Kirja-analyysiohjeita laiskoille

Kannatan Bayardin ideaa siitä, että kirjoista voi puhua ja kirjoittaa tuntematta niitä. Yleiskuvan saamiseksi kirjan lukeminen on harvoin tarpeellista, ja kirjoittamisen kannalta yleiskuva on usein ainut mitä tarvitaan. Kannustan jokaista olemaan lukematta pakollisia kirjoja mikäli ei kiinnosta, ei millään muullakaan alalla ole väliä onko osaaminen hankittu nimenomaan opettajan osoittamalla kirjalla vaiko omalla päättelyllä.

Lukiolaisille ja yläasteikäisille seuraava ohje on yliampuva, sillä sen ikäisten ei oleteta olevan noin älykkäitä. Suosittelen jättämään aatehistoriakohdan pois, sillä saat vain aiheettoman plagiointisyytteen niskaasi. Sen sijaan yhteiskuntakohtaan panostaminen voisi olla hyvä idea. 

Kirjablogistille ohje on täydellinen, mutta tuskin kukaan sellainen tätä käyttäisi, sillä yleensä kirjoista blogataan jos niistä tykätään. Kirjallisuuden opiskelijalle ohje voisi mahdollisesti olla suuntaa antava, mutta arvatenkin useimmat ovat rakentaneet jonkinlaisen oman ohjelistauksen. Kirjallisuuden opiskelussa ei pääse pitkälle ilman burn-outia jos yrittää lukea jokaisen opintosuunnitelmaan kuuluvan kirjan.

Itse en yleensä kirjoita yleispäteviä esseitä muulloin kuin tenteissä, vaan yritän etsiä jotain omakohtaista sanottavaa, kuten vaikkapa Moby Dick -kirjoituksen perusteena oli yksi tekstikappale ja Pitkän päivän illassa käytin hienokseltaan erästä henkilöhahmoteoriaa. Jos minun tarvitsee jotakin varten muistaa yleiskuva tietystä kirjasta, ajattelen suunnilleen seuraavan kaavan mukaan, samoin jos en ole viitsinyt lukea jotain tiettyä kirjaa ja pitäisi kirjoittaa siitä.

1. Selosta juonen idea eli kopioi Wikipediasta.
2. Kuvaa teemaa. Tämän voi keksiä itse juonen perusteella tai etsiä jonkin kirja-arvostelun.
3. Peilaa kirjailijan muuhun tuotantoon.
4. Tarkastele ajattelua johon juoni pohjautuu. Tässä riittää, kun hallitsee jonkinlaisen yleiskuvan aatehistoriasta. Kaikki modernistiset teokset tarkastelevat eksistentiaalisia kysymyksiä ja ovat ristiriitaisia ja hahmottomia. Kaikissa antiikin teoksissa on viitteitä Odysseiasta. Kaikki romantiikan koulukunnan edustajat ovat idealistisia ja subjektiivisia. Nykykirjoista riittää usein tietää teema + mahdollinen genre (mikäli teos ei kuulu viihdegenreihin, se on esimerkiksi kasvukertomus tai historiallinen romaani).
5. Tarkastele tekstiä. Sinun ei tarvitse tietää millainen teksti on. Jos tiedät, että teos edustaa realismia ja tiedät juonen, kerrot vain sopivan koristeellisin lauseenkääntein että teksti toistaa juonen idean. Siitä on hyötyä, jos tiedät kirjailijan harrastavan pitkiä lauseita tai lyhyitä lauseita, koristeellista tai pelkistettyä kieltä. Tämän kuitenkin saa selville kahden sekunnin googlauksella, älä ihmeessä tuhlaa aikaasi teoksen lukemiseen. 
6. Vertaa teoksen ajattelua nyky-yhteiskuntaan. 

Kirja-arvostelun kirjoittamiseen riittää yleensä kohdat yksi (spoilaaminen tietysti kielletty) ja kaksi sekä mausteeksi kolmonen, analyyttisemmissä esseissä pitää ehdottomasti osata kohta neljä eli sijoittaminen oikeaan kohtaan. Kuutonen ja viitonen ovat kysymyksenasettelusta riippuen hyvä tapa saada tentaattori kusemaan hunajaa, mutta eivät välttämättömiä.

Kunderan kitsch

Stalinin poika kuolee sähköaitaan, koska on tahrinut käymälän ulosteillaan eikä suostu siivoamaan sitä.

Ranskan älymystö marssii Kambodžaan auttamaan: lääkäreitä on viisikymmentä, lehtikuvaajia neljäsataa. Näyttelijätär kokee alentavaksi kävellä jonon hännillä ja alkaa pinkoa jonon vierellä päästäkseen ensimmäiseksi. Kielitieteen professori suuttuu hänelle ja huutaa. Näyttelijätär itkee. ”Pysy tuossa asennossa!” kiljaisee valokuvaaja.

Tereza matkustaa Prahaan Tomášin luokse. Heidän kohdatessaan Terezan vatsa alkaa kurista.

Tomáš kohtaa kauan kadoksissa olleen poikansa. Voi kyynel. Tomáš pystyy ajattelemaan vain sitä miten Simonin suu vääntyy samalla tavoin kuin hänen oma suunsa partaa ajaessaan.

Tomášin ja Terezan suhde on vakavoitumassa. Tomáš hukkaa toisen sukkansa ja joutuu lainaamaan Sabinan sukkaa.

Koska Tereza on ottanut loistavia kuvia Tšekin vallankumouksesta, hän saa työtarjouksen. Hänen pitäisi kuvata kaktuksia.

Tereza ajattelee kirjan olevan symboli, joka salaa yhdistää tietyn tyyppiset ihmiset. Siten hän tutustui Tomášiinkin. Ensimmäisellä Prahan-matkalla Terezan kainalossa on Anna Karenina. Tomáš ostaa Terezalle koiran, jonka nimeksi annetaan Karenin.

Franz kokee suuren valaistumisen hetken erotessaan vaimostaan ja saadessaan viimeinkin oman elämänsä itselleen. Hänen uusi tyttönsä on rillipää.

Franzin isä jätti hänen äitinsä kun Franz oli lapsi. Kun äiti menee kaupungille, hänellä on jalassaan parittomat kengät.

Terezan on pakko saada pettää Tomášia opetellakseen kevyemmän suhtautumistavan rakasteluun. Kun se tapahtuu, ”kosketus hävittää Terezan ahdistuksen”, ”sielu myöntyy”, ”sielu tietää”, ”sielua kiihottaa”, ”näky on uskomaton”, ”pidätelty nautinto liukenee joka puolelle ruumiiseen”. Ja sitten Tereza istuu pöntölle. Ja seuraa pöntön anatomian ja filosofian tarkastelua.

Kundera ei pidä kitschistä. Totalitaariseen kitschiin pitäisi suhtautua vakavasti, vaikka sillä ei ole mitään painavaa sanottavaa. Kunderan mukaan kitschin alkuperäinen metafyysinen merkitys on paskan, sananmukaisen ja kuvaannollisen, kielto. Siksi Kundera survoo joka paikkaan vastenmielisiä ja arkisia yksityiskohtia, vastustaakseen kitschiä. ”Joutuessaan ei-kitschin yhteyteen valheeksi tunnistettu kitsch menettää arvovaltansa.” Kommunismin paatos, samoin kuin kommunismia vastustava paatos, menettää arvovaltansa jouduttuaan Kunderan kanssa tekemisiin.

”Es muss sein” on Beethovenin ”hyökkäävä, mahtipontinen ja ankara” kvartetto. Tomáš ei tunne musiikkia, mutta on Terezan vuoksi ”mieltynyt” Beethoveniin. Kappale syntyi, kun Beethoven käväisi perimässä pikku velan. Tomášin traagis-kevyen kohtalon kuvaaja liukenee samaan arkipäiväisyyteen kuin romaanin kaikki muukin mahtipontisuus.

Olemisen sietämätön keveys blöggendeerissä

Jokke: ”Kitchin [sic] Kundera määrittelee paskan kieltämisenä […]. Kundera näkee hirveästi vaivaa tälle paskateorialle, ja tahrii itsensä siihen, hän joutuu tunnustamaan, että että eri kulttuureissa on erilaiset kitchinsä ja kaikessa on kitchinsä.”

Asko: ”Kitsch on ”sydämen dikatuuria” – jotain sellaista, mikä on yhteiskunnassa itsestään selvää ja yleisesti hyväksyttyä ja tavoiteltavaa. Jopa Sabina, joka kyseenalaisti taiteessaan kitschin törmäsi siihen tavassa, jolla hänen taidettaan Sveitsissä esiteltiin. Taiteeseen ja taiteilijaan iskettiin poliittisia ym. leimoja, mitä Sabina ei olisi halunnut, mutta hän ei voinut mitään sille, miten muut hänen taidettaan tulkitsivat.”

Nimi ja muoto: ”Milan Kundera kategorisoi olemisen kahteen muotoon. Ensimmäinen inhimillisen olemisen muoto on keveys, jossa omat sidokset muihin ihmisiin ja esimerkiksi omaan kotimaahan ovat hentoja. […] Keveydellä on kuitenkin hintansa. Kundera kuvaa keveyden vastakohtaa painona ja raskautena. Hänen voi ymmärtää tarkoittavan näillä myös vastuuntuntoa.”

Kieltäydyn linkkaamasta ainuttakaan blogia joka käsittelee teosta rakkaustarinana tai ihmissuhdehölinänä.

Narrasin!

Bayardin hengessä kirjoitin Linnasta analyysin lukematta sitä. Oikeastaan se oli aika tylsää eikä paljon poikennut normaalin kirja-analyysin teosta, mutta halusin testata. Te jotka olette lukeneet sekä Linnan että bloggaukseni, vaikuttiko teksti uskottavalta?

Huvittavasti huomasin jälkeenpäin, että teksti ei ollut ollenkaan minun tyyliäni, omituiset sanavalinnat puuttuvat kokonaan, samoin sarkastiset kommentit. Ilmeisesti eläydyin tyypilliseen kirjaesittelyyn yrittämällä vaikuttaa tosissaan-olevalta ja viattomalta, niin että tyylistäkin tuli kilttiä. Mikäli olisin oikeasti lukenut kirjan ennen esittelyä, olisin lytännyt sen modernistisen paskuuden sekä jotenkin verrannut luultavasti Joyceen.

Teksti

Yllättävän osuva osoittautui lause ”tapahtumat vain tulvivat lukijan eteen vähitellen, niistä ei saa kunnolla otetta” – Kafkan tekstistä ei tosiaan saa erkkikään flowta päälle.

”Toisaalta Linnaa voisi pohtia prosessoinnin itseisarvoisuutena, ei päämäärän itseisarvoisuutena – aina ei tarvitse pyrkiä suorinta ja yksitotisinta reittiä päämäärään, vaan matka on tärkeää henkisen kasvun ja kypsymisen aikaa.”

1800-luvun jälkeen ei ole kirjoitettu ainoatakaan proosateosta, josta ei voisi väittää sen korostavan tietä päämäärän sijaan. Sana ”kirja” on melkein synonyymi kehittymisprosessille.

”Absurdi huumori ja vakavuus luovat ainutlaatuisen kudoksen, joka saa ihmisen pohtimaan syvemmin yksilön asemaa ristiriitaisessa yhteiskunnassa.”

Öö tuota, viimeksi kun kirjallisuudessa ei töllötetty yksilöä, Sokrates oli vielä elossa. Muotoilu ”saa ihmisen pohtimaan” saa lauseen tarkoittamaan itse asiassa sitä, että kirja voi herättää tuollaisia ajatuksia, ja kukapa voisi väittää ettei näin olisi käynyt.

”Toisaalta raskassoutuisuus voidaan nähdä olennaisena osana sitä vaikutusta, minkä kirjan on tarkoitus luoda: näin käsittämättömyyden ja hämäryyden tunnelma tavoittaa lukijan kahdella tasolla, sekä kielessä että juonessa.”

Tekstin yhdistäminen teemaan luo aina fiksun vaikutelman. Lisäksi sillä on se hyvä ominaisuus, että millaisesta tahansa tekstistä voi löytää jotain, joka peilaa kirjan teemaa.

”Modernismin aikana ihminen vieraantui luonnosta, kulttuuri ja luonto erkanivat. Ihminen alkoi tuntea itsensä eksyneeksi, hukassa olevaksi, ja eksistentialistiset kysymykset nostivat päätään. Tällaista vieraantuneisuuden tunnetta Linna kuvaa erinomaisesti.”

Jokainen tietää että modernismi oli tuollaista. Katkelman puute on, ettei kerrota miten vieraantuminen näkyy. Arvosteltavassa analyysissa puute on huomattava ja alentaa pisteitä, mutta epävirallisemmassa kontekstissa – lehdessä, blogissa – tuollaiset pätkät ovat yleisiä, kuulostaahan se niin hirmu fiksulta.

Kirjoitusprosessi

Lähteitä oli kolme: antillektuelli, murobbs, näytelmät sekä wikipedian määritelmä kafkamaisuudelle. Niiden lukemiseen ajatuksen kanssa meni alle puoli tuntia. Toiset puoli tuntia kirjoittamiseen ja voilá! Itse teoksessa on noin kolmesataa sivua, mutta aikaa menee rutkasti enemmän kuin normaalissa kirjassa koska Linna on jäätävän raskassoutuinen.

Nietzscheä ei mainittu yhdessäkään lähteessä, mutta kuulosti siltä että jonkun synkkäilmeisen filosofin maininta olisi paikallaan. Nietzschestä puheen ollen – kuka arvaa? Jep, tietenkään en ole lukenut Nietzscheltäkään juuri mitään. Tietoni hänestä pohjautuvat satunnaisiin sitaatteihin tai tiivistyksiin muissa teoksissa ja ne voi typistää kolmeen sanaan: yli-ihminen, kuppa, uskontokritiikki. Oikeusjutun olen lukenut saksaksi kolmen vuoden ikäisellä kielitaidollani ja google kääntäjällä. (Heräsi kysymys, onko Kafkan vaikeus peräisin kääntäjältä, sillä muistaakseni horjuvalla saksalla lukeminen oli suunnilleen yhtä vaikeaa kuin suomenkielinen teksti, ts. lukuvauhti on sellainen puolet hitaampi kuin normaaleissa kirjoissa. En osaa saksaa tarpeeksi hyvin että voisin arvioida. Voi tietysti olla että Linna vain sattuu olemaan vaikeampi kuin Oikeusjuttu.)

Tentissä tämän tyylisellä esseellä olisi saanut suunnilleen kolmosen. Lukematta pärjää yleispätevissä kysymyksenasetteluissa, esimerkiksi viimeksi Dickensin Koleasta talosta piti tarkastella salapoliisikertomuksen elementtejä (piece of kermakakku) ja Melvillen Moby Dickin teemaa (netistä etsitty yleinen mielipide käy hyvin). Nämä kysymykset selvittää jokainen lobotomialta säästynyt, mutta huonolla tuurilla voi sattua tarkemmin rajattu aihe, vaikka jonkin yksittäisen symbolin tarkastelua tietyissä kohtauksissa. Silloin yleispätevä haarukointi käy huonommin.

Toisaalta huomasin, että esitietoja kuitenkin tarvitsee. Nietzscheä en olisi osannut mainita, ellen tuntisi länsimaista filosofiaa ja filosofeja jonkin verran. Voi olla että kirjallista sivistystä tarvitaan pohjaksi runsaasti, mutten itse osaa arvioida sen merkitystä koska omassa pääkopassani sillä on niin itsestään selvä osuus. Uskon, että moni suosikkiblogisteistani pystyisi suorittamaan kirjallisuuden perusopinnot lukematta ainuttakaan teosta, mutta arvelen, että ihmisillä keskimäärin ei ole niin paljon mututuntumaa kirjallisuuteen että pystyisivät samaan. En usko esimerkiksi että kovin moni opiskelukavereistani (tietotekniikassa) tai työkavereista (Hanttius Hommaculus) pystyisi siihen.

Tällaisenaan kokeilu oli vähän pöljä, oma arviota ei voi pitää täysin pätevänä. Aioin alun perin suorittaa jonkin kirjallisuuden kurssin tällä systeemillä, mutta opintosuunnitelma ei joustanut. Lupaan kyllä kokeilla sellaistakin versiota heti kun kykenen.

Entä sitten?

Lopputulema on siis, että kohtalaisen sivistynyt ihminen suorittaa kirjallisuuden opinnot ilman opiskelua pelkkää päänuppiaan käyttäen, mutta keneltä tahansa tämä ei silti onnistu. En ole ihan varma onko se tylsä lopputulema vai ei.

Olennaisinta lienee pohtia, missä määrin tutkijan pitäisi tuntea ja ymmärtää tutkimuskohdetta. Se kuitenkin vaatii, että mietitään mitä kirjallisuudentutkimus oikeasti tutkii, ja se taas näyttäisi johtavan koko humanistisen tutkimusperinteen debuggaamiseen. Ei, istumalihakseni eivät ole vielä niin kehittyneet. Tähänastinen johtopäätökseni on, että kirjallisuudentutkimus on yksi helvetin iso ompeluseura.

Franz Kafka: Linna

Franz Kafkan romaani Linna kuvaa modernismin ristiriitaisuuksia, vaikeasti hallittavia yhteiskunnan ilmiöitä. Teoksessa pieneen kylään saapuu maanmittari nimeltä K. Hän yrittää saada yhteyttä kylää hallitsevaan linnaan, mutta kohtaa outoja esteitä: varsinaisia asiasta päättäviä henkilöitä hän ei tapaa ollenkaan, ainoastaan alempia virkamiehiä, ja silloinkin kun hän tapaa jonkun ihmisen, kunnollista kohtaamista ei tapahdu vaan vuorovaikutus jää pinnalliselle tasolle.

Linna on hyvin surrealistinen lukukokemus. Henkilöistä tai paikoista ei paljasteta juuri mitään selkeää ja kuvaavaa, vaan tapahtumat vain tulvivat lukijan eteen vähitellen, niistä ei saa kunnolla otetta. Samalla tavoin kirjan henkilöt ponnistelevat eteenpäin elämässään kykenemättä vaikuttamaan asioihin, kykenemättä saavuttamaan päämääräänsä. Toisaalta Linnaa voisi pohtia prosessoinnin itseisarvoisuutena, ei päämäärän itseisarvoisuutena – aina ei tarvitse pyrkiä suorinta ja yksitotisinta reittiä päämäärään, vaan matka on tärkeää henkisen kasvun ja kypsymisen aikaa.

Linna jatkaa samaa kasvottoman ja vaikeasti käsiteltävän yhteiskunnan kuvaamista kuin Oikeusjuttukin. Päähenkilöt ovat hyvin samankaltaisia byrokratian uhreja, eikä kummallakaan ei ole oikein selvää käsitystä miten toimia: Josef K ei Oikeusjutussa tiedä mistä häntä syytetään ja Linnan K ei tiedä miten saisi aloitettua työnsä. Sekä Linna että Oikeusjuttu ovat olemukseltaan hämmentävän monimutkaisia, vääristyneitä ja vaikeasti ymmärrettäviä. Toisaalta synkkyyttä kevennetään, toisaalta paikoin vakavoitetaan mustalla huumorilla. Absurdi huumori ja vakavuus luovat ainutlaatuisen kudoksen, joka saa ihmisen pohtimaan syvemmin yksilön asemaa ristiriitaisessa yhteiskunnassa.

Myös kieli ja lauseet heijastavat samaa vaikeasti hahmottuvaa maailmaa. Lauseet ovat pitkiä, monologit voivat olla usean sivun mittaisia. Osa lukijoista on moittinut tällaista tyyliä, ja kieltämättä se tekeekin kirjan vaikeasti luettavaksi. Toisaalta raskassoutuisuus voidaan nähdä olennaisena osana sitä vaikutusta, minkä kirjan on tarkoitus luoda: näin käsittämättömyyden ja hämäryyden tunnelma tavoittaa lukijan kahdella tasolla, sekä kielessä että juonessa.

Modernismin aikana ihminen vieraantui luonnosta, kulttuuri ja luonto erkanivat. Ihminen alkoi tuntea itsensä eksyneeksi, hukassa olevaksi, ja eksistentialistiset kysymykset nostivat päätään. Tällaista vieraantuneisuuden tunnetta Linna kuvaa erinomaisesti. Teoksen synkkyys ja ahdistuneisuus peilautuu jossain määrin myös Nietzschen ajatteluun. Nietzschellä Jumala on kuollut, Kafkalla Luonto on kuollut. Nietzschellä uskonto on vangitseva tekijä, Kafkalla moderni yhteiskunta. Sen sijaan ideaa yli-ihmisestä Kafkalla ei ole.

Kafkan teokset ovat edelleen ajankohtaisia. Jokainen järjestelmän hampaisiin hukkunut voi, varsinkin Suomessa, todistaa miten kasvottomalta ja järjettömältä byrokratian rattaat voivat joskus vaikuttaa. Tiukan järjestelmällinen yhteiskunta jossain määrin tarvitsee byrokratiaa, mutta Kafkan teos saa miettimään missä menee raja, jonka jälkeen menetetään jotain inhimillistä. Kafkamaisessa yhteiskunnassa ihmisen sielu on modernismin vanki, ihminen ei kykene todelliseen vapauteen ennen kuin pääsee modernin yhteiskunnan ja byrokratian kahleista.

Blogosfääri

Blogini täyttää huikeat yksi vuotta, ja sen kunniaksi jaan palkintoja parhaimmille lukemilleni blogeille.

SPOOOILEEER: seuraavien arvioiden on tarkoitus olla kehuvia, mutta kukaan ei kuitenkaan tajua sitä itse joten paljastan sen nyt.

Blogosfäärin kuningasta ei voi olla olemassa, koska kaikki ovat pääsääntöisesti tyhmiä. Ei kukaan ole koko aikaa fiksu. Näin ollen olen pakotettu kruunaamaan vain yksittäisen kuningastuuttauksen. Palkinto menee Todellisuus on teoria -blogin tekstille Vian syyn seuraus. Tekstin käsittelemä ongelma näkyy vaikka missä keskusteluissa, ei vain rankaisussa jälki-istunnoista murhiin, vaan myös esimerkiksi maahanmuutossa, uskontokeskusteluissa ja kasvatuksessa. Tiivistys oli niin selkeä ja minimalistisen kattava, että voin käyttää sitä rakennuspalikkana jollekin muulle.

Ärsyttävyysfiksuuspalkinto. Tätä palkintoa edustaa viikinkikypärä, sillä kypärän sarvet ovat kuvastavinaan viikinkien sotaisuutta, vaikka viikinkien kypäröissä ei oikeasti edes ollut sarvia muuten kuin juhlamenoissa. Ärsyttävyyspalkinto myönnetään blogille, jonka fiksuus piiloutuu (toisinaan) sotaisten seremonioiden taakse. Vuoden änkyrän palkinnon saa: Aleksanterin ratkaisu. Blogin aihepiiri on tiivistetysti ilmaistuna elämä, maailmankaikkeus, kaikki ja 42. Teksteillä on rasittava tapa loikkia aiheesta toiseen, tai vaihtoehtoisesti valua johonkin suuntaan kunnes loppu käsittelee ihan eri asiaa kuin alku. Kommentoinnissa on äo-rajoitus. 

Jotkut ovat omien ideologioidensa vankeja. Tai kaikkihan ovat, mutta se erottuu erityisen räikeästi kun kirjoittaja on fiksunpuoleinen oman ideologiansa sisällä, mutta taantuu barbaariseen ortodoksiaan heti kehystensä ulkopuolella. Tähän tapaan: naispuolinen itämaista uskontoa kannattava lapsenmurhaaja on traaginen sankari, mutta muslimimiesmurhaaja tuomittakoon ankarimman kautta. Tasa-arvo pitää olla, mutta naisen on pakko täyttää tietty vanhanaikainen sukupuolirooli, eikä lapseton nainen ole nainen ollenkaan. Vanhempien pitäisi järjestää lastensa avioliitot, paitsi islaminuskoisilla, sillä kristinuskon ja itämaisten uskontojen tapa pakottaa lapsiaan on paljon oikeampi kuin muslimeilla. Kieltää psykologian, sosiologian ja kaiken mitä ei mitata numeroilla, mutta esittää itse (testaamattomia) populaari-, epä-, pseudo- ja huuhaatieteellisiä määritelmiä ja luokitteluja. Vankipalkinto menee Takkiraudalle.

Tiedättehän ne vasta mamman helmoista itsenäistyneet maitoparrat, jotka keksivät ruveta kannattamaan, pahassa tapauksessa keksimään, Suuria Maailman Pelastavia Teorioita. Ne ovat yleensä älykkäitä, mutta silti niin herttaisen yksinkertaisia sievissä viivottimista ja lukujärjestyksistä rakennetussa maailmassaan. Ne ryhtyvät vihertäviksi, libertaareiksi, feministeiksi tai talousteoreetikoiksi riippuen sosioekonomisesta statuksestaan. Ne lukevat Hayekia ja sanovat totisella, vaatimattoman kaikkitietävällä äänellä: ”yksityistäminen lopettaa koulukiusaamisen.” Narrinpalkinnon saa Thomas Taussi ja vaatimaton bloginnimi Oikea tie.

Disneyllä ja muussa liirumlaarumissa prinsessuus on seuraavaa: kauneus, emotionaalisuus, alistuvuus, passiivisuus, epäloogisuus, hellyys, turvallisuushakuisuus, hoivaavuus, uskonnollisuus. Prinsessa käyttää pukeutumisessaan keveitä asusteita, kuten satiinia ja silkkiä, ja prinsessalla on pehmeät ja lempeät liikkeet. Alkaako kuulostaa tutulta? Feministipalkinto menee Henry Laasaselle, mittavista ansioista lokeroinnin, aataminaikuisuuden ja ulinan saralla.

Jotkut blogistit repivät elantonsa myymällä itseään. Valitettavasti itsensämyyminen aiheuttaa lähes aina sen, että ollaan siloisia ja korrekteja, säärikarvat ajeltuna ja pitkäpiimäisyys aina mausteena. Kiinnostavuus tuntuu vaativan edes hieman epäkorrektiutta, ja korrektius haisee epärehelliseltä. Jos jotkut kuitenkin osoittautuvat kykeneviksi tasapainoilemaan kahden kuilun välillä, olo tuntuu hieman uhatulta: mitä mahdollisuuksia viattomilla pienillä harrastebloggareilla on ammattitykittäjiä vastaan? Eioototta -blogin kirjoittaja on viestinnän ammattilainen, ja toteuttaa tämän häikäisevän taikatempun: varastaa köyhiltä ja antaa rikkaille eli itselleen.

Antiikin Kreikassa annettiin laakeriseppeleitä runoilijoille, urheilijoille ja sensellaisille. Täten kulttuuripalkinnon vertauskuvaksi asetettakoon laakeriseppele, joka menee Napoleonin komplekseille. Enimmäkseen jumalpuntari-sarjasta, joka on tähän mennessä käsitellyt mm. antiikin Kreikan sekä skandinaavien jumalia. Mytologiat kuuluvat yleissivistykseen, ja puntari-näkökulma jumaliin toimii pitemmälläkin aikavälillä. Toinen kiinnostava sarja on kansallissymboliarvostelu, koska kaikenlainen hyödytön nippelitieto on aina hauskaa.

Kirjallisuusblogistina minun lienee aiheellista keksaista myös kirjallisuuspalkinto. Kirjablogeista ei oikein löydy mitään mikä erottuisi joukosta, ne muodostuvat kaikki samalla kaavalla. Ne muistuttavat pikemminkin lifestyle-bloggaamista kuin varsinaisesti ajatuksien esille tuomista. Yksi oli kuitenkin tavallista piristävämpi: Mythopoeia. Tässä blogissa oli tuotu esille myös instituutionvastaisia näkemyksiä, mikä kokemukseni mukaan on kirjallisuuden opiskelijoiden piirissä melko harvinaista. Lisäksi blogi käsittelee mm. roolipelejä. Kirjallisuus on epäpoleemisuudessaan tylsän kiltti ja järkevä aihe muuhun blogistaniaan verrattuna, siksi palkintokin on tylsä silinterihattu eikä mitään jännempää.

Kiitos.

Kuvien lähteet.

Desperadojen hykertelevä filosofia

Siinä oudossa sekavassa jutussa, jota sanomme elämäksi, on tiettyjä kummallisia vaiheita, jolloin ihminen ottaa koko maailmankaikkeuden suurena kujeena, vaikka tajuaakin vitsin vain hämärästi ja on jokseenkin varma että siinä ei tehdä pilaa kenestäkään muusta kuin juuri hänestä. Mikään ei silti masenna eikä mikään tunnu väittelyn arvoiselta. […] Ihmisen valtaa tarkoittamani outo, oikullinen mieliala vain joskus kun hän joutuu kokemaan äärimmäisiä koettelemuksia. Se iskee kesken kaiken kun hän on ollut täysin tosissaan, niin että äsken tavattoman tärkeät asiat näyttävätkin olevan vain osa yleistä naurettavuutta. (Herman Melville: Moby Dick, s. 329)

Lainauksessa tiivistettyä asennetta Herman Melville nimittää desperadojen hykerteleväksi filosofiaksi. Tällaiseen mielentilaan joutuu kertoja Ismael, kun heidän venekuntansa lähtee myrskyssä valaan perään huolimatta siitä, että laiva jää sumuun kauas taakse eikä tietoa pelastumisesta ole.

Kapteeni Ahabin asenne on taipumaton, valkoisen valaan tavoittaminen on hänen elämänsä vakava päämäärä, pakkomielle, josta ei voi joustaa. Sen sijaan Ismaelin asenteella, desperadofilosofialla, ei voi olla joustamattomia päämääriä eikä vakavuuttakaan, sillä päämääristä ja vakaumuksista joutuu aina silloin tällöin luopumaan. Siksi DF on parempi kuin mikään muu ideologia, silloin ei ikinä joudu pettymään. Myös Ismaelille valaat ovat pakkomielle, mikä romaanissa ilmenee muun muassa valtavina luetteloina valaiden ominaisuuksista, valaiden anatomiasta, valaiden historiasta, valaista kirjallisuudessa, valaiden maailmankatsomuksista, valaiden perhe-elämästä, valaiden hammastahnamerkeistä. Mutta Ismaelilla ja Ahabilla on se ero, että Ahabin periaate on jäykkä, kun taas Ismaelilla ei ole mitään vaikeuksia joustaa periaatteistaan mikäli periaate sattuu uhkaamaan hänen henkeään ja terveyttään. Ahabin periaate vie hänet meren pohjaan, Ismael pelastuu hyödyntämällä törkeästi toisen maailmankatsomuksen symbolia, harppuunamies Queequegin ruumisarkkua.

DF-asenne syntyy, kun ihmisellä on liikaa aikaa ajatella ja liian paljon huumorintajua kehitelläkseen minkään nietzscheläis-kierkegaardilais-sartrelais-breivikiläisen vakavan ja paatoksellisen ideologian. Mistään olemassa olevasta filosofiasta ei löydy DF:lle vastinetta, sillä filosofioilla on taipumuksena olla oikeita, vakavia aatesuuntia, sellaisia, joiden totuuksiin ei suhtauduta hikipedistisen kypsymättömästi huumorilla. Oikeita filosofioita saa ajatella vain tuimalla ilmeellä ja selkä suorana. Luovasti ismejä yhdistellen kuitenkin löytyy jotain, mikä kuvaa DF:ää.

Epikurolais-pragmaattinen nihilisti toimii kuten DF. Nihilismi sellaisenaan ei käy, sillä nihilistien arvotyhjiö on vakava ja tuskainen jutskeliini-hommeliini, siihen ei mahdu ironiaa kuten melvilleläisellä sankarilla. Itsemurhan epäonnistuessa vannoutunut nihilisti tuntee häpeää, vihaa tai masennusta, DF tuumaa hirtehisesti että se olisikin ollut ainoa onnistuminen koko elämässä. DF ei tee itsemurhasta opinkappaletta eikä jyrkkää päämäärää, vaan lähinnä ajankulua. Pragmaattinen DF ei periaatteettomuuttaan välitä totuudesta vaan käytännön hyödystä, toisaalta DF pystyy epikurolaiseen nautintoon huolimatta syistä jotka hänet ylipäätään DF:ään ajoivat.

Tyypillisen DF:n vastaus tappouhkaukseen.

”Desperadojen hykertelevä filosofia” on tällaiselle asenteelle oikein sopiva nimi, sillä se on riittävän lattea ironisoidakseen itseään ja riittävän mahtipontinen ironisoidakseen kaikkia muita. DF tiedostaa vallan mainiosti oman idioottimaisuutensa, mikä onkin keskeistä, sillä toisten pilkkaaminen onnistuu lopulta ainoastaan hikipedistisen itseironiselta asenteelta.

Paitsi liiasta ajasta ja melvilleläisistä ”koettelemuksista”, DF voi syntyä myös kauhusta ja pelosta, kuten Stephen King kuvaa.

Lienee väärin uskoa, että on olemassa jokin raja sille miten paljon kauhua ihmismieli kestää. […] Se taas, että tällaisissa tapahtumissa on omaa mustaa huumoriaan, on sanomattakin selvää. Jossakin pisteessä kaikki alkaa tuntua lähes huvittavalta. Se saattaa olla sama piste jossa mielenterveys alkaa joko taistella säilymisensä puolesta tai rakoilla ja luhistua: kohta jossa huumorintaju nostaa taas päätään. (Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini)

Ken Keseyn näkemys on lähellä sekä Kingiä että Melvilleä, mutta hän painottaa enemmän huvittavuutta, sitä miten asioihin on reagoitava, ja paneutuu syvällisemmin miksi on osattava nauraa asioille.

Hän tiesi ettei ihminen ole todella voimakas ennen kuin tajuaa myös asioiden huvittavan puolen. […] hän tietää että on naurettava asioille jotka tekevät kipeää jos aikoo pitää itsensä tasapainossa ja jos aikoo estää maailmaa ahdistamasta ihmistä seinähulluksi. (Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän)

Myös Hermann Hesse tukee näkemystä, jonka mukaan kärsimys synnyttää DF-asenteen, ja korostaa huumorin pakotie-luonnetta. Minun makuuni Hesse käsittelee aihetta liian romantisoivasti lässyttäen eikä nerokulttikaan näytä kaukana olevan, mutta periaatteessa kyse on kuitenkin samasta asiasta.

Rauhattomille arosusille […] aukenee lopuksi, sitten kun kärsimys on tehnyt heidän henkensä voimakkaaksi ja jänteväksi, lohdullinen pakotie huumorin välityksellä. […] Ainoastaan huumori, tuo syvästi onnettomien ja poikkeuksellisen lahjakkaiden sielujen ihana keksintö, tragiikan rajoille päässeiden sielujen, joiden on täytynyt jättää matkansa kohti kaikkein korkeinta kesken, ainoastaan huumori (hengen keksinnöistä kukaties kaikkein inhimillisin ja nerokkain), saa aikaan tämän ihmeen, tekee mahdottoman mahdolliseksi, taittaa ja kerää ihmishengen kaikki valoilmiöt loistavaan prismaansa. Kyky elää maailmassa ikään kuin maailmaa ei olisikaan, arvossapitää lakia ja silti olla sen yläpuolella, omistaa ikään kuin ei lainkaan omistaisi, kieltäytyä, alistua ikään kuin mitään uhria ei olisikaan – kaikki suvereenin elämänviisauden vaatimukset, kansan palvomat ja usein muodollisiksi käyneet, pystyy ainoastaan huumori totisesti täyttämään. (Hermann Hesse: Arosusi)

Kingillä ei ole ketään erityistä sankaria joka toteuttaisi DF:aa, mutta Keseyn Murphy on klassinen anarkistinen pelle, jossa tosin näkyy enemmän DF-toiminta kuin DF-pohdinta. Arosuden Haller taas on aivan liian tosissaan ollakseen kunnollinen DF, mutta periaate silti näkyy pohdinnoissa.

Julkeaa naurua tarvitaan tilanteissa, joita ei enää pysty ymmärtämään, kun mikään ideologia, uskonto tai aatesuunta ei enää kerro vastauksia, kun mikään niistä ei edes auta kysymään kysymyksiä. Nauru on viisain ja helpoin vastaus kaikkeen kummalliseen, sanoo perämies Stubb Moby Dickissä. Joskus naurulle ei ole olemassa mitään vaihtoehtoa joka auttaisi kestämään.

Nauru on paras vaste joihinkin modernin fysiikan oudoimpiin paradokseihin. Toisinaan minusta tuntuu, että se vaihtoehto on itku. (Richard Dawkins: Jumalharha)

Parasta DF:ssa on tietenkin se, että vain ihminen, jonka periaatteet ovat pohjimmiltaan DF:n vastaisia, voi ymmärtää olevansa DF.  Ihminen, joka aidosti noudattaa DF:aa, ei tule koskaan tarvitsemaan määritelmiä.