Weissensee ja moraalirelativismi

Weissensee on saksalainen tv-sarja, jonka pääosassa on stasi-perhe Kupferit.


Falkin uskollisuus

Falk, joka sarjan aikana nousee isoksi kihoksi stasissa, on Weissenseen tyhmä-pahis. Toisaalta Schnyderia kuulusteltaessa Falk esitetään fiksuna ja pahana. Hän manipuloi älykkäästi tätä amerikkalaista, jonka epäillään yrittäneen salakuljettaa Julian länteen. Kun vanki lopen uupuneena ja stressaantuneena tuodaan Falkin kuulusteltavaksi, Falk on ystävällinen, on tuohtuvinaan kun kuulee valojärjestelmän ”hajoamisesta”, käyttää me-muotoa ”saamme tämän yhdessä selvitetyksi”, saa Robertin itkemään tarjoamalla kahvia ja syötävää. Julian työtoveria kiristäessään Falk vetoaa hänen lapsiinsa, kuvaa vakoilun auttamiseksi ja Julian pahaksi.
Hansin kaksinaismoralismi
Hans Kupfer, Falkin ja Martinin isä, joka sarjan aikana menettää arvoaan stasissa, on pintapuolisesti ”pahis, johon samaistutaan”: hän siis toimii työssään statuksensa mukaisesti, mutta alkaa vähitellen epäillä toimiensa oikeutusta ja muuttuu vähitellen lämpimämmäksi. Katsojan on tarkoitus tuntea myötätuntoa Hansia kohtaan nähdessään tämän pehmenemisen, kun taas Falk tuomitaan täysin. Syvemmältä tarkastellessa asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.
Falk on yksinkertaisen paha, kun taas hänen isänsä on kaksinaismoralistisen paha. Hans Kupfer ei kiellä kiduttamasta Schnyderia siksi että se on eettisesti oikein, vaan koska amerikkalaisia ei saa suututtaa, hän ei vapaututa Juliaa koska se on oikein, vaan koska epäilee tämän olevan hänen tyttärensä, ei suojele Dunja Hausmannia koska kannattaisi sananvapautta vaan koska rakasti häntä. Falk taas ajattelee vangitsemisen olevan oikein: ei länteen saa noin vain karata. Länteen karkaaminen on rikos, ja rikollisia täytyy rangaista.
Ei ole aihetta olettaa, että Hans olisi moraalisesti parempi kuin Falk: Hans on valmis kapinoimaan järjestelmää vastaan kun siitä on hänelle itselle hyötyä. Hans Kupfer ei ole järjestelmälle uskollisen paha, tottelevaisen paha, vaan kaksinaismoralistisen paha. Kumpi siis on pahempi, ihminen joka tekee pahaa koska uskoo sen olevan oikein, vai ihminen joka jättää tekemättä pahaa silloin kun se on tarkoituksenmukaista?
 
Martinin passiivisuus
Martin taas ei varsinaisesti ole sankari joka pelastaa maailman, vaan tavallinen laiska pikkuvirkamies, joka haluaa lähinnä elää rauhassa porvari-idylliä. Jos hän ei törmäisi niin konkreettisesti Julian kautta siihen pahaan mitä tapahtuu, hän antaisi asioiden tapahtua puuttumatta niihin. Hän siis on passiivisen paha, antaa asioiden tapahtua kun ne eivät kosketa itseä. Vääryyksiä oikeasti kohdatessaan hän kuitenkin kieltäytyy tekemästä niitä itse, esimerkiksi häipyy kun Stasi hyökkää laittomaan konserttiin. Tavallaan tämä on ihan hyvä kontrasti Falkin toiminnalle, se osoittaa että valinnanmahdollisuus on olemassa.
 
Pahuuden relativistisuus
Monet ihmiset jotka tuomitsevat pahuuden relativistisuuden, olkiukkoilevat sitä vastaan esimerkiksi kysymällä, pitäisikö Saudi-Arabian homomurhat hyväksyä, koska eri kulttuuri ja arvomaailma jota pitää kunnioittaa. He eivät kuitenkaan ota huomioon, että ”kulttuuriero” on paljon laajempi ja monisyisempi käsite, se ei typisty valtionrajoihin tai samalla hetkellä olemassaoleviin uskontoihin.
Samalla hetkellä olemassaolevien arvomaailmojen väliset arvoerot ovat yleensä paljon hienovaraisempia asioita kuin arvo-objektivistien suosimat ronskihkot murha ja lapsenraiskaus. Falkin tapauksessa DDR:lle on uhka että ihmiset luovat hajanaisuutta: Falk sanoo taistelevansa ”rauhan, onnen ja oikeudenmukaisuuden puolesta”, elokuvan kommunistit näyttävät uskovan aidosti että muuri ja eristäminen lännestä on ainut keino estää kolmas maailmansota. Keinot kuitenkin ovat kyseenalaisia: Schnyderia kidutetaan, Dunjaa painostetaan itsemurhalla, Falkin vaimon oppilaalle ei anneta hyviä numeroita koska hänen vanhempansa ovat länsimielisiä, Julia vangitaan ja häntä kidutetaan pakoyrityksen jälkeen.
Toinen arvo-objektivistien suosima olkiukko on väittää, että arvorelativistien mukaan ei pitäisi rangaista toisen kulttuurin edustajia teoista, josta oman kulttuurin edustajaa rangaistaisiin, koska pitää kunnioittaa toisenlaista arvomaailmaa. En kuitenkaan usko, että kukaan ei-pipipäinen arvorelativisti kannattaisi tätä. Vaikka tällä toisen arvomaailman edustajalla ei olisi ollut vaihtoehtoa toimia toisella tavalla, en näe muuta tapaa ratkaista asiaa.
Tällaisessa tapauksessa rankaiseminen on epäreilua samalla tavalla kuin on epäreilua rankaista koulukiusattua joka monen vuoden hakkaamisen jälkeen repii sadistilta korvan. Tai kuten on epäreilua tuomita raiskattu joka tappaa raiskaajansa. Korvan repiminen voi olla ainoa tapa selvitä yhdessä maailmassa, mutta siitä rankaistaan toisen maailman säännöillä. Rankaiseminen on ainut oikea reagointitapa, mutta ei se silti reilua ole.
Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa elävän voi olla vaikea kuvitella mitä se käytännössä tarkoittaa, että on eri arvomaailmoja joiden hyvyyskäsitykset poikkeavat toisistaan, ja kuinka vaikeaa se on oppia pois jostain tietystä arvomaailmasta. Konkreettisimmin tällainen poisoppiminen näkyy esim. ahdasmielisistä uskonyhteisöistä, kuten lestadiolaisuudesta poislähteneillä. Jos olet lapsesta asti uskonut aidosti yhteisön ulkopuolisten ihmisten pahuuteen ja moraalittomuuteen, niin miten alat luottaa heihin? Jos olet käyttäytynyt lestadiolaista hyvyyskäsitystä rikkovaa ihmistä kohtaan tavalla joka on lestadiolaisuudessa normi ja velvoite, miten käsittelet jälkeenpäin syyllisyyden ja häpeän tunteesi? Miten käsittelet syyllisyydentunteen, kun lakkaat uskomasta ”ainoaan oikeaan moraaliin”, mitä tapahtuu minäkuvallesi kun huomaat muuttuvasi ”pahaksi”?
Jos pahuus typistetään yksiulotteiseksi objektiivisuudeksi, menetetään jotain olennaista pahuuden luonteesta. Ennen kaikkea menetetään mahdollisuus mennä väliin ja muuttaa asioiden suuntaa. Falkin tapauksessa pahuuden aiheuttaa tietty yhteiskunnan arvomaailma. Ihminen on useimmissa tapauksissa niin pieni, mitätön ja ajattelukyvytön olento että se tottelee sitä mikä on sille tuttua, ei se osaa keksiä millainen moraali seuraavassa maailmassa on. Monella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella sitä moraalia mihin on kasvanut.
Arvomaailmojen vaihtuessa tuomitaan ne, jotka vanhassa maailmassa toimivat aktiivisesti paremman elämän puolesta, niitä ei jotka passiivisesti antavat asioiden tapahtua.
Arvomaailmojen vaihtuessa, teet mitä tahansa, häviät aina: joko häviät omassa maailmassasi tai voitat siellä ja häviät toisen maailman säännöillä.
Ainoa mitä voi tehdä on edesauttaa avoimuutta jotta eri arvomaailmoissa elävät tietäisivät vaihtoehtonsa.
Mainokset

Kumaré

Vikram Gandhista, elokuvaohjaajasta, tulee Kumaré-guru. Kumaré pukeutuu oranssiin kaapuun, kasvattaa pitkät hiukset ja parran, ottaa Jeesus-kepin kainaloon ja perustaa itämais-joogaavan pseudouskonnon. Kumaré kuljeskelee härskeissä tangoissa ja halailee parikymppisiä uskonnollisia bikinityttöjä.

Kumaré keksii uskonnolliset rituaalinsa ja oppinsa itse. Kumarén rituaaleihin kuuluu muun muassa peniksen maalaaminen otsaan onnen etsimisen symboliksi, läähättäminen ja kuolaaminen oudoissa asennoissa (kohta 18:00), anaaliyhdyntää muistuttava sessio ”akustisen teologin” kanssa. Alttarilla pidetään Kumarén, Obaman ja Osama bin Ladenin kuvia.
Kumarén ”oppiin”, ”peili-filosofiaan”, kuuluu seuraavaa: hän näkee itsensä muissa ja muut näkevät hänessä itsensä. Kumarén persoona on vain illuusio. Ihminen tietää vain sen minkä näkee, eivätkä he voi tietää onko Kumaré hyvä vai paha. Ihmisessä on itsessään kaikki mitä hän tarvitsee, ihminen luo itsensä, uskonnollista kokemusta ei tarvitsisi ulkoistaa guruun tai temppeliin tai vastaavaan.
Vaikka Kumaré käytännössä kertoo olevansa huijausta, hänen seuraajansa eivät usko, sillä he kuvittelevat selitysten olevan osa hänen hämärää oppiaan. Vaikka Kumaré on trolli, ihmiset tuntevat mystistä yhteyttä häneen, ennustavat viettävänsä paljon aikaa hänen kanssaan, uskovat hänellä olevan yliluonnollisia kykyjä, näkevät mystisen hohteen hänen ympärillään (ei symbolisesti vaan kirjaimellisesti).
Kun tietää tuon uskonnon olevan huijausta, tai vaikka ei tietäisikään, ulkopuolisen on helppo nähdä hengellisyyden kulissien taakse: ihmiset ovat yksinäisiä ja onnettomia ja he tarvitsevat jotain mikä ylittää arjen. Yksi seuraajista on koukussa kauppojen ilmaisiin maistiaisiin, koska se on ainoa keino päästä juttelemaan toisen ihmisen kanssa. Toinen on lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty. On huumeita, epäonnistunutta avioliittoa, tyhjän pesän syndroomaa. Osa on hurahtanut jo johonkin muuhunkin: jonkun uskonto on perustuu tieteellisyyteen ja hän puhuu asiantuntevasti vetovoiman laista ja dna:sta, joku uskoo olevansa kotoisin toisesta galaksista, joku näkee ihmisen entiset elämät (mutta jostain syystä ei tiedä mikä on Vikram).
Elokuvan ongelma on siinä, että suomalaisittain se on aika epärelevantti. Suomessa ei tammikuun pakkasissa juurikaan kuljeskele itämaisia guruja tangoissa tai löysissä kaavuissa, avojaloin ja ulkona nukkumassa. Suomessa meillä on jehovat, hellarit ja lestat. Suomalaisille tyypillinen uskonnollinen ongelma ei ole mystisyyteen hurahtaminen, vaan se että kasvetaan lapsesta asti sisään johonkin ei-mystiseen lahkoon, joka on olennaisesti arkielämän kontrollointia, ei hengellisyyden tavoittelua.
Suomalaisilla sosiaalinen aspekti on paljon vahvemmin mukana. On eri asia irrottautua muutaman kymmenen ihmisen vaaralliseksi käyvästä lahkosta kuin irrottautua lahkosta, jossa on elänyt koko elämänsä, koko elossa oleva suku on lahkossa mukana, kaikki ystävät ovat lahkossa mukana, eikä ihminen ylipäätään ole ollut tekemisissä muiden kuin omien lahkolaistensa kanssa. Lahkon ulkopuolella ei ole minkäänlaista verkostoa, ei ketään kehen voisi turvautua jos lahko käy vaaralliseksi.
Karkeasti sanoen uskonto on rituaalit eli tavat + sosiaalinen elämä + oppi, jota nimitetään joskus totuudeksi, ja johon kuuluu myös hengellisyyden kokemus. Kumarén lahkossa pääasiassa näytti olevan hengellisyyden etsintä, ja Kumaré keksi rituaaleja ja oppeja sitä mukaa kuin niille oli tarvetta. Rituaaleilla ja opeilla luotiin hengellisyyden kokemusta, ja hengellisyyden myötä tuli sosiaalisuus. Sen sijaan suomalaisissa lahkoissa pääasiana on sosiaalisen elämän oikeellisuus, ja sosiaalisella elämällä kontrolloidaan sitä, että tavat ovat oikeita, ja että käsitys opista on oikea. Hengellisyyden kokemuksen tavallaan oletetaan tulevan sen jälkeen kun oppi on oikea ja tavat ovat oikeita, ja jos ei tule niin sitten on publikaani ja pakana ja helvetin matkalainen.
Tuollaisenaan itämaisiin uskontoihin hurahtaminen ei vaikuta erityisen vaaralliselta. Muutamia hassuja tapoja ehkä, oikea guru ehkä antaisi tiukempia elämänohjeita, ja vastapainoksi tulee kaikki positiivinen minkä ihmiset näyttivät kokevan. Voi olla totta, että huonoja lieveilmiöitä on oikeiden gurujen tapauksissa enemmän. Mutta tavallaan kristinuskon sosiaalisuutta painottavat lahkot ovat vaarallisempia, koska niillä on niin pitkä perinne, ne on helpompi mieltää oikeaksi totuudeksi, ja niissä on mukana sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole niin tasapainottomia ja tyhmiä että rupeaisivat rellestämään minkään random-gurun jalanjäljissä.
Kumaré blogilandiassa

Kelan vihollinen: ”Kun gurun näköinen kaveri hiippailee sisään ja kuuntelee kaikkien huolet ja murheet, häneen aletaan melko nopeasti liittää myyttiä, yliluonnollisen hyvän sankari-myytin kuvastoa ja aineksia. Ihminen, jolla on aikaa kuunnella muiden huolia ja murheita koetaan tasapainoiseksi, mikä vähemmän yllättäen sattuu olemaan se tila, johon tasapainottomat ihmiset elämässään pyrkivät.”
Matti: ”Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.”