuallakaan. En ainakaan tiedä missä ne olisivat. Ehkä siinä on kyse jostain mystisestä äidiltä tyttärelle siirtyvistä salaisuuksista.

Naistenlehdissä ja -blogeissa ei ole tietoa meikkaamisesta ja muusta kauneudenhoidosta. Niissä on lähnnä mainoksia. Lisäksi niissä on korkokenkäisten pikku kesätoimittajien tämän aamun älynväläyksiä ”kun minä tykkään käyttää tukkaani seitsemää eri tuotetta joka päivä, niin ihan varmaan se on universaali sääntö jota kaikkien tulee noudattaa”. Tästä johtuen ei ole mahdollista löytää juuri mihinkään kauneudenhoitoasiaan neuvoa, johon suurin osa vastaisi edes samaan suuntaan. Kaikki vaatteet pitää pestä käsin, 40 asteessa, 60 asteessa, aina 90 asteessa, eikun ne pitää pakastaa (srsly), tai mieluiten ostaa aina uusia vaatteita vaan.

Hyvällä tuurilla saattaa löytää jonkun tekstin, joka ei olekaan mainos. Silloinkaan ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, mille viiteryhmälle ohje on suunnattu. Kauneudenhoitomaailmassa rupikonnannaamaisia ryppyämmiä ei voi sanoa rupikonnannaamaisiksi ryppyämmiksi, sillä se on, hyh, tahditonta. Vaikka kirjoittaja tietää rupikonnannaamaisten ryppyämmien olevan rupikonnannaamaisia ryppyämmiä, kaikki muutkin tietävät, rupikonnannaamaiset ryppyämmät tietävät itsekin, mutta sitä ei vaan saa sanoa. Kaikki ovat nuorekkaita ja hehkeitä. Niinpä jos jokin ohje on suunnattu rupikonnannaamaisille ryppyämmille, ja joku onneton 15-vuotias koettaa ottaa oppia, ja muuttuu sen näköiseksi kuin yrittäisi peitellä rupikonnan naamaa. Voidakseen hyödyntää kauneudenhoitoalan aloittelijoille suunnattuja neuvoja täytyy olla kauneudenhoitoalan asiantuntija.

Mistäpä minä mitään tietäisin, mutta ehkäpä asiat helpottuisivat tuntuvasti jos niistä voitaisiin puhua niiden oikeilla nimillä. Toivoisin voivani mennä meikkineuvojan puheille, joka käyttäisi seuraavanlaisia repliikkejä:

”Kun sinulla on noin iso nenä, voit käyttää tätä tuotetta saadaksesi sen näyttämään pienemmältä.”

”Haluatko vartavasten pitää kulmakarvasi ohdakepensaan näköisenä vai teenkö niille jotain?”

”Älä hitossa käytä tuota, näyttäisit huorahtavalta.”

”Ihohuokosesi ovat ällöttävät.”

En minä halua kohteliasta palvelua, minä haluan palvelua joka tuottaa tuloksia.

Sama ongelma on naisten vuorovaikutuksessa yleisestikin, oikeastaan kaikkialla lukuunottamatta hyvin läheisiä suhteita. Totuutta ei saa sanoa ääneen, ei edes silloin kun joku nimenomaan pyytää. Ei edes kohteliaisuuteen verhottuna, vaan totuutta ei vain sanota. Kukaan ei ikinä ole lihava, kukaan ei ikinä edes ole lihava joka osaa kuitenkin tyylikkäällä pukeutumisella näyttää hyvältä, vaan kaikki ovat ikuisesti laihoja ja kauniita.

Minulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan. Vuorovaikutukselle määritellään erilaisia sääntöjä, säännöksi voi määritellä vaikka sen että kohteliaisuus on parempi kuin totuus, se on ihan ok. Sellaisessa maailmassa vain on aika vaikea pärjätä. Usein on myös vaikea tietää, millä hetkellä sattuu sijaitsemaan kohteliaisuus-maailmassa ja milloin ei. Kun ei ole kohteliasta sanoa että joku on ollut epäkohtelias, niin se totuudenpuhuja ei ikinä tajua olleensa epäkohtelias! Paitsi jos siitä seuraa jäätävä hiljaisuus, kolmannelle osapuolelle valittaminen ja ikuinen loukkaantuminen.

Rehellisesti, asentaja-Penan ja putkimies-Maken kahvitauko härskeine vitseineen on paljon turvallisempi ympäristö kuin kosmeetikko-Jenniinan ja kampaaja-Pauliinan keskusteluhetki veitsenteristä rakennetussa labyrintissä tasapainoillen.