Blåfield-Sharma: Ken leikkiin ryhtyy…

Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta. Ville Blåfield, Leena Sharma. Ajatus kirjat 2007. Takakansiteksti kertoo teoksen käsittelevän julkisuuteen haluamista sekä sitä hintaa minkä julkisuudesta voi joutua maksamaan. Tyyliltään teos on kuten kepeä, haastattelupainotteinen, yhteenvetoja tai asioiden reflektointia harrastamaton uutinen hesarissa tai muussa viihdelehdessä, mutta aiheessa olisi ainesta myös vakavammalle filosofiselle ja sosiologiselle pohdinnalle.

 

1. Substanssi- ja varttijulkisuus

Teos ei oikein täytä otsikkonsa asettamia odotuksia, vaan tyytyy lähinnä käsittelemään sananlaskun jälkimmäistä osaa, ”se leikin kestäköön”. Julkisuuden haittapuolet, kuten yksityisyydensuojan menettäminen jne. koskevat kirjoittajien mukaan kaikkia julkisuuden henkilöitä, sillä rajoituksella millä tavalla he itse siihen suhtautuvat.

Sen sijaan ”leikkiin ryhtyminen” jää vähemmälle. Kirjan julkisuuteen pyrkimistä käsittelevä alkuosa tyytyy haastattelemaan muutamaa 13-19 -vuotiasta tositv-hakuista nuorta sekä BB-kilpailijoita. Enimmäkseen teos siis käsittelee BB-julkisuutta, Idolsia ja vastaavia, jota nimitetään kirjassa myös varttijulkisuudeksi. Huolimatta haastateltujen joukkoon otetuista ahtisaarista ja muista joiden julkisuus perustuu substanssiin, teoksen anti jää lopulta aika heppoiseksi.

Kiinnostaisi tietää laajemminkin niistä rakenteista, jotka piilevät julkisuuteen pyrkimisen taustalla. Mikä ero on niillä jotka pyrkivät substanssijulkisuuteen ja niillä jotka pyrkivät julkisuuteen sinänsä, varttijulkisuuteen? Millä tavoin eri julkkistyypeillä asenne julkisuuteen muuttuu sen kestäessä? Millaisia unelmia on 17-vuotiaalla politiikkaan pyrkivällä ja samanikäisellä musiikkiurasta haaveilevalla, millaiset asenteet heillä on julkisuuteen? Millaiset prosenttiosuudet tietyssä iässä on substanssi- ja varttijulkisuuteen tähtääviä ja mikä osuus työskentelee aktiivisesti sen eteen?

Julkisuudella on erilaisia funktioita ihmisille. Big Brother -kilpailijoiden haastatteluista kirjoittajat päättelevät, että ö-luokan julkkikset suhtautuvat julkisuuteen leikkinä, että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti (s. 48). Toisaalta jotkut käyttävät julkisuutta välineenä, jolloin sen funktio on erilainen ja siten myös tapojen pyrkiä sinne voisi olettaa poikkeavan itseisarvoisesta julkisuuden tavoittelusta. Esimerkiksi taiteilijoille ja poliitikoille julkisuus on tärkeä väline: osa pyrkii sinne aktiivisesti, jotkut nousevat vahingossa, jotkut yrittävät käyttää julkisuutta välineenä jonkin muun asian tekemiseen (kiinnitän ihmisten huomiota kehitysvammaisiin / animen taidepotentiaaliin), osa markkinoi itseään saavuttaakseen jotain (se myy kirjoja / tuo ääniä).

 

2. Reaktio

Funktion lisäksi myös ihmisten reaktiot yhtäkkiseen julkisuuteen ovat erilaisia. Arno Kotron mukaan puolestaan ei kannata tehdä sitä virhettä, että lähtisi vaatimaan oikaisuja tai vastailemaan kriitikoille, koska ilman sitä ihmiset unohtavat nopeammin (s. 146). Samoilla linjoilla on Rosa Meriläisen subjekti-objekti -jaottelu: julkisuudessa on parempi olla objektina, ei pitäisi lähteä kommentoimaan itsestään kerrottuja juttuja ja oikomaan vääriä juoruja koska näin olisi subjekti ja tiukemmin kiinni mediamyllytyksessä (s. 164, 167). Tosin substanssiosaajien täytyy tietysti vastata asiakritiikkiin – vähintään sitten kun pahin kohu on laantunut.

Monilla substanssijulkuilla asenne negatiivisiin kohuihin näyttää olevan ”maito on jo maassa, koitetaan hymyillä urheasti” – kun paskaa sataa niskaan niin lohdutellaan itseä, että nyt ainakin saadaan omalle asialle näkyvyyttä. Esimerkiksi Laasasen mediastrategia näyttää olevan, että mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta, että koska vauva-palstalla haukutaan että laasanen on läski, niin markkina-arvoteorian popularisoiminen on toiminut hyvin. Samoin Saul Schubak tolvasinineen ja tausseineen yritti kovasti vakuutella, että kyllä se nyt kansakunnan tietoisuus talouspolitiikasta ja huumeongelmista on laajentunut kun pertti ja esteri siwan kassalla päivittelee ja toistelee yhtä kontekstistaan irrotettua lausetta.

Tässä mielessä substanssijulkkuus muistuttaa suuresti Blåfieldin ja Sharman kuvailemaa varttijulkisuutta, jossa mikä tahansa julkisuus nähdään hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena: julkisuuden kohteena vain nähdään oman itsen sijasta oma ideologia jota ajetaan. Julkisuus siis koetaan niin tärkeäksi, että se menee imagokysymysten, jopa oikeellisuudenkin edelle: BB-kilpailijasta on hyvä idea pyllistää kameralle, nuoresta poliitikosta voi tuntua hyvältä esittää provosoivia kommentteja.

Petteri Ahomaan mukaan julkisuuteen äkkiä singahtaneet tarvitsisivat managereita (s. 68), valmentajia jotta nuoret eivät rikkoisi itseään päästämällä median puremaan itseään vapaasti. Ahomaa puhuu lähinnä tangokuninkaallisista ja misseistä, mutta tämä voisi olla hyvä idea substanssiosaajillekin. Schubakin lapsilisäheitosta seurannut kohu oli niin ennakoimaton että sen alkamiseen ei välttämättä olisi voinut vaikuttaa, mutta mitä olisi tapahtunut jos kokoomusnuorilla olisi ollut joku media-asiantuntija, joka olisi osannut vedota imagoargumenttiin sopivan hienovaraisesti, ts. manipuloida Schubakia niin että tämä olisi suhtautunut mediaan työkaluna eikä väen vängällä yrittää puolustella. Ulostuloksi olisi alkuvaiheessa riittänyt korkeintaan ”tuli pyllistettyä kameralle, sori”. Kun asiaa oli hoitamassa ainoastaan toinen yhtä kokematon kokoomusnuori Antti Häkkänen, tuloksena oli asioita pahentava haastattelukierre, emopuolueen tuomio ja Schubakille erottaminen varapuheenjohtajuudesta.

Paula Lehtomäen mukaan poliitikot eivät kauheasti edes mieti imagoasioita eikä heillä erityisesti ole mediastrategioita (s. 157). Ehkä kannattaisi. Vaikka totuuden kaunistelemisessa kieltämättä on kritisoitavatkin puolensa, mitä hyötyä on äärimmäisyyksiin menemisestä, siitä että media samaistaa puolueagendan kameralle pyllistykseen?

 

3. Loanheitto

”Kun tietty raja on ylitetty, tulee tämä outo kaksoisstandardi, että tuntemattoman ihmisen nolaaminen julkisuudessa on häpeällistä, mutta julkisuuden henkilön nolaaminen on terävää ja nerokasta, oivaltavaa journalismia.”
Arno Kotro (s. 144)

Esiintymisfrekvenssin perusteella teoksen huomioarvoisin asia julkisuudessa on loanheitto: henkilön haukkuminen, perättömien juorujen levittäminen, moralisointi. Monella haastatellulla on kokemuksia keskustelupalstoista ja irvivistä kolumnisteista. Varttijulkimoilla, joiden koko asema perustuu heidän henkilöönsä, eikä mihinkään asiaan, on luonnollista, että kritiikki sekä haukkuminen kohdistuu henkilöön itseensä. Kuitenkin myös substanssijulkimot kokevat henkilöön hyökkäämistä. Selkeästi kaikkien substanssijulkkisten kaikkia asiaosaamiseen liittyviä asioita on voitava kritisoida. Mutta entä heidän henkilökuvansa, millaisten julkkisten henkilökuvaa saa kritisoida, millaisia julkkiksia saa nolata? Saako minkäänlaisia?

Schubak on loistava esimerkki myös julkisesta loanheitosta. Tyypillinen sivistyneen ihmisen reaktio nuorpoliitikon yhteen facebook-päivitykseen on kuten Touko Aallolla. Yleisen linjan mukaisesti ei muuta kommenttia itse asiaan kuin että ”säälittävä heitto”, muu on henkilön haukkumista. Kohun leviämiseen vaikutti todennäköisesti myös se, että kokoomuslaiset nähdään jonkinlaisena köyhien riistäjänä ja siksi jos joku asettaa sanansa harkitsemattomasti niin häntä on kivaa lyödä, kun argumentit on niin helppo lytätä.

Schubakin tapauksessa moralisointi-intensiteetti oli niin voimakas, että pääasiasta ei puhuttu lainkaan, keskityttiin lauseesta rakennettuun olkiukkoon. Siinäkin mielessä tapaus muistuttaa varttijulkimoiden kohuja: paljon mölyä tyhjästä, nakellaan paskaa kun kerran kaikki muutkin. Substanssijulkkujen kohuja kuitenkin on olemassa myös toista laatua, mistä puhuu Aallon kirjoitukseen kommentoinut anonyymi.

”Ja nyt tämän töräyksesi jälkeen olet tietenkin itse mielestäsi suuri intellektuelli? Vain yksi tässä ketjussa on oivaltanut, mikä kirjoituksessasi mättää. Ongelma on se, että et ole oikeastaan yhtään Saulia parempi. Itse asiassa olet vielä häntä(kin) köykäisempi ”ajattelija”, sillä menet juuri siitä, missä aita on matalin. Keskityt haukkumaan kyseistä henkilöä mukanäppärästi, kuten nykyisin tuntuu ”intellektuellipiireissä” olevan hyvin muodikasta tehdä, mutta varsinaista asiasisältöä et esitä itse laisinkaan ”
Anonyymi 15.11.2012 10:03

Substanssijulkisuuskohuista kirjoittajille leimallista on korostaa omaa sivistyneisyyttään verrattuna kohun kohteena olevaan idioottiin. Hyvä esimerkki tästä on Pekka Himanen. Poliitikkojen kaveriverkoston kritisoiminen on vakioaihe kaikkialla, filosofiaa taas on jo pitkään kritisoitu tahallisesta sisällyksettömästä vaikeaselkoisuudesta, joten Himanen tuli sopivaan saumaan, symboloimaan koko nykyfilosofian alennustilaa. Himanen on siis loistava aihe, helppo ja hyvännäköinen, sivistyneeseen keskusteluun viinilasin äärellä. (Tunnustan itsekin sortuneeni samaan.) Sillä, onko kukaan keskustelijoista varsinaisesti lukenut Himasen tuotantoa, ei ole merkitystä. Loanheitto on tapa osoittaa omaa parempaa sivistyneisyyttään verrattuna julkiseen eliittiin.

 

Blogosfääristä

”Vaikka kirja pitikin sisällään tietoa aiheesta, niin minulle jäi kuitenkin jotenkin ontto olo niistä pohjimmaisista, psykologisista syistä tähän julkisuudenkipeyteen. Niitä ei oikeastaan sen suuremmin sitten tongittukaan vaikka ne ehkä välillä vilahtivatkin tekstin lomassa!”
Maiju, Liikeakatemia

 

Kolmas, ehkä surullisin, haastatteluissa toistuva asia oli, kuinka ihmiset tuntuvat hyväksyneen ja sisäistäneen ajatuksen, että pelin henki tänä päivänä on se mikä on, eikä sille kukaan mahda mitään.
Elsa Saisio, Vihreä lanka

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s