Markkina-arvon realisointi

Teksti on julkaistu aiemmin usarissa.

Markkina-arvo kuvaa henkilöön kohdistuvaa potentiaalista kysyntää pariutumismarkkinoilla. Mitä enemmän potentiaalista kysyntää henkilöön kohdistuu, sitä korkeampi on hänen markkina-arvonsa ja sitä enemmän seksuaalista palkitsemisvaltaa hänellä on. […] markkina-arvo ennustaa, kuinka tasokkaan partnerin henkilö kykenee hankkimaan. (Laasanen: Naisten seksuaalinen valta, s. 99)

Pariutumismarkkinoilla ei riitä huomioida pelkkä kysyntä, sillä pariutumiseen vaikuttaa olennaisesti markkina-arvon realisointikyvyt. Kuvitellaan, että rikas pähkinäallerginen menee kauppaan, jossa myydään vain pähkinöitä. Monta myyjää mutta vain yksi ostaja: ulkopuolinen voisi luulla että ostajalla on hirveästi valtaa myyjiin nähden, koska myyjät voivat vain odottaa kenet hän valitsee. Hänellä on siis suuri kysyntä ja suuri pääoma. Todellisuudessa kuitenkin ostaja ei voi realisoida pääomaansa, sillä se aiheuttaisi liian suuria kustannuksia allergian vuoksi. Suuren pääoman perusteella tehty ennustus ”tasokkaasta ostoksesta” meni siis pieleen.

Pariutumismarkkinoilla huonon realisoinnin tilanteita ovat esimerkiksi ujo, epäluuloinen, ihminen jolla on huonoja kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta tai ihminen, joka ei löydä omaan arvojärjestelmäänsä (esim. uskonnot) sopivaa partneria. Joku voi olla hyvin haluttu partneri ja itsekin halukas pariutumaan, mutta hänen realisointikykynsä ovat heikot. Se on siis tilanne, missä ostaja haluaa hirveästi pähkinöitä ja hänellä on paljon pääomaa, mutta myyjät ovat niin pelottavan näköisiä ettei hän uskalla astua kauppaan.

Markkina-arvoteoriassa miehet nähdään ostajina ja naiset myyjinä, mutta hedelmällisempi näkökulma on tarkastella tilannekohtaisesti pariutumishalukasta henkilöä ostajana ja hänen kohteitaan myyjinä. Sukupuolineutraalina teoria laajentuisi kattamaan myös homoseksuaaliset suhteet. Sosiaalisen vaihdon käsite säilyy, mutta keinotekoinen asetelma miehestä ainoana aktiivisena toimijana poistuu. Markkina-arvoteoriassa kuvitellaan, että naisen tehtävä on vain suostua, mikä ymmärrettävästi aiheuttaa käsityksen siitä, että naiselle pariutuminen on helppoa: jos ei suorita omaa pientä osaansa, voi syyttää vain itseään. Realisointikäsitteen myötä tämä virheellinen käsitys väistyy.

Realisoinnin käsite kattaa sekä miesten että naisten pariutumisongelmat, kun taas pelkkä markkina-arvo nykyisellään sisältää vain miesten ongelmat. Sen mukaan miesten pariutumattomuus on traaginen ongelma, mutta naisten pariutumattomuus on heidän oman vikansa. Yleisimpiä teorian tarjoamia selityksiä parittomalle naiselle ovat: nirsous, itsekeskeisyys, muuten paska luonne tai feminismi. MA-teoria väittää kaikkien naisten saavan seksiä milloin haluavat, eikä ota huomioon naisten erilaisia valintakriteerejä partnerille: ”Jokainen nuori nainen, joka ei ole huomattavan epämuodostunut, voi halutessaan hankkia helposti satoja seksikumppaneita.” (Daniel Moscny, mt. s. 300)

Auki kirjoitettuna Moscnyn lause tarkoittaa tätä: ”jokainen nuori nainen voi halutessaan hankkia helposti satoja seksikumppaneita silloin kun toimii miesten ehdoilla”. Jotta väite olisi totta sellaisenaan, naisten täytyisi haluta toimia miesten ehdoilla eli harrastaa seksiä ilman tunnesiteitä. Täsmälleen samanarvoinen (eli yhtä huono) on väite, että kuka tahansa mies pystyy saamaan halutessaan satoja seksikumppaneita kunhan vain muuttuu naisten mielen mukaiseksi. Ehkä kaikki naiset pystyvät saamaan seksiä miesten ehdoilla, mutta valitettavasti naiset eivät toimi miesten ehdoilla. Naisten ehdot seksille ovat yhtä hyväksyttäviä kuin miestenkin.

Pariutumiseen ei riitä pelkästään markkina-arvo ja realisointi, vaan siihen vaikuttaa myös myyjän ominaisuudet. Pähkinäesimerkissä myyjä, joka seisoo kaupan pimeimmässä nurkassa ja pitää tuotteensa piilossa, ei saa ostajia käyttämään pääomaansa. Vaikka kauppaan tulisi ostaja, jolla on pääomaa ja joka kykenee realisoimaan sen, hän ei osta jos tuotteen hyvät puolet eivät ole näkyvissä. Siksi ei voi pitää pätevänä lainausta: ”On huvittavaa, kuinka kaikki naiset, jotka tiedän, sanovat etsivänsä sensitiivistä ja kilttiä miestä. Sitten he kuitenkin valitsevat itselleen itsekeskeisiä ääliöitä, jotka eivät ole läheskään yhtä kilttejä kuin minä.” (mt, s. 313, siteeraus Urbaniak & Killmann) kun ei tiedetä millä tavalla tarjonta on toteutettu ja millä tavalla naiset näkevät kyseisen miehen verrattuna muihin miehiin.

Pariutuminen on siis nelikenttä (markkina-arvo ja realisointi), jonka jokaisessa kentässä voi olla sekä miehiä että naisia. Kolmas tekijä on se, kuinka paljon ja miten toteutettu muu tarjonta on. (Kaiken varalta huomautan erikseen että nelikentän tekijät sijaitsevat jatkumolla, ei joko-tai -akselilla.)

1. Korkea markkina-arvo, hyvä realisointi -> pariutuu suurella todennäköisyydellä, saattaa olla ”playeri”.

2. Korkea markkina-arvo, huono realisointi -> pariutuu, mikäli ”myyjä” panostaa tarpeeksi huolimatta ”ostajan” huonosta realisointikyvystä.

3. Matala markkina-arvo, hyvä realisointi -> yrittää paljon mutta saattaa turhautua, voi pariutua toisen matalan markkina-arvon henkilön kanssa.

4. Matala markkina-arvo, huono realisointi -> ei yritä ja turhautuu, pariutuminen epätodennäköistä.

Kaksi viimeistä ihmisryhmää ovat markkina-arvoteorian ”tällainen saa olla” -ihmisryhmiä (lähinnä miehiä), joita ymmärretään ja jotka ovat pahojen naisten viattomia uhreja. Ryhmä 1 on markkina-arvoteorian kadehdittu ryhmä joiden pariutumista pitäisi laasaslaisten mukaan vähentää. Kakkosryhmän naiset puuttuvat teoriasta kokonaan, ja naiset jotka eivät pariudu asettunevat useammin tähän ryhmään kuin kolmoseen tai neloseen (koska matalan markkina-arvon naiset pariutuvat kolmosryhmän miesten kanssa).

Kakkosryhmään kuuluva mies pariutuu todennäköisemmin kuin kakkosryhmään kuuluva nainen, sillä naisten joukossa on hyväksyttyä panostaa korkean markkina-arvon mieheen riippumatta tämän omasta panoksesta, ”juosta miehen perässä”. Kakkosryhmänaisen pariutumista vaikeuttaa se, että miesten markkina-arvo on liian matala, he ovat liian arkoja tekemään aloitteita tai vetäytyvät liian nopeasti luullessaan ettei nainen ole kiinnostunut tai saavat helposti matalamman markkina-arvon naisen niin heidän ei ole kannattavaa panostaa huonolla tuloskertoimella.

Naisille tyypillinen pariutumisongelma on riittävän korkean tason miesten niukkuus sekä se, että riman laskeminen ei yleensä auta, koska alemman ja saman tason miehet tekevät aloitteita mieluummin alaspäin, koska ylöspäin aloittelu pelottaa.

Miesten tyypillisiä pariutumisongelmia ovat oman tason naisten vähäisyys sekä se että naiset eivät pariudu alaspäin.

Mainokset

MAT: Kiltit nössöt, rentut pelimiehet

Teksti on julkaistu aiemmin usarissa.

Markkina-arvoteoriassa usein tehty yliyksinkertaistus on, että naisten hyljeksimät alemman tason miehet ovat kilttejä ja viattomia, ja suositut miehet ovat pahoja renttuja. Millä ihmeen perusteella on järkevää ottaa luokittelukriteeriksi ominaisuus (=kiltteys), jolla luokiteltavat itse kuvailevat itseään? Aivan kuin yritysten eettisyyttä arvioitaisiin pr-johtajan esitteen perusteella.

Miten kiltteys määritellään? Ei koskaan lyö? Avaa oven? Katsoo silmiin ja kuuntelee? Puhuu kohteliaisuuksia? Ei noin epämääräistä termiä voi käyttää tieteellisyyteen pyrkivässä teoriassa. Entä miksi sen pitää olla noin polarisoitunutta? Vai pitäisikö olettaa, että kiltteys vähenee naismenestyksen kasvaessa ja päinvastoin, että keskellä sijaitsevat miehet ovat keskimääräisen kilttejä ja keskimääräisen menestyneitä? Missä silloin menee raja, että henkilöä voi sanoa kiltiksi ja hänen naisensaamisperusteensa ovat olleet oikeita eikä huonoja renttuperusteita? Vai onko pariutuminen aina vertailutilanne, joissa naisen valitsee kiltimmän ja rentumman välillä?

Kenen kokemus kiltteydestä on tärkein? Jos esimerkiksi jossain tutkimuksessa saataisiin tulokseksi, että suuri osa parisuhteessa olevista naisista kokee miehensä kiltiksi, mitätöityykö heidän kokemuksensa sillä että laasaslaiset tietävät ehdottomasti olevansa kiltimpiä kuin ne miehet jotka pääsevät helpommin parisuhteeseen?

Kiltteys on yleisesti viljelty termi markkina-arvokeskustelussa. Myös ”Naisten seksuaalinen valta” kirjassa mainitaan tämä sekä esimerkkilainauksissa (”On huvittavaa, kuinka kaikki naiset, jotka tiedän, sanovat etsivänsä sensitiivistä ja kilttiä miestä. Sitten he kuitenkin valitsevat itselleen itsekeskeisiä ääliöitä, jotka eivät ole läheskään yhtä kilttejä kuin minä.”) että teoriaosuudessa (”Naisten parinvalintapäätökset ylläpitävät sellaista mielikuvaa että kiltit miehet eivät kelpaa seksuaalisten suhteiden partnereiksi. Mielikuva voi johtaa naisten huonoon kohteluun…”).

Miksi juuri kiltteys olisi ominaisuus joka ratkaisisi pariutumisen? Onko kiltteys + epäsosiaalisuus pahempi yhdistelmä kuin renttuus + sosiaalisuus? Onko merkitsevänä tekijänä silloin kiltteys vai epäsosiaalisuus vai niiden yhdistelmä? Korreloiko kokemus omasta kiltteydestä epäsosiaalisuuden tai naismenestyksen kanssa, eli jälkimmäisessä tapauksessa mitä vähemmän menestyy, sitä kiltimmäksi alkaa väittää itseään.

Ihmiset pystyvät useimmiten erittäin huonosti arvioimaan mitä vastakkainen sukupuoli heistä ajattelee, erityisesti ne joilla ei käy flaksi. Mahdollisesti joku on omasta mielestään kiltti, mutta mitä se auttaa jos se ei käy mitenkään ilmi vuorovaikutuksessa? Tai jos mies on omasta mielestään kiltti mutta kohteena olevan naisen mielestä ei? Hyvät sosiaaliset taidot omaava kohtelias ihminen mielletään kiltiksi, koska hän pystyy tuomaan kiltteyttään esille. Sen sijaan nurkassa nyyhöttävä nössö ei taatusti ole kenenkään mielestä kiltti, jos kukaan ei pääse näkemään hänen kiltteyttään.

Olen itse sitä mieltä, että vetoaminen omaan kiltteyteensä on vain psyykkinen puolustuskeino, jolla huonon naismenestyksen syy saadaan pois omasta itsestä. Kyse on samasta asiasta kuin silloin, kun huippuälykäs outolintu jurnuttaa että älykkäitä syrjitään työhönotossa, kun firmat palkkaavat mieluummin ihmisiä joilla on hyvät vuorovaikutustaidot. On hyvin yleistä arvostaa omia hyviä ominaisuuksiaan enemmän kuin niitä hyviä ominaisuuksia joita itsellä ei ole. Vastapuolen koetaan valitsevan väärällä kriteerillä: työnantajat sosiaalisuuden perusteella älykkyyden sijaan, naiset jollain muulla perusteella kiltteyden sijaan.

Rentut vs. kiltit on hyvin yleinen stereotyyppi akselilla iltalehti-seiska-juorupalstat. Siksi joistakin saattaa tuntua, että se on ilman muuta totta, että ei voi kuvitellakaan muunlaista maailmaa. Mikään teoria ei kuitenkaan voi ottaa lähtökohdakseen ”kaikkihan sen tietää” -asennetta. En sano, etteikö asetelma periaatteessa voisi olla totta. Siitä pitäisi vain saada tarkempia kriteerejä ja jotain hieman pätevämpää näyttöä kuin seiskan ihmissuhdepalsta.

Kun kysyin, miksi kiltin miehen arvio omasta kiltteydestään on pätevämpi kuin naisen arvio siitä, Laasanen vastasi seuraavasti: ”Minä käytän ”kiltin miehen” kategoriaa erään miestyypin luokitteluun. silloin kyse ei ole siitä, että kiltti mies määrittäisi itsensä kiltiksi, vaan siitä, että kiltin miehen kategoria määritellään ulkopuolelta. [..] kiltti mies ei lähde potentiaaliseen epäkilttiin toimintaan, mitä seksuaaliset aloitteet edustavat.”

Silloin ei voi sanoa, että naiset valehtelevat sanoessaan pitävänsä kilteistä miehistä, vaan kyse on siitä että naisten tarkoittama kiltteys on eri asia kuin se miten miehet kokevat kiltteyden omana ominaisuutenaan. Kiltti mies ja pahis nähdään yksiulotteisen polarisoituneena, että pahis on vallanhimoinen öykkäri joka saa naisia koska käyttää itsekkäästi valtaa naisiin. Ei pidä paikkaansa, että kiltti mies olisi täsmälleen öykkärin vastakohta, että ollakseen kiltti täytyy olla nöyristelevä, nuoleskeleva, itsetunnoton pelkuri.

Seksuaaliset aloitteet siis määritellään lähtökohtaisesti epäkiltiksi asiaksi, vaikka ei varmasti päde, että naiset eivät haluaisi ollenkaan seksuaalisia aloitteita. Haluavat, mutta vain tietynlaisilta miehiltä ja tietynlaisissa tilanteissa. Nainen voi pitää miestä kilttinä, vaikka tämä tekisikin aloitteen. Se ei tarkoita, että naiset valehtelisivat kiltteyskriteeristä. Se tarkoittaa, että naisten kiltteys tarkoittaa jotain muuta, ja että pariutuminen riippuu jostain muusta kuin kiltteydestä.

Markkina-arvoteoria: aloitteet ja markkinapaikat

Teksti on julkaistu aiemmin usarissa.

Markkina-arvoteorian ohessa usein esitetty väite on, että aloitteen teko on kokonaan miesten harteilla.

Miten määritellään aloite? Lasketaanko aloitteeksi vain ääneen lausuttu ”meille vain teille”? Lasketaanko nonverbaalisia viestejä? Jos henkilö A tekee aloitteen, onko mahdollista että henkilö B ei tunnista sitä aloitteeksi jos he eivät tunne toistensa viestintätapoja? Lasketaanko aloitteeksi jos joku sanoo naapurille hississä että kaunis ilma tänään? Onko se aloite vain jos naapuri on puoleensavetävä? Vai onko se jonkinlainen tunnusteleva esialoite? Mikäli näin on, ja tilanteet jatkuvat samaa rataa tunnustelevasti ja soidinmenot etenevät nonverbaalisesta suoraan koskettamiseen, niin missä vaiheessa voidaan sanoa, että on tehty oikea aloite, ja kumpi sen on sitten tehnyt? Jos aloite lausutaan ääneen, niin onko tällaisessa tapauksessa merkitystä vain sillä yhdellä ratkaisevalla lauseella, ja tutustumisjaksoa ei saa huomioida ollenkaan?

Aloitteen tekeminen ääneen on helpompaa silloin, kun kohde lähettää käyttäytymisellään positiivisia nonverbaalisia viestejä. Jos on markkina-arvoteorian mukaisesti totta, että miehet tekevät useammin ääneen lausutun aloitteen, niin naisten kontolle jää se että mies saadaan tekemään aloite. Pitää hakea katsekontaktia, räpsytellä ripsiä, hymyillä ja kikatella nätisti, keikutella pyllyä… no, tajuatte idean. Se on kaukana passiivisuudesta. Kaikissa kasvokkain tapahtuvissa kommunikaatiotilanteissa nonverbaalisella viestinnällä on suuri merkitys, joten sen jättäminen pois pariutumistilanteiden tarkastelusta on selkeä virhe.

Markkina-arvoteorian mukaan naisilla on vähemmän riskejä, mikä mahdollisesti pitää paikkansa siinäkin tapauksessa että nonverbaaliset viestit lasketaan myös aloitteeksi: flirttailu ei sisällä torjumisriskiä samalla tavoin kuin toiveen ääneen lausuminen. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että naisella ei olisi mitään osuutta aloitteesta, vaan naisten aktiivisuus aloittamisessa on luonteeltaan enemmän nonverbaalista ja piilevää (juttelussa-soidinmenot-käynnissä-mutta-ei-saa sanoa-sitä-ääneen). Toisaalta kommunikaatiossa tapahtuu tulkintavirheitä, jolloin toinen luulee aloitteeksi sitä, mikä toisen mielestä onkin vain normaalia ystävällisyyttä, esimerkiksi hymy on helppo tulkita väärin.

MAT väittää että miesten osa on tehdä aloite ja naisten valita aloitteista. Tätä voi olla vaikea tunnistaa, sillä lähtöoletusta ”mies tekee aina aloitteet” ei sanota aina ääneen, vaan tällaista kuvaa luodaan ikään kuin kulisseissa käsittelemällä pariutumista stereotyyppisen verbaalisen aloitteen näkökulmasta.

Harhakäsitys miesten monopolista aloitteisiin johtuu siitä, että teoriassa on tarkasteltu lähinnä baarikäyttäytymistä ja nettideittailua, mikä ei kuvasta markkinapaikkoja kattavasti. Kirjassa sekä baareille että netille on omistettu oma luku, lisäksi havainnollistajana ja nettikeskustelujen tarkastelussa käytetään esimerkkeinä enimmäkseen baareja. Kirjassa ”Naisten seksuaalinen valta” nettiä ja baaria perustellaan sillä, että niitä on helpoin tutkia. Ongelma kuitenkin on, että baarikäyttäytymistä ei voi yksioikoisesti yleistää muuhun elämään. Ei työntekijöiden osaamistakaan arvioida pelkästään työhaastattelun tai hakemuksen perusteella, samoin baarikäyttäytyminenkään ei anna todenmukaista kuvaa koko henkilöstä. Vielä vähemmän netti kuvastaa todellista käyttäytymistä ja olemusta: erään tutkimuksen mukaan suurin osa kuvaa itsensä keskimääräistä viehättävämmäksi, ja vain hyvin pieni osa (5 %?) sanoo kuuluvansa alimpaan neljännekseen.

Tietyssä mielessä baareja ja nettideittejä on järkevää tutkia, mutta tuloksia ei saa edes piilevästi yleistää suoraan koskemaan normaalia elämää. Ei pariutumismarkkinoiden vaikea tutkittavuus voi olla peruste sille, että väitetään helpommin saatavien tulosten pätevän koko populaatioon.

Normaalielämässä voi käydä niin, että esimerkiksi työtoveruus tai naapuruus syvenee parisuhteeksi, ja tällainen tapaus on luonteeltaan hyvin erilainen kuin suora ehdotus baarissa humalassa kello kolme aamuyöllä. Tutun työ-, harrastus- tai opiskelukaverin kutsuminen kotiinsa lienee helpompaa ja tuloksekkaampaa kuin satunnaisen baarissa tavatun ihmisen, eikä se sisällä oletusta seksistä joko ollenkaan tai ainakaan yhtä vahvana. Aloitteessa ei ole yhtä paljon riskiä tutulle lausuttuna. MA-teorian kannalta tärkeä kysymys on, onko miesten osuus tällaisista aloitteista yhtä suuri kuin suorista ehdotuksista. Mikäli ei ole, oletus miesten yksinoikeudesta aktiiviseen rooliin kaatuu.

Baareissa nonverbaalinen viestintä ei lähde samalla tavoin vähitellen pitkän ajan kuluessa käyntiin kuin normaalielämässä tutustumisen yhteydessä, joten verbaaliseen aloitteeseen edetään suoremmin. Kun aloitteita tehdään henkilöille joita ei kunnolla tunne, sekaan mahtuu väistämättä sellaisia joiden kanssa ei tule toimeen, jolloin suhteiden kariutumisprosentti kasvaa. Kun ääneen lausuttua aloitetta edeltää tutustumisajanjakso, aloitteen tekijällä on jonkinlainen käsitys kohteen toimintatavoista ja parin yhteensopivuudesta, jolloin onnistumistodennäköisyys kasvaa. Varmoja aloitteita normaalielämässä tekevän onnistumisprosentti on suuri, sattuman kaupalla aloitteita baarissa tekevän onnistumisprosentti on pieni.

Laasanen mukaan hyväksyttyjen aloitteiden määrää kasvatetaan tekemällä enemmän aloitteita: ”mitä enemmän aloitteita tekee, sitä useammin käy flaksi.” Tämä ei kuitenkaan päde, mikäli määrää kasvatetaan laadun kustannuksella. Jos keskitasoinen henkilö tekee yhden aloitteen henkilölle, jonka suostuminen on varmaa, onnistumisprosentti on 100. Jos hän sen sijaan tekee sata aloitetta henkilöille, joiden arvelee ehkä suostuvan, onnistumisprosentti voi hyvinkin olla siinä seitsemän tienoilla.

Useimmiten ”aloite” lienee paremminkin prosessi johon molemmat osallistuvat suht tasapuolisesti, kuin yksittäinen teko. Markkina-arvoteorian aloitekäsite sen sijaan liittyy pikadeittityyppiseen ainoastaan seksiin tähtäävään tilanteeseen, jossa osapuolet eivät tunne toisiaan.

”PI-teorian ennusteen toimivuutta ihmisillä on tutkittu muun muassa ottamalla seksikäs nainen ja mies, jotka käyvät kysymässä vastakkaisen sukupuolen vastaantulijoilta, haluaisiko tämä tulla käymään kysyjän luona. 75% miehistä lähtisi, 0% naisista.” (Grönroos)

Tämä on juuri sellainen tutkimus jota ei voi yleistää koko pariutumiseen. Kumpi on yleisempää: tutun tai tutuntutun kanssa pariutuminen vai satunnaisen vastaantulijan iskeminen? Pariutumisen ja aloitteiden yhdistäminen on perusteltua, sillä aloitteiden tavoitteena on pariutuminen (=seksiä tai suhde). Harva kai tekee aloitteita siten, että kun kohde suostuu niin itse sitten kieltäytyykin.

En väitä, ettei periaatteessa voisi olla totta että ihmiset pariutuvat baareissa ja netissä. Se pitäisi kuitenkin jotenkin todistaa ennen kuin niitä voi käyttää koko pariutumiskentän kuvaajana. Baarikäyttäytymisen tutkiminen voi olla hyödyllistä, mutta pitää tietää selvästi selitetäänkö silloin pelkkää baaripariutumista vai koko pariutumista. Nykyään markkina-arvoteoria väittää tutkivansa pariutumista, vaikka ei ole mitään todennettuja perusteita sille että baarit ja netti kuvastaisivat pariutumista edustavasti.

Kreationistit ateisteja ja agnostikot uskovaisia

Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen. Siihen päälle tulee kaikenlaisia rituaaleja ja tapoja sun muuta, mutta yleensä ei eksplisiittisesti väitetä rituaalien olevan uskonnon ydin ja tarkoitus. Joku hindu-ukkeli ei siis toistele ommm ommmm ommmmm siksi että ommmmm on elämän tarkoitus, vaan siksi että se auttaa saavuttamaan jonkun korkeamman tietoisuuden tilan. Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen. Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen.

Ei-uskominen puolestaan useimmiten tuppaa perustua järkeen ellei se sitten ole tullut suoraan vanhempien perintönä mikä sekin on aivan mahdollista, mutta omalla ajattelulla ateistiksi tullut yleensä on järkeillyt itselleen miksi uskonto on ei-totuus. Ateistiksi ei yleensä tulla siten että kokee ilmestyksen, jossa Darwin nousee kuolleista kertomaan että kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Uskonnoissa sen sijaan tällaisella järkeilyllä tai reaalimaailman todennäköisyyksillä ja havaintomateriaalilla ei ole mitään arvoa. Uskovainen on ihmisenä entistä arvokkaampi jos hän onnistuu uskomaan väitteeseen x vaikka on todistettu että ei-x pätee. Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tästä uskominen hyvä, epäily paha -vastakkainasettelusta. Usko määritellään: ”usko on luja luottamus siihen, mitä ei nähdä ja joka ei näkymättömistä epäile”. Uskovaisia kuvaillaan lapsiksi joka luottaa vanhempiin, tai lampaiksi joka luottaa paimeneen. Abraham uskoi että hänen täytyy uhrata poikansa Iisak Jumalalle, vaikka juutalaisuus ei normaalisti käyttänyt ihmisuhreja. Tämän episodin vuoksi Abrahamia nimitetään uskon esikuvaksi. Brutaalihkoa. Epäilevä Tuomas puolestaan oli huono ihminen, koska ei uskonut Jeesuksen ylösnousemukseen ennen kuin näki hänet, Saara sai toruja kun nauroi kuultuaan että saa 90-vuotiaana käppänänä lapsen. [1] 

Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa.

Ateisti ei voi ikinä saada uskovaista olemaan uskomatta jumalaan (tai mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen tosiasiaan) siksi, että hypoteesi todistuu vääräksi. Siksi ateistin ja uskovaisen keskustelu on niin vaikeaa. Jos ihminen on sisäistänyt aidosti sen että usko nojaa pelkkään uskomiseen, häntä ei saa mitenkään muuttamaan mieltään. Jos joku uskovainen muuttuu ateistiksi, hän on muuttanut arvotuskriteerejään, eikä itse usko ole muuttunut mihinkään. Vaikka 99 % uskovaisista muuttuisi ateisteiksi niin se ei todistaisi uskonnon huonoutta tai ei-totuutta, se todistaa vain että uskonnon kannattajista suuri osa on valmis muuttamaan arvostuskriteerejään. Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista.

Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla.

Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este – ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle. Uskonnolliselle maailma yksinkertaisesti rakentuu sillä tavalla, että jumala ei anna todistuksia itsestään ja uskominen ei ole järjen asia ja niin edespäin. Se ei ole pelkästään sosiaalinen paine, ei perityt tavat, ei auktoriteettien valta: ihmisen omat aivot ajattelevat uskonnollisesti. Se on kaikista hankalin juttu muuttaa.

Jumalia on, koska

Jos jokin uskonto väittää tietävänsä, että jumalia on, sen perustelut voidaan kumota tietämisen määritelmällä. Tietäminen edellyttää, että tieto on saavutettavissa perustelujen avulla, ei esimerkiksi pidä kuulua tiettyyn kansaan, pussata paavia, ripittäytyä tai kokea jumalallista ilmestystä, koska nämä ovat toisarvoisia tiedon sisältöön nähden. Jos sen sijaan uskonto väittää uskovansa, että jumalia on, sitä ei voi mitenkään kumota.

Jos uskovainen lähtee todistelemaan tietopuolisilla väitteillä miksi hänen uskontonsa on totuus, hän on jo tavallaan livennyt uskonnosta. Jos uskovainen hyväksyy ateistisen keskustelijan tasa-arvoisuuden, hän hyväksyy sen että tiedolla voi kumota uskomisen, toisin sanoen usko ei ole enää hänelle korkein prioriteetti. Kreationistit vaikuttavatkin pikemminkin ateisteilta väittäessään, että evoluutioteoria pitäisi kumota tiedolla ja että kreationismin voi todistaa oikeaksi tiedolla. Mitä uskoa se sellainen on jonka tueksi tarvitaan tietoa! Kerettiläiset!

Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset. [2] Mutta periaatteessa, jos olisi jokin jumala joka vain päättäisi olla antamatta mitään todistusta itsestään, niin tilanne olisi aivan sama kuin silloin jos häntä ei olisi olemassa. Jos siis hyväksytään uskonnon määrittelemät kriteerit, niin silloin on mahdollista, että jumalia on, vaikka sitä ei voikaan tietää. Ja tämähän on agnostisismin määritelmä: agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä.

Elikkäs uskomisen määritelmää sorkkimalla olen näemmä päätynyt siihen, että kreationistit hyväksyvät tietämisen uskomisen rinnalle ja ovat näin ollen ateistisia, ja agnostikot hyväksyvät uskomisen tietämisen rinnalle ja ovat näin ollen uskovaisia. En välttämättä oikein tajua mitä tapahtui.

Alaviitteet

[1] Tämä tuottaa aikamoisen kasan ongelmia. Jumala tai uskonnolliset auktoriteetit voisivat ainakin periaatteessa testata uskovaisen hyvyyttä pistämällä hänet tekemään jotain aivan päätöntä, ja mikäli hän ei suostu vaikka syömään hatullista paskaa, hän on huono uskovainen, kun ei luottanut Jumalan suureen kosmiseen suunnitelmaan joka olisi sisältänyt hattuepisodin. En ole aivan varma miten tämä virallisesti menee, mutta yksityisiltä ihmisiltä olen kuullut aika koomisiakin esimerkkejä tällaisesta uskomisen testaamisesta. Fossiilit ovat vanhempia kuin Raamatun käsitys maailman iästä sallisi, koska Jumala testaa sillä ihmisten luottamusta Raamattuun. Hyvä uskovainen ei usko todisteisiin, sillä Jumala voi aina narrata.

Lestadiolaisuuden korvakorukielto on toinen vähän samantapainen esimerkki, uskomisen kohteena seurakunta Jumalan tahdon välittäjänä. Korvakorujen helvettiinvievyys ei selvästi ole absoluuttista, sillä afrikkalaisissa ja venäläisissä seurakunnissa niitä ei ole kielletty. Kun lähetystyön jatkuttua pitemmän aikaa kävi selväksi, että korvakoruja ei tulla niissä kieltämään, suomalaisille lestadiolaisille perusteltiin ihan eksplisiittisesti, että kiellossa on kyse kuuliaisuudesta seurakunnalle. Jos et luota ja usko seurakunnan neuvoon pienessä asiassa, et luota siihen suuressakaan.

Hallitsijoille tällaista auktoriteettiuskoa painottava elämänkatsomus on epäilemättä varsin käytännöllinen.

[2] Vaikka minulle on kyllä epäselvää miksi nimenomaan uskominen olisi niin merkittävä hyvyyden kriteeri, eikä esimerkiksi toisten vahingoittamatta jättäminen tai muuten pyrkimys eettisesti oikeaan elämään.