Weissensee ja moraalirelativismi

Weissensee on saksalainen tv-sarja, jonka pääosassa on stasi-perhe Kupferit.

Falkin uskollisuus

Falk, joka sarjan aikana nousee isoksi kihoksi stasissa, on Weissenseen tyhmä-pahis. Toisaalta Schnyderia kuulusteltaessa Falk esitetään fiksuna ja pahana. Hän manipuloi älykkäästi tätä amerikkalaista, jonka epäillään yrittäneen salakuljettaa Julian länteen. Kun vanki lopen uupuneena ja stressaantuneena tuodaan Falkin kuulusteltavaksi, Falk on ystävällinen, on tuohtuvinaan kun kuulee valojärjestelmän ”hajoamisesta”, käyttää me-muotoa ”saamme tämän yhdessä selvitetyksi”, saa Robertin itkemään tarjoamalla kahvia ja syötävää. Julian työtoveria kiristäessään Falk vetoaa hänen lapsiinsa, kuvaa vakoilun auttamiseksi ja Julian pahaksi.

Hansin kaksinaismoralismi

Hans Kupfer, Falkin ja Martinin isä, joka sarjan aikana menettää arvoaan stasissa, on pintapuolisesti ”pahis, johon samaistutaan”: hän siis toimii työssään statuksensa mukaisesti, mutta alkaa vähitellen epäillä toimiensa oikeutusta ja muuttuu vähitellen lämpimämmäksi. Katsojan on tarkoitus tuntea myötätuntoa Hansia kohtaan nähdessään tämän pehmenemisen, kun taas Falk tuomitaan täysin. Syvemmältä tarkastellessa asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Falk on yksinkertaisen paha, kun taas hänen isänsä on kaksinaismoralistisen paha. Hans Kupfer ei kiellä kiduttamasta Schnyderia siksi että se on eettisesti oikein, vaan koska amerikkalaisia ei saa suututtaa, hän ei vapaututa Juliaa koska se on oikein, vaan koska epäilee tämän olevan hänen tyttärensä, ei suojele Dunja Hausmannia koska kannattaisi sananvapautta vaan koska rakasti häntä. Falk taas ajattelee vangitsemisen olevan oikein: ei länteen saa noin vain karata. Länteen karkaaminen on rikos, ja rikollisia täytyy rangaista.

Ei ole aihetta olettaa, että Hans olisi moraalisesti parempi kuin Falk: Hans on valmis kapinoimaan järjestelmää vastaan kun siitä on hänelle itselle hyötyä. Hans Kupfer ei ole järjestelmälle uskollisen paha, tottelevaisen paha, vaan kaksinaismoralistisen paha. Kumpi siis on pahempi, ihminen joka tekee pahaa koska uskoo sen olevan oikein, vai ihminen joka jättää tekemättä pahaa silloin kun se on tarkoituksenmukaista?

 

Martinin passiivisuus

Martin taas ei varsinaisesti ole sankari joka pelastaa maailman, vaan tavallinen laiska pikkuvirkamies, joka haluaa lähinnä elää rauhassa porvari-idylliä. Jos hän ei törmäisi niin konkreettisesti Julian kautta siihen pahaan mitä tapahtuu, hän antaisi asioiden tapahtua puuttumatta niihin. Hän siis on passiivisen paha, antaa asioiden tapahtua kun ne eivät kosketa itseä. Vääryyksiä oikeasti kohdatessaan hän kuitenkin kieltäytyy tekemästä niitä itse, esimerkiksi häipyy kun Stasi hyökkää laittomaan konserttiin. Tavallaan tämä on ihan hyvä kontrasti Falkin toiminnalle, se osoittaa että valinnanmahdollisuus on olemassa.

 

Pahuuden relativistisuus

Monet ihmiset jotka tuomitsevat pahuuden relativistisuuden, olkiukkoilevat sitä vastaan esimerkiksi kysymällä, pitäisikö Saudi-Arabian homomurhat hyväksyä, koska eri kulttuuri ja arvomaailma jota pitää kunnioittaa. He eivät kuitenkaan ota huomioon, että ”kulttuuriero” on paljon laajempi ja monisyisempi käsite, se ei typisty valtionrajoihin tai samalla hetkellä olemassaoleviin uskontoihin.

Samalla hetkellä olemassaolevien arvomaailmojen väliset arvoerot ovat yleensä paljon hienovaraisempia asioita kuin arvo-objektivistien suosimat ronskihkot murha ja lapsenraiskaus. Falkin tapauksessa DDR:lle on uhka että ihmiset luovat hajanaisuutta: Falk sanoo taistelevansa ”rauhan, onnen ja oikeudenmukaisuuden puolesta”, elokuvan kommunistit näyttävät uskovan aidosti että muuri ja eristäminen lännestä on ainut keino estää kolmas maailmansota. Keinot kuitenkin ovat kyseenalaisia: Schnyderia kidutetaan, Dunjaa painostetaan itsemurhalla, Falkin vaimon oppilaalle ei anneta hyviä numeroita koska hänen vanhempansa ovat länsimielisiä, Julia vangitaan ja häntä kidutetaan pakoyrityksen jälkeen.

Toinen arvo-objektivistien suosima olkiukko on väittää, että arvorelativistien mukaan ei pitäisi rangaista toisen kulttuurin edustajia teoista, josta oman kulttuurin edustajaa rangaistaisiin, koska pitää kunnioittaa toisenlaista arvomaailmaa. En kuitenkaan usko, että kukaan ei-pipipäinen arvorelativisti kannattaisi tätä. Vaikka tällä toisen arvomaailman edustajalla ei olisi ollut vaihtoehtoa toimia toisella tavalla, en näe muuta tapaa ratkaista asiaa.

Tällaisessa tapauksessa rankaiseminen on epäreilua samalla tavalla kuin on epäreilua rankaista koulukiusattua joka monen vuoden hakkaamisen jälkeen repii sadistilta korvan. Tai kuten on epäreilua tuomita raiskattu joka tappaa raiskaajansa. Korvan repiminen voi olla ainoa tapa selvitä yhdessä maailmassa, mutta siitä rankaistaan toisen maailman säännöillä. Rankaiseminen on ainut oikea reagointitapa, mutta ei se silti reilua ole.

Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa elävän voi olla vaikea kuvitella mitä se käytännössä tarkoittaa, että on eri arvomaailmoja joiden hyvyyskäsitykset poikkeavat toisistaan, ja kuinka vaikeaa se on oppia pois jostain tietystä arvomaailmasta. Konkreettisimmin tällainen poisoppiminen näkyy esim. ahdasmielisistä uskonyhteisöistä, kuten lestadiolaisuudesta poislähteneillä. Jos olet lapsesta asti uskonut aidosti yhteisön ulkopuolisten ihmisten pahuuteen ja moraalittomuuteen, niin miten alat luottaa heihin? Jos olet käyttäytynyt lestadiolaista hyvyyskäsitystä rikkovaa ihmistä kohtaan tavalla joka on lestadiolaisuudessa normi ja velvoite, miten käsittelet jälkeenpäin syyllisyyden ja häpeän tunteesi? Miten käsittelet syyllisyydentunteen, kun lakkaat uskomasta ”ainoaan oikeaan moraaliin”, mitä tapahtuu minäkuvallesi kun huomaat muuttuvasi ”pahaksi”?

Jos pahuus typistetään yksiulotteiseksi objektiivisuudeksi, menetetään jotain olennaista pahuuden luonteesta. Ennen kaikkea menetetään mahdollisuus mennä väliin ja muuttaa asioiden suuntaa. Falkin tapauksessa pahuuden aiheuttaa tietty yhteiskunnan arvomaailma. Ihminen on useimmissa tapauksissa niin pieni, mitätön ja ajattelukyvytön olento että se tottelee sitä mikä on sille tuttua, ei se osaa keksiä millainen moraali seuraavassa maailmassa on. Monella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella sitä moraalia mihin on kasvanut.

Arvomaailmojen vaihtuessa tuomitaan ne, jotka vanhassa maailmassa toimivat aktiivisesti paremman elämän puolesta, niitä ei jotka passiivisesti antavat asioiden tapahtua.

Arvomaailmojen vaihtuessa, teet mitä tahansa, häviät aina: joko häviät omassa maailmassasi tai voitat siellä ja häviät toisen maailman säännöillä.

Ainoa mitä voi tehdä on edesauttaa avoimuutta jotta eri arvomaailmoissa elävät tietäisivät vaihtoehtonsa.

Raamatun opetuksia

Eesau ja Jaakob: uskovaisen moraali

Eesau tulee nälkäisenä kotiin, Jaakob kieltäytyy antamasta hänelle ruokaa ennen kuin Esau myy hänelle esikoisoikeutensa. Kun heidän isänsä on valmis antamaan siunauksen esikoiselle, Jaakob ja hänen äitinsä lähettävät Eesaun metsälle ja Jaakob teeskentelee sokealle isälle Eesauta ja saa siunauksen, jota ei voi enää peruuttaa siinä vaiheessa kun Eesau saa tietää huijauksesta.

Opetus: ”Esikoisoikeus” tarkoittaa Jumalan antamaa pelastusoikeutta. Uskovaisilla on oikeus valehdella ja petkuttaa kunhan huijattavana on uskoton. Koska Eesau halveksi esikoisoikeuttaan niin että oli valmis myymään sen hernekeittolautasesta, Jaakobilla on oikeus huijata. Jaakob on oikeutettu siunaukseen, vaikka saikin sen huijaamalla.

Sovellus nykypäivään: Uskovaisen moraali on aina korkein moraali riippumatta hänen teoistaan, joten Päivi Räsänen saa Raamatun oikeuttamana ylittää Suomen lain. Sen sijaan minkään muun uskontokunnan tai ideologian edustajilla ei tätä oikeutta ole.

Abraham ja Iisak: tottelevaisuus

Jumala päätti koetella Abrahamin uskoa ja käski hänen uhrata poikansa Iisakin. Koska Abraham totteli, hän oli paras uskovainen maan päällä ikinä. Tosin Jumala kuitenkin pysäytti hänet siinä vaiheessa kun veitsi oli vasta Iisakin kurkulla, joten kaikki päättyi onnellisesti. Vittu hurraa.

Opetus: Järjenkäyttö ei ole suotavaa, vaan uskovaisen tulee totella uskontonsa johtohahmoja sekä mielellään myös päässään kuuluvia ääniä. Mitäpä muutamasta traumatisoituneesta kakarasta.

Sovellus nykypäivään: Niissä kristinuskon suuntauksissa joissa yhteisö on nostettu Jumalan asemaan, kuten vanhoillislestadiolaisuudessa, on tärkeintä totella kyselemättä mitä seurakunta päättää, pitää muistaa esimerkiksi käyttää vain sellaista finnivoidetta joka hoitaa finnejä, koska pelkkä peitevoide on meikkaamista ja siten syntiä. True story. Jumala saattaa loukkaantua vääränlaisesta finnivoiteesta ja silloin palat ikuisesti helvetin tulessa. Uskovainen luottaa kyselemättä seurakunnan neuvoihin, sillä emmehän me tahdo antaa järjen olla uskon esteenä, ja on turvallista jäädä matkaa tekemään luottaen Jumalaan ja käyttäen oikeanlaista finnivoidetta.

Job: kaikella on tarkoitus

Jumala ja Saatana lyövät vetoa, että jos Jobilta vie asioita jotka hän on omalla työllään ansainnut, hän suuttuu ja hylkää Jumalan. Jobin karja kuolee, maat ja pellot tuhoutuvat, mutta Job kiittää Jumalaa. 12 lasta kuolee ja Job sairastuu, mutta Job vain kiittelee Jumalaa. Lopulta Job kuitenkin selviää. Lopuksi Job löytää uuden vaimon, tekee hänen kanssaan toiset 12 lasta ja saa lisää maata ja karjaa.

Opetus: Viattomia kuolee, kun Jumala ja Saatana lyövät vetoa. Lapset ovat isänsä omaisuutta, ja toki niitä saa käyttää vedonlyönnin sivullisina uhreina. Samoin naiset ovat miestensä omaisuutta. Jumalan suureen kosmiseen suunnitelmaan kuuluu, että joitakin ihmisiä käytetään välineenä toisten ihmisten uskon koettelemisessa. Vähempiarvoisilla ihmisillä on välinearvo. Ei ole niin vakavaa jos muutama sivullinen vahingoittuu.

Sovellus nykypäivään: Vastoinkäymisillä on aina jokin tarkoitus. Tämä on niin helvetin paskaa että en edes keksi mitään sarkastista sanottavaa. Lukekaa Maijan tarina ja katsokaa miten jotkut ihmiset suhtautuvat saadessaan tietää asiasta. He väittävät, että sillä on jokin tarkoitus, että Jumala koettelee hyväksikäyttäjien uskoa tai että sillä on jokin olennainen merkitys Maijan itsensä elämässä. Tällä perustellaan sitten sitä, että asia pitäisi vain unohtaa ja antaa anteeksi.

Oonan: itsetyydytys ja ehkäisy

Oonanin veli kuoli lapsettomana. Oonanin olisi pitänyt tehdä lapsi veljensä vaimon kanssa, jotta veljen suku jatkuisi. Hän ei kuitenkaan totellut, vaan antoi siemenensä mennä maahan ja oli siksi paha ihminen.

Opetus: Tätä raamatunkohtaa käytetään usein itsetyydytyksen = onanoinnin kieltona. Haloo ihmiset, onhan se nyt paljon tärkeämpää tehdä äpäriä veljelleen kuin tuhlata potentiaalinsa hukkaan!

Sovellus nykypäivään: Mielenkiintoista minusta tässä tarinassa on se, että Oonan kuitenkin ilmeisesti harrasti seksiä kälynsä kanssa, ja varsinainen synti tässä oli coitus interruptus. Siksi lestadiolaiset käyttävät samaa kohtaa myös ehkäisyn kieltona, mikä loogisesti tarkoittaa, että tärkeintä on lisääntyminen, eikä edes aviouskollisuus saisi mennä sen edelle, Oonanhan oli naimisissa. (Jos tätä raamatunkohtaa olisi sovellettu kirjaimellisesti, olisin varsin mielelläni jäänyt vielä vähäksi aikaa – pillerithän eivät näy.)

Mikäli reaktiosi on, että Raamatun tarinat ovat oman aikansa tuotetta ja siksi kaikkea ei voi soveltaa nykypäivään, suosittelen katsomaan seuraavan videon:

Ehkäisykielto

Ehkäisyn ja ehkäisemättömyyden ympärille syntynyt keskustelu on polarisoitunut ja poteroitunut tyhjänjauhamiseksi. Toisaalla ovat ex-lestadiolaiset ja muut vanhoillislestadiolaisuuden tilasta huolestuneet terminologialla ehkäisykielto, ihmisoikeusloukkaus, tuuliajolla olevat lapset. Toisaalla lestadiolaiset sanonnoilla ”me haluamme”, ”jokainen tekee omat valintansa”, ”emme tule kenenkään makuuhuoneeseen”.

Jo termi ehkäisykielto on kannanotto: kielletään että lestadiolainen voisi olla omaehtoinen, ilmoitetaan ylhäältäpäin, että ehkäisemättömyys on ensisijaisesti ylhäältä tuleva kielto, ei lestadiolaisen oma päätös. Siksi lestadiolaiset eivät ymmärrettävästi hyväksy termiä: monet kokevat ehkäisemättömyyden olevan aidosti oma valinta. Toisaalta myöskään lestadiolaisten ylläpitämä ”jokainen tekee omat valintansa” ei myöskään selvästikään vastaa totuutta. Kun ehkäisemättömyyteen painostetaan, toisin valitseminen vaatii yksilöltä niin suuria uhrauksia, että on pakko puhua valinnanmahdollisuuksien tietoisesta kaventamisesta.

Kollektivismi vs. individualismi

Lestadiolaisuus on kollektiivinen yhteisö. Suomalainen yhteiskunta taas on individualistinen. Lestadiolaisetkaan eivät elä täysin omassa kuplassaan, vaan ympäröivän yhteiskunnan individualistisuus vaikuttaa myös sen arvoihin ja asenteisiin. Lestadiolaisten oma valinta -terminologia kumpuaa siitä, että se yrittää sopeutua individualistiseen yhteiskuntaan. Lestadiolaisuus tietää, että ollakseen hyväksytty se ei voi sanoa, että se on kollektiivinen uskonto, ja että yksilöiden täytyy alistua kollektiivin tahtoon. Sen sijaan se sopeutuu individualismiin, ja väittää että ehkäisemättömyys on jokaisen oma valinta, vaikka se ei olisikaan.

Ehkäisykielto on oikea termi siinä mielessä, että ehkäisyyn painostetaan ja eri mieltä olevat potkitaan ulos. Toisaalta termi hieman typistää osan asian aspekteista: yksittäisen lestadiolaisen tekemä valinta ei ole ehkäisyn ja ehkäisemättömyyden välillä, vaan valinta kuuluuko yhteisöön vai ei. Jos siis haluat ehkäistä, sinun on joko valehdeltava jatkuvasti läheisillesi, ystävillesi, naapureillesi, vanhemmillesi, sisaruksillesi (10-15 kpl), suvullesi, ehkä jopa aviopuolisollesi – tai sitten sinut heitetään ulos. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele.

Yhteiskunta tavallaan pakottaa lestadiolaiset sanomaan, että ehkäisemättömyys on oma valinta, sillä yhteiskunta ei hyväksy että yhteisö määrittää yksilön arvot. Jossain kollektiivisen arvomaailman maassa lestadiolaisuus ei ehkä olisi niin kummallista, kun yhteisön hyväksyntään pyrkiminen on normatiivisempaa. Eikä siitäkään kovin kauan ole kun Suomessakin arvomaailmat olivat ensisijaisesti yhteisön määrittämiä.

Yksilö voi valita, että noudatan mieluummin yhteisön arvoja kuin rakennan oman arvomaailmani. Aikuisella ihmisellä on oikeus noudattaa haluamansa yhteisön sääntöjä, vaikka ne rikkoisivat hänen omia oikeuksiaan ja vapauksiaan. Aikuisella ihmisellä on oikeus elää yhteisön normien mukaisesti, vaikka hänen oma arvomaailmansa sotisi sitä vastaan.

Teoriassa voisi olla olemassa lestadiolainen, joka sanoo että haluaisi ehkäistä, mutta pitää tärkeämpänä olla yhteisössä hyväksytty tai ”elää oikein” ja siksi ei ehkäise. Käytännössä ongelmia kuitenkin aiheuttaa se, että lestadiolaiseen tapakulttuuriin ei kuulu eriävien mielipiteiden ilmaisu. Virallinen totuus on, että oikealla uskovaisella on oikeat mielipiteet, ja oikeiden sääntöjen noudattaminen ei auta, jos ei usko niihin oikeasti.

Siis henkilö joka tappaa, pyytää anteeksi ja on sitä mieltä että tappaminen on väärin, on oikea uskovainen. Henkilö joka ei tapa koska laki kieltää mutta on sitä mieltä että tappaminen on joissain tilanteissa perusteltua, on susi lammasten vaatteissa. Jälkimmäinen tekee väärin ja potkitaan lestadiolaisuudesta pois, edellinen tekee oikein ja saa pysyä yhteisössä. Koska teoilla ei ole merkitystä vaan pelkästään sillä mitä mieltä ihminen ”oikeasti” on, eri mieltä oleva ihminen joko suggeroi itsensä samanmieliseksi tai sitten yksinkertaisesti valehtelee.

Ihmisoikeusrikkomus?

Ihmisoikeusliiton mukaan ehkäisykielto on naisen oikeuksien rikkomista. Sen mukaan jokaisella tulee olla oikeus päättää lastensa lukumäärästä. Minusta ihmisoikeusliitto menee tässä vähän metsään. Jokaisella tulee olla yhteiskunnan taholta sama oikeus tähän, siis esimerkiksi koululaisilta ei voi evätä terveystiedon seksivalistustunteja sillä perusteella, että se on opettajan arvomaailman vastaista. Mutta uskonnoilla ja muilla yhteisöillä on oikeus rajoittaa jäsentensä elämää jos jäsenet itse valitsevat liittyä niihin. Ja koska vanhemmilla on yksinoikeus kohdella lapsiaan lähes miten tahansa, uskonnoilla on oikeus myös rajoittaa alaikäisten elämää vastoin heidän tahtoaan.

Yhteiskunta ei suojele aikuisia uskonnolta. Yhteiskunta (suomalainen) voi tulla kyllä väliin jos uskonto tekee lapsille jotain lainvastaista, kuten naittaa 14-vuotiaan viisikymppiselle, tai noudattaa Raamatun ohjeita lastenkasvattamisessa kirjaimellisesti. 14-vuotias tyttö voi sanoa haluavansa naida viisikymppistä, mutta ukko menee silti vankilaan. Sen sijaan aikuista uhria ei monessakaan tapauksessa voi auttaa jos uhri ei koe itseään uhriksi tai kieltäytyy ottamasta apua vastaan vaikka kokisi itsensä uhriksi.

En käytännössä näe tapaa, jolla uskontoja voisi kieltää olemasta vittupäitä, ilman että ollaan fasisteja ja rajoitetaan ihmisten vapautta. Lestadiolaisuutta ei voi kieltää potkimasta ulos niitä jotka hyväksyvät ehkäisyn. Ainoa tapa on valistaa yksilöitä.

——————————————————————–

Uskontojen uhrien tuki UUT ja lestadiolaisten vertaistukipalsta.

Kaksoisstandardeista.

Kreationistit ateisteja ja agnostikot uskovaisia

Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen. Siihen päälle tulee kaikenlaisia rituaaleja ja tapoja sun muuta, mutta yleensä ei eksplisiittisesti väitetä rituaalien olevan uskonnon ydin ja tarkoitus. Joku hindu-ukkeli ei siis toistele ommm ommmm ommmmm siksi että ommmmm on elämän tarkoitus, vaan siksi että se auttaa saavuttamaan jonkun korkeamman tietoisuuden tilan. Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen. Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen.

Ei-uskominen puolestaan useimmiten tuppaa perustua järkeen ellei se sitten ole tullut suoraan vanhempien perintönä mikä sekin on aivan mahdollista, mutta omalla ajattelulla ateistiksi tullut yleensä on järkeillyt itselleen miksi uskonto on ei-totuus. Ateistiksi ei yleensä tulla siten että kokee ilmestyksen, jossa Darwin nousee kuolleista kertomaan että kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Uskonnoissa sen sijaan tällaisella järkeilyllä tai reaalimaailman todennäköisyyksillä ja havaintomateriaalilla ei ole mitään arvoa. Uskovainen on ihmisenä entistä arvokkaampi jos hän onnistuu uskomaan väitteeseen x vaikka on todistettu että ei-x pätee. Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tästä uskominen hyvä, epäily paha -vastakkainasettelusta. Usko määritellään: ”usko on luja luottamus siihen, mitä ei nähdä ja joka ei näkymättömistä epäile”. Uskovaisia kuvaillaan lapsiksi joka luottaa vanhempiin, tai lampaiksi joka luottaa paimeneen. Abraham uskoi että hänen täytyy uhrata poikansa Iisak Jumalalle, vaikka juutalaisuus ei normaalisti käyttänyt ihmisuhreja. Tämän episodin vuoksi Abrahamia nimitetään uskon esikuvaksi. Brutaalihkoa. Epäilevä Tuomas puolestaan oli huono ihminen, koska ei uskonut Jeesuksen ylösnousemukseen ennen kuin näki hänet, Saara sai toruja kun nauroi kuultuaan että saa 90-vuotiaana käppänänä lapsen. [1] 

Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa.

Ateisti ei voi ikinä saada uskovaista olemaan uskomatta jumalaan (tai mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen tosiasiaan) siksi, että hypoteesi todistuu vääräksi. Siksi ateistin ja uskovaisen keskustelu on niin vaikeaa. Jos ihminen on sisäistänyt aidosti sen että usko nojaa pelkkään uskomiseen, häntä ei saa mitenkään muuttamaan mieltään. Jos joku uskovainen muuttuu ateistiksi, hän on muuttanut arvotuskriteerejään, eikä itse usko ole muuttunut mihinkään. Vaikka 99 % uskovaisista muuttuisi ateisteiksi niin se ei todistaisi uskonnon huonoutta tai ei-totuutta, se todistaa vain että uskonnon kannattajista suuri osa on valmis muuttamaan arvostuskriteerejään. Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista.

Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla.

Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este – ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle. Uskonnolliselle maailma yksinkertaisesti rakentuu sillä tavalla, että jumala ei anna todistuksia itsestään ja uskominen ei ole järjen asia ja niin edespäin. Se ei ole pelkästään sosiaalinen paine, ei perityt tavat, ei auktoriteettien valta: ihmisen omat aivot ajattelevat uskonnollisesti. Se on kaikista hankalin juttu muuttaa.

Jumalia on, koska

Jos jokin uskonto väittää tietävänsä, että jumalia on, sen perustelut voidaan kumota tietämisen määritelmällä. Tietäminen edellyttää, että tieto on saavutettavissa perustelujen avulla, ei esimerkiksi pidä kuulua tiettyyn kansaan, pussata paavia, ripittäytyä tai kokea jumalallista ilmestystä, koska nämä ovat toisarvoisia tiedon sisältöön nähden. Jos sen sijaan uskonto väittää uskovansa, että jumalia on, sitä ei voi mitenkään kumota.

Jos uskovainen lähtee todistelemaan tietopuolisilla väitteillä miksi hänen uskontonsa on totuus, hän on jo tavallaan livennyt uskonnosta. Jos uskovainen hyväksyy ateistisen keskustelijan tasa-arvoisuuden, hän hyväksyy sen että tiedolla voi kumota uskomisen, toisin sanoen usko ei ole enää hänelle korkein prioriteetti. Kreationistit vaikuttavatkin pikemminkin ateisteilta väittäessään, että evoluutioteoria pitäisi kumota tiedolla ja että kreationismin voi todistaa oikeaksi tiedolla. Mitä uskoa se sellainen on jonka tueksi tarvitaan tietoa! Kerettiläiset!

Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset. [2] Mutta periaatteessa, jos olisi jokin jumala joka vain päättäisi olla antamatta mitään todistusta itsestään, niin tilanne olisi aivan sama kuin silloin jos häntä ei olisi olemassa. Jos siis hyväksytään uskonnon määrittelemät kriteerit, niin silloin on mahdollista, että jumalia on, vaikka sitä ei voikaan tietää. Ja tämähän on agnostisismin määritelmä: agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä.

Elikkäs uskomisen määritelmää sorkkimalla olen näemmä päätynyt siihen, että kreationistit hyväksyvät tietämisen uskomisen rinnalle ja ovat näin ollen ateistisia, ja agnostikot hyväksyvät uskomisen tietämisen rinnalle ja ovat näin ollen uskovaisia. En välttämättä oikein tajua mitä tapahtui.

Alaviitteet

[1] Tämä tuottaa aikamoisen kasan ongelmia. Jumala tai uskonnolliset auktoriteetit voisivat ainakin periaatteessa testata uskovaisen hyvyyttä pistämällä hänet tekemään jotain aivan päätöntä, ja mikäli hän ei suostu vaikka syömään hatullista paskaa, hän on huono uskovainen, kun ei luottanut Jumalan suureen kosmiseen suunnitelmaan joka olisi sisältänyt hattuepisodin. En ole aivan varma miten tämä virallisesti menee, mutta yksityisiltä ihmisiltä olen kuullut aika koomisiakin esimerkkejä tällaisesta uskomisen testaamisesta. Fossiilit ovat vanhempia kuin Raamatun käsitys maailman iästä sallisi, koska Jumala testaa sillä ihmisten luottamusta Raamattuun. Hyvä uskovainen ei usko todisteisiin, sillä Jumala voi aina narrata.

Lestadiolaisuuden korvakorukielto on toinen vähän samantapainen esimerkki, uskomisen kohteena seurakunta Jumalan tahdon välittäjänä. Korvakorujen helvettiinvievyys ei selvästi ole absoluuttista, sillä afrikkalaisissa ja venäläisissä seurakunnissa niitä ei ole kielletty. Kun lähetystyön jatkuttua pitemmän aikaa kävi selväksi, että korvakoruja ei tulla niissä kieltämään, suomalaisille lestadiolaisille perusteltiin ihan eksplisiittisesti, että kiellossa on kyse kuuliaisuudesta seurakunnalle. Jos et luota ja usko seurakunnan neuvoon pienessä asiassa, et luota siihen suuressakaan.

Hallitsijoille tällaista auktoriteettiuskoa painottava elämänkatsomus on epäilemättä varsin käytännöllinen.

[2] Vaikka minulle on kyllä epäselvää miksi nimenomaan uskominen olisi niin merkittävä hyvyyden kriteeri, eikä esimerkiksi toisten vahingoittamatta jättäminen tai muuten pyrkimys eettisesti oikeaan elämään.

Rauhala: Taivaslaulu

Vilja näkee unta, jossa hän yrittää lastensa kanssa tehdä lumiukkoa. Kukkulan huipulle, vaikka helpompiakin paikkoja olisi. Joka kerta kun lumiukko valmistuu, se hajoaa ja pallojen pyörittely on alettava alusta. Lopulta lapset väsyvät ja istuvat hankeen itkemään. Vilja jatkaa urakkaa, ei ehdi huolehtia lapsista ja huutaa kolmivuotiaalle, että tämä on jo riittävän iso huolehtimaan itsestään. Siinä on ehkäisykielto tiivistettynä – Sisyfoksen hommaa äidille, tuuliajolla elämistä lapsille, eikä kenelläkään ole aikaa kysyä mihin juuri minun uskoni perustuu.

Rakkaus

Lestadiolaisuudessa usein käytetty kielikuva on seurakunta Saara-äitinä. Tähän käsitykseen Vilja viittaa kertoessaan lapsuudestaan: Anna hoiti häntä kotona, Saaran, hänen äitinsä, ollessa töissä. Saara on säntillinen ja järkevä, Saara rakentaa aitauksia jottei lapsi menisi kauas, Saara pitelee tottelematonta lasta paikallaan kunnes tämä itkee, Saara on neuvoissaan ja kasvatuksessaan erehtymätön, Saaran rakkaus täytyy ansaita, Saara ”lakkaa tervehtimästä [väärillä teillä olevia lapsia] eikä huomaa, vaikka hänen peräänsä huutaisi.” Lestadiolaisuudessa rakkaus on aina ehdollista, se on ansaittava heti vauvasta lähtien.

Kun Aleksi jää kiinni lestadiolaisuutta kritisoivan blogin kirjoittamisesta, hänen isänsä ja pari muuta tulevat ”hoitamaan” häntä, ja kun mies ei taivu, erottavat hänet.”Toivotko sää että olisin mieluummin kuollut kuin kirjoittanu blogia? Uskon näkökulmasta kyllä. […] Nämä sanat voi tuntua kovilta, mutta mää sanon ne, koska rakastan.”

Myös Kielletyssä hedelmässä muistaakseni Raakelin äiti sanoi, että haluaisi lapsensa mieluummin olevan kuollut kuin epäuskoinen. Voi olla vähän urbaanilegendaa, että ihmiset yleisesti toivottelisivat kuolemaa lähteville läheisilleen, paremminkin tämä kuvaa sitä piilevää ilmapiiriä. Rakkaus ilmenee niin, että kytätään sanomisia ja tekemisiä, painostetaan kunnes hoidettava taipuu oikeaan oppiin. Se nähdään huolenpidoksi ja välittämiseksi, on parempi että täällä ajassa kestää vähän painostusta ja hengellistä väkivaltaa kuin joutuu helvettiin. Mikä tahansa on sallittua kun hoidettava voi saada vastineeksi taivaspaikan, vaikka kyseinen henkilö ei taivaspaikkaa haluaisikaan, ainakaan lestadiolaisten taivaasta.

Oikea usko

Lestadiolaisiksi Vilja ja Aleksi ovat varsin vapaamielisiä. Päällimmäisenä teemana on lasten tekeminen, ja ehkä siksi on katsottu parhaaksi käsitellä muita kipeitä asioita hiukan silotellen ja kaunistellen. Kaunokirjalliseen teokseen ratkaisu toimii ja osaltaan estää sen että kirjasta tulisi likasangon pöyhimistä, mutta valinta aiheuttaa sen että Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisuuden onnellisimmasta ja helpoimmasta päästä. Loputon synnyttäminen on rankkaa, mutta Viljalla on Aleksinsa, hänellä on ihminen johon voi luottaa ja joka ei tuomitse hänen väsymystään. Näin ei kaikilla lestadiolaisilla ole, vaan monet kasvavat siihen käsitykseen, että usko menee aina rakkauden edelle, että rakastaminen on aina sidottu siihen, että sinulla ei saa olla vääriä ajatuksia tai tunteita. Miten sellaisessa ilmapiirissä voisi olla sitä luottamusta mitä Vilja ja Aleksi toisiinsa tuntevat.

Pyhäkoulukuvaus tuntuu tutulta: telkkari kielletty, korvakorut kielletty, epäuskoisten kanssa leikkiminen kielletty. Vilja lohduttaa Kaislaa, joka noita miettii: ei se ole niin vakavaa, ei Jumala ole noin pikkumainen. Kaisla sen sijaan on sisäistänyt lestaopit paremmin. ”sää sanot nää asiat pikkusen erilailla ku pyhäkoulun ope. Uskokko sää erilain? Onko se syntiä, että uskoo erilain?” Viljan syntien vähättely nähtäisiin merkkinä siitä että ”asettaa järjen uskon edelle”.Tässä vaiheessa keskimääräinen lestaisä pitää puhuttelun vaimolleen syntisistä ajatuksista, saarnaa anteeksi kiusaukset ja epäilykset, eli sen synnin että vaimo lohdutti maailmanloppua pelkäävää lasta. Mahdollista on myös, että Kaisla ilmiantaa äitinsä jollekulle. Vaikeimmat asiat jäävät joko Viljan ja Aleksin välisiksi tai sitten Viljan ja lasten välisiksi, ja sen vuoksi hoitokokousta tai muuta puhuttelua ei tullut aikaisemmin.

Toisaalta siitä ei puhuta mitään että miten Vilja suhtautui siihen että Aleksi kirjan lopussa erotettiin, joten on mahdollista että Vilja itsekin halusi erottaa hänet eikä enää pitänyt häntä uskovaisena. Miten kukaan voi uskaltaa tukea toista kun siitä seuraa että joutuu itsekin erotetuksi? Järkevintä on aina varmistaa ensin oma selusta. Ei ole niin, että ihmiset haluaisivat puolustaa mutta eivät puolusta, vaan niin että erotettu tai eronnut demonisoituu ja lestadiolainen ei enää halua puolustaa häntä, sillä erotettu on paholaisen apuri ja yrittää vietellä toisiakin epäuskoon. Silloinkin, vaikka erotettu vielä haluaisi olla uskovainen.

Seksi 

Kaikkein tärkeintä on, että seksiä ei saa mainita, pitää olla kuin sitä ei olisi olemassakaan, vaikka oikeastaan lestadiolaisuus on hyvin seksikyllästeinen uskonto. Aleksikin puhuu tästä ristiriidasta joka suviseuroissa: joka toinen nainen on raskaana, seurustelevien nuorten asennot ja eleet pyytävät paljon mutta suut eivät sano mitään. Kun Viljan ja Aleksin seurustelu venyy, ihmiset alkavat vilkuilla epäillen Viljan vatsanseutua, onko Päivämies varmasti pysynyt nuorenparin välissä? Seuroissakin tervehditään ensin naisen vatsaa: nuorin on kolmen, eikö olisi jo aika? Aleksin kosintareissulla poika uskaltaa varovasti tuntea Viljan reidet ja vatsan, mutta omaa keskivartaloa pitää yrittää olla ajattelematta.

Saarnoissa ei puhuta naisista, vaan tytöistä ja miehistä. Tytöt eivät saa aiheuttaa miehille kiusauksia: ”Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana. Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria, joiden omassa seksuaalisuudessa ei ole muuta mainittavaa kuin se, ettei saa aiheuttaa kiusauksia veljille, joiden liha on heikko.”

Viljan mielenterveyden hajoaminen alkaa, kun hän tulee raskaaksi viidennen kerran, ja kuulee odottavansa kaksosia. Hän itkee ja nauraa, ratsastaa keinuhepalla, lakkaa varpaankynnet, juoksee itsensä henkihieveriin, aikoo karata Lappiin. Vilja haluaa katsoa pornoa ja oivaltaa, ettei lestadiolainen synnyttäjä ja prostituoitu tekevät pohjimmiltaan samaa: ”Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. […] Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. […] Vieläkö pitää, onko ihan pakko, kumpikin sisar huutaa lopulta kasvot väärällään. […] Mutta videolle ja Päivämieheen vuorosanat korjataan uusiksi: Kuinka monta kertaa minä vielä saan?”

Viljan ja Aleksin hiplaushetket – jotka siis ovat syntiä – hoidetaan siveästi luontometaforilla ”Alkoi taistelu biologiaa vastaan. He hävisivät sen kerta toisensa jälkeen. Tuuli puhalsi ja tyven kohosi pehmeiksi mainingeiksi ja vaahtoreunaisiksi aalloiksi. […] Äkkiä herännyt rakkaus oli keinu, joka heilahti korkeassa kaaressa riemusta pelkoon ja autuudesta syyllisyyteen.” Seurustelun, kolmen vuoden kitkuttelun aikana lestadiolaisen uskon yksi tärkeimmistä opinkappaleista kutistuu hieman tekopyhään ulkoisesti oikeaan elämään: ”Ainoa raja, joka jäi ylittämättä, oli se tärkein: Vilja ei saanut tulla raskaaksi.”

Nukkeleikit

Yksi tarinalinjoista on lasten leikki jossa nukkejen ulkonäöllä ilmennetään lestaleveliä. Kymppilestat ovat mollamaijoja, rumia ja tylsiä epäsuosittuja joista tulee hyviä äitejä. Laiteilla olevat ovat barbeja, tupeerattuja korkkaritytyjä joilla on nuorena poikaystävät ja joille tulee vain pari lasta. Siinä välissä olevat ovat nukkeja, jotka eivät sopeudu kumpaankaan ääripäähän. Epäuskoiset ovat bratzeja jotka saavat koulussa kuutosia ja sanovat vittu.

Lestatyttöjen sosiaalinen statusjärjestelmä on nukkeleikissä huvittavan osuvasti, vaikkakin yksinkertaistavasti piirretty. Mollamaijat eivät uskalla puhua nukeille, jotka eivät uskalla puhua barbeille, jotka eivät ole huomaavinaan nukkeja, jotka eivät ole huomaavinaan mollamaijoja. Mollamaijat paheksuvat nukkeja jotka paheksuvat barbeja jotka nauravat nukeille jotka nauravat mollamaijoille. Ja saarnamies sanoo että keskinäisestä rakkaudesta teidät tunnetaan. Vuoden vitsi. Lestadiolaisuuden sisällä sosiaalisuus rakentuu olennaisesti toisten oletettujen syntien paheksunnasta, kateudesta vapaampaa elämää eläviä kohtaan ja omien syntien peittelystä ja syyllisyydentunnosta.

Näin laajaksi kirjoitettuna nukkeleikistä tulee hieman outo. Pienten lasten voisi ehkä olettaa jakavan ihmiset ”järjestykseen” ulkonäön ja lestalevelin mukaan, mutta tietenkään kukaan ei oikeassa elämässä ajattele niin. Ei kaikista rumista ja tylsistä tule parhaimpia äitejä ja ei kaikki meikkaamista salaa kokeilevat ala aikuisena ehkäisemään. Leikin tytöillä lestalevel ilmenee ainoastaan ulkonäössä ja hieman sosiaalisessa statuksessa. Ei ole mitään muita aspekteja jotka uskovaisuuteen vaikuttavat. Ei esimerkiksi sitä kenet suljetaan porukoiden ulkopuolelle jo nuorena, ei sitä joka pakotetaan jättämään ”liian rakkaaksi käynyt” musiikki- tai muu harrastus, ei opillisia pohdintoja, ei sitä taistelua harvoista miehistä ettei vain jäisi ylijäämäsisareksi. 

Siitä olen samaa mieltä, että parhaiten lestadiolaisuudessa pärjäävät ne, jotka eivät ota kaikkia sääntöjä niin tosissaan (barbit), ja ne joille äitiys on aito kutsumus (mollamaijat), ja loput ovat vähän väliinputoajia, varsinkin jos ei-lestadiolaistenkaan maailmaan sopeutuminen ei onnistu. Yksittäisenä kohtauksena tämä olisi ehkä toiminut paremmin, mutta koko kirjan ajan kestävänä tarinalinjalta odottaisi hieman enemmän kuin rankkoja stereotypioita.

Taivaslaulu blogeissa

Unni: ”Miten käy niiden vanhoillislestadiolaisten naisten, uupuneiden äitien joiden mies ei ole Aleksi, vaan kuin umpimielinen erämaa. Miten käy niiden äitien, joiden miehet eivät tulekaan töistä kotiin tuulenpysäyttäjiksi ja auringonkantajiksi? Miten käy niiden äitien, joiden lasten isät eivät jaksa olla isiä, vaan pakenevat. Miehet kun voivat valita, he voivoat olla läsnä tai poissa, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä. Naisilla vaihtoehdot ovat vähissä. Ihan vähän rakastuin tuohon Aleksiin minäkin.”

Salla: ”Ja ne tunteet, jotka on salattava itseltäänkin, koska loputon raskaana oleminenhan ei saa ahdistaa, se olisi syntiä. Julma tyrannijumala näkee ajatuksetkin. Olen miettinyt ja yrittänyt todella ymmärtää, mitä naiselle tekee tuollainen elämä. Mitä hänen tunteilleen ja ajatuksilleen tapahtuu? Millainen tunneside syntyy lapsiin, noihin ei-toivottuihin, jotka ensin ovat ihania, sitten rasittavia ja aikuiseksi kasvettuaan kysyvät pahoja kysymyksiä, joita ei saa kysyä? Kysymykset vaarantavat kaiken, jopa taivastien, joka synnyttämällä on turvattu.”

Essielina: ”Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän ”tapakristittyjen” elämästä.”

Jonna: ”Miehen ja naisen väliseen rakkauteen liittyy koko ajan pelko, jollaista nuoripari ei uskonut olevan olemassakaan. Silti usko on vahva, vaikka molemmat pystyvät kyseenalaistamaankin asioita, joihin he ovat kasvaneet. Ei ole helppoa valita oman jaksamisen ja oman uskon väliltä, joten tilanne uhkaa kääntyä äärimmäiseen solmuun.”

Freepathways: ”Ehkäisykiellon puolustuskyvyttömiä uhreja ovatkin perheen pienet lapset, joilta uusi vauva aina riistää sylin ja turvan liian aikaisin. Äidin tehtäväksi jää hokea pienille lapsilleen, usein itsekin sen kipeästi valheelliseksi ymmärtäen, että kyllä nämä ovat jo isoja ja kylläpä he osaavatkin jo hyvin hoidella aivan itse pukemisen, syömisen, vessassa käymiset, nukahtamiset ja heräämiset. Heidän täytyy, koska äiti hoitaa aina vauvaa. […]

Nopeasti kasvavassa perheessä on tunnetusti riski, että vanhemmat joutuvat usein toistuvasti ohittamaan isompien lasten tunne-elämän perustarpeita, kuten lohdutuksen, virikkeiden ja hellyyden tarpeita, ehkä myös lapsen fyysisiä perustarpeita. Tästä voi seurata, että lapsi ei ole voinut muodostaa turvallista suhdetta ensimmäisessä ihmissuhteessaan. Tällä on todettu olevan kauaskantoiset seuraamukset, sillä häneltä voi jäädä puuttumaan kokonaan luottamus ihmissuhteissaan myöhemminkin. Tilanne saattaa johtaa myös roolien vääristymiin perheessä. Vaativassa elämäntilanteessa lapsista empaattisesti kehitytneimmät ja tunnollisimmat ottavat kantaakseen vastuuta, jonka ei oikeasti pitäisi heille kuulua.”

Ideaalimääritelmä ja käytännön määritelmä

Tapani Kilpeläinen käsittelee itsemurhan määritelmää teoksessa Itsemurhan filosofia On luonnollisesti hankalaa vetää rajaa siihen, milloin ihminen on tarkoituksellisesti tappanut itsensä ja milloin kyseessä on vahinko, itsetuhoisuus tai onnettomuus, kun kuolleen intentioita ei voi tietää. Siksi Kilpeläinen käyttää kahta määritelmää: ideaalimääritelmää kuvaamaan itsemurhaa yleisesti olettaen että intentio-ongelmaa ei ole, sekä käytännön määritelmiä erikseen eri tilanteisiin.

Samaa kaksoismäärittelyä voisi käyttää monessa muussakin aiheessa. Esimerkiksi khimārin, hijabin ja niqabin käytössä. Ihmiset, jotka haluavat kieltää musliminaisten huivit koska se ”ei kuulu länsimaiseen kulttuuriperintöön”, ajattelevat usein, että naiset pakotetaan pitämään huivia. Että vaikka he sanoisivat itse haluavansa pitää huivia, heidät on silti pakotettu ja he eivät tunnista omia oikeuksiaan. Länsimaisen ihmisen mielipide on tärkeämpi ja oikeampi kuin muslimin. Musliminaisilta otetaan oma päätösvalta pois. Mutta se, että jotkut naiset haluavat pitää huivia, ei poista sitä että jotkut eivät halua. Joillekin huivi on aito pakko, jonka pitämättä jättäminen voi ihan realistisesti johtaa vaikka pahoinpitelyyn. Sama lestadiolaisnaisten kohdalla: ehkäisykielto nähdään ihmisoikeusrikkomuksena niissäkin tapauksissa, kun nainen itse sanoo haluavansa paljon lapsia – hänethän on aivopesty.

Se, että joitakin pakotetaan, ei ole syy kieltää kyseinen asia kaikilta. Se rikkoisi yksilönvapautta, rikkojana valtakulttuuri. Eikä se, että se tapahtuu joillakin omasta tahdosta, ole syy ohittaa ihmisoikeusrikkomukset. Sekin rikkoisi yksilönvapautta, rikkojana islam/lestadiolaisuus. Asian käsittelyssä auttaa kaksoismäärittely. Ideaalimääritelmä on se, että musliminainen voi pitää huntua ja lestadiolainen voi olla ehkäisemättä jos itse haluaa. Käytännössä täytyy pitää huolta, että muslimit tiedostavat huivin islamsidonnaisuuden ja että huivittomuuden mahdollisia haitallisia seurauksia ehkäistään, ja sama tiedostaminen ja yksittäistapausten seuraaminen lestadiolaisilla.

Tilanteessa, jossa koko ikänsä muslimikulttuurissa elänyt haluaa pitää huivia, voi tietenkin epäillä, onko halu aito vai jonkinlaisesta tottumuksesta johtuvaa. Mutta tämä tarkoittaa käytännössä, että on määriteltävä millainen on paras kulttuuri jonka mukaan kaikkien pitää toimia ja ellei halua noudattaa näitä arvoja, on aivopesty. Vai pitäisikö olla niin, että jokainen joka aikuisena kääntyy johonkin uskoon, aatteeseen tai ideologiaan, on tehnyt valintansa itse, ja jokainen joka on lapsuudesta asti ollut tietyssä ideologiassa, on aivopesty ja hänen on pakko valita jokin toinen ideologia jotta voisi tulla määritellyksi itsenäiseksi? Ihmisellä täytyy olla vapaus noudattaa haluamaansa ideologiaa, vaikka kuinka toisista vaikuttaisi aivopestyltä.

Varmasti on niitäkin, jotka sanovat yhtä mutta ajattelevat toista. Heitä auttaa parhaiten se että pidetään esillä muitakin tapauksia joissa tiettyyn ideologiaan kasvanut on voinut valita toisin. Siksi on tärkeää, että mediassa on maallistuneita musliminaisia ja lestadiolaisia. He voivat olla rohkaisuna ja esimerkkinä muille jotka eivät oikein tiedä mitä haluavat.

Kumaré

Vikram Gandhista, elokuvaohjaajasta, tulee Kumaré-guru. Kumaré pukeutuu oranssiin kaapuun, kasvattaa pitkät hiukset ja parran, ottaa Jeesus-kepin kainaloon ja perustaa itämais-joogaavan pseudouskonnon. Kumaré kuljeskelee härskeissä tangoissa ja halailee parikymppisiä uskonnollisia bikinityttöjä.

Kumaré keksii uskonnolliset rituaalinsa ja oppinsa itse. Kumarén rituaaleihin kuuluu muun muassa peniksen maalaaminen otsaan onnen etsimisen symboliksi, läähättäminen ja kuolaaminen oudoissa asennoissa (kohta 18:00), anaaliyhdyntää muistuttava sessio ”akustisen teologin” kanssa. Alttarilla pidetään Kumarén, Obaman ja Osama bin Ladenin kuvia.

Kumarén ”oppiin”, ”peili-filosofiaan”, kuuluu seuraavaa: hän näkee itsensä muissa ja muut näkevät hänessä itsensä. Kumarén persoona on vain illuusio. Ihminen tietää vain sen minkä näkee, eivätkä he voi tietää onko Kumaré hyvä vai paha. Ihmisessä on itsessään kaikki mitä hän tarvitsee, ihminen luo itsensä, uskonnollista kokemusta ei tarvitsisi ulkoistaa guruun tai temppeliin tai vastaavaan.

Vaikka Kumaré käytännössä kertoo olevansa huijausta, hänen seuraajansa eivät usko, sillä he kuvittelevat selitysten olevan osa hänen hämärää oppiaan. Vaikka Kumaré on trolli, ihmiset tuntevat mystistä yhteyttä häneen, ennustavat viettävänsä paljon aikaa hänen kanssaan, uskovat hänellä olevan yliluonnollisia kykyjä, näkevät mystisen hohteen hänen ympärillään (ei symbolisesti vaan kirjaimellisesti).

Kun tietää tuon uskonnon olevan huijausta, tai vaikka ei tietäisikään, ulkopuolisen on helppo nähdä hengellisyyden kulissien taakse: ihmiset ovat yksinäisiä ja onnettomia ja he tarvitsevat jotain mikä ylittää arjen. Yksi seuraajista on koukussa kauppojen ilmaisiin maistiaisiin, koska se on ainoa keino päästä juttelemaan toisen ihmisen kanssa. Toinen on lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty. On huumeita, epäonnistunutta avioliittoa, tyhjän pesän syndroomaa. Osa on hurahtanut jo johonkin muuhunkin: jonkun uskonto on perustuu tieteellisyyteen ja hän puhuu asiantuntevasti vetovoiman laista ja dna:sta, joku uskoo olevansa kotoisin toisesta galaksista, joku näkee ihmisen entiset elämät (mutta jostain syystä ei tiedä mikä on Vikram).

Elokuvan ongelma on siinä, että suomalaisittain se on aika epärelevantti. Suomessa ei tammikuun pakkasissa juurikaan kuljeskele itämaisia guruja tangoissa tai löysissä kaavuissa, avojaloin ja ulkona nukkumassa. Suomessa meillä on jehovat, hellarit ja lestat. Suomalaisille tyypillinen uskonnollinen ongelma ei ole mystisyyteen hurahtaminen, vaan se että kasvetaan lapsesta asti sisään johonkin ei-mystiseen lahkoon, joka on olennaisesti arkielämän kontrollointia, ei hengellisyyden tavoittelua.

Suomalaisilla sosiaalinen aspekti on paljon vahvemmin mukana. On eri asia irrottautua muutaman kymmenen ihmisen vaaralliseksi käyvästä lahkosta kuin irrottautua lahkosta, jossa on elänyt koko elämänsä, koko elossa oleva suku on lahkossa mukana, kaikki ystävät ovat lahkossa mukana, eikä ihminen ylipäätään ole ollut tekemisissä muiden kuin omien lahkolaistensa kanssa. Lahkon ulkopuolella ei ole minkäänlaista verkostoa, ei ketään kehen voisi turvautua jos lahko käy vaaralliseksi.

Karkeasti sanoen uskonto on rituaalit eli tavat + sosiaalinen elämä + oppi, jota nimitetään joskus totuudeksi, ja johon kuuluu myös hengellisyyden kokemus. Kumarén lahkossa pääasiassa näytti olevan hengellisyyden etsintä, ja Kumaré keksi rituaaleja ja oppeja sitä mukaa kuin niille oli tarvetta. Rituaaleilla ja opeilla luotiin hengellisyyden kokemusta, ja hengellisyyden myötä tuli sosiaalisuus. Sen sijaan suomalaisissa lahkoissa pääasiana on sosiaalisen elämän oikeellisuus, ja sosiaalisella elämällä kontrolloidaan sitä, että tavat ovat oikeita, ja että käsitys opista on oikea. Hengellisyyden kokemuksen tavallaan oletetaan tulevan sen jälkeen kun oppi on oikea ja tavat ovat oikeita, ja jos ei tule niin sitten on publikaani ja pakana ja helvetin matkalainen.

Tuollaisenaan itämaisiin uskontoihin hurahtaminen ei vaikuta erityisen vaaralliselta. Muutamia hassuja tapoja ehkä, oikea guru ehkä antaisi tiukempia elämänohjeita, ja vastapainoksi tulee kaikki positiivinen minkä ihmiset näyttivät kokevan. Voi olla totta, että huonoja lieveilmiöitä on oikeiden gurujen tapauksissa enemmän. Mutta tavallaan kristinuskon sosiaalisuutta painottavat lahkot ovat vaarallisempia, koska niillä on niin pitkä perinne, ne on helpompi mieltää oikeaksi totuudeksi, ja niissä on mukana sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole niin tasapainottomia ja tyhmiä että rupeaisivat rellestämään minkään random-gurun jalanjäljissä.

Kumaré blogilandiassa

Kelan vihollinen: ”Kun gurun näköinen kaveri hiippailee sisään ja kuuntelee kaikkien huolet ja murheet, häneen aletaan melko nopeasti liittää myyttiä, yliluonnollisen hyvän sankari-myytin kuvastoa ja aineksia. Ihminen, jolla on aikaa kuunnella muiden huolia ja murheita koetaan tasapainoiseksi, mikä vähemmän yllättäen sattuu olemaan se tila, johon tasapainottomat ihmiset elämässään pyrkivät.”

Matti: ”Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.”