Rauhala: Taivaslaulu

Vilja näkee unta, jossa hän yrittää lastensa kanssa tehdä lumiukkoa. Kukkulan huipulle, vaikka helpompiakin paikkoja olisi. Joka kerta kun lumiukko valmistuu, se hajoaa ja pallojen pyörittely on alettava alusta. Lopulta lapset väsyvät ja istuvat hankeen itkemään. Vilja jatkaa urakkaa, ei ehdi huolehtia lapsista ja huutaa kolmivuotiaalle, että tämä on jo riittävän iso huolehtimaan itsestään. Siinä on ehkäisykielto tiivistettynä – Sisyfoksen hommaa äidille, tuuliajolla elämistä lapsille, eikä kenelläkään ole aikaa kysyä mihin juuri minun uskoni perustuu.

Rakkaus
Lestadiolaisuudessa usein käytetty kielikuva on seurakunta Saara-äitinä. Tähän käsitykseen Vilja viittaa kertoessaan lapsuudestaan: Anna hoiti häntä kotona, Saaran, hänen äitinsä, ollessa töissä. Saara on säntillinen ja järkevä, Saara rakentaa aitauksia jottei lapsi menisi kauas, Saara pitelee tottelematonta lasta paikallaan kunnes tämä itkee, Saara on neuvoissaan ja kasvatuksessaan erehtymätön, Saaran rakkaus täytyy ansaita, Saara ”lakkaa tervehtimästä [väärillä teillä olevia lapsia] eikä huomaa, vaikka hänen peräänsä huutaisi.” Lestadiolaisuudessa rakkaus on aina ehdollista, se on ansaittava heti vauvasta lähtien.
Kun Aleksi jää kiinni lestadiolaisuutta kritisoivan blogin kirjoittamisesta, hänen isänsä ja pari muuta tulevat ”hoitamaan” häntä, ja kun mies ei taivu, erottavat hänet.”Toivotko sää että olisin mieluummin kuollut kuin kirjoittanu blogia? Uskon näkökulmasta kyllä. […] Nämä sanat voi tuntua kovilta, mutta mää sanon ne, koska rakastan.”
Myös Kielletyssä hedelmässä muistaakseni Raakelin äiti sanoi, että haluaisi lapsensa mieluummin olevan kuollut kuin epäuskoinen. Voi olla vähän urbaanilegendaa, että ihmiset yleisesti toivottelisivat kuolemaa lähteville läheisilleen, paremminkin tämä kuvaa sitä piilevää ilmapiiriä. Rakkaus ilmenee niin, että kytätään sanomisia ja tekemisiä, painostetaan kunnes hoidettava taipuu oikeaan oppiin. Se nähdään huolenpidoksi ja välittämiseksi, on parempi että täällä ajassa kestää vähän painostusta ja hengellistä väkivaltaa kuin joutuu helvettiin. Mikä tahansa on sallittua kun hoidettava voi saada vastineeksi taivaspaikan, vaikka kyseinen henkilö ei taivaspaikkaa haluaisikaan, ainakaan lestadiolaisten taivaasta.
Oikea usko
Lestadiolaisiksi Vilja ja Aleksi ovat varsin vapaamielisiä. Päällimmäisenä teemana on lasten tekeminen, ja ehkä siksi on katsottu parhaaksi käsitellä muita kipeitä asioita hiukan silotellen ja kaunistellen. Kaunokirjalliseen teokseen ratkaisu toimii ja osaltaan estää sen että kirjasta tulisi likasangon pöyhimistä, mutta valinta aiheuttaa sen että Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisuuden onnellisimmasta ja helpoimmasta päästä. Loputon synnyttäminen on rankkaa, mutta Viljalla on Aleksinsa, hänellä on ihminen johon voi luottaa ja joka ei tuomitse hänen väsymystään. Näin ei kaikilla lestadiolaisilla ole, vaan monet kasvavat siihen käsitykseen, että usko menee aina rakkauden edelle, että rakastaminen on aina sidottu siihen, että sinulla ei saa olla vääriä ajatuksia tai tunteita. Miten sellaisessa ilmapiirissä voisi olla sitä luottamusta mitä Vilja ja Aleksi toisiinsa tuntevat.
Pyhäkoulukuvaus tuntuu tutulta: telkkari kielletty, korvakorut kielletty, epäuskoisten kanssa leikkiminen kielletty. Vilja lohduttaa Kaislaa, joka noita miettii: ei se ole niin vakavaa, ei Jumala ole noin pikkumainen. Kaisla sen sijaan on sisäistänyt lestaopit paremmin. ”sää sanot nää asiat pikkusen erilailla ku pyhäkoulun ope. Uskokko sää erilain? Onko se syntiä, että uskoo erilain?” Viljan syntien vähättely nähtäisiin merkkinä siitä että ”asettaa järjen uskon edelle”.Tässä vaiheessa keskimääräinen lestaisä pitää puhuttelun vaimolleen syntisistä ajatuksista, saarnaa anteeksi kiusaukset ja epäilykset, eli sen synnin että vaimo lohdutti maailmanloppua pelkäävää lasta. Mahdollista on myös, että Kaisla ilmiantaa äitinsä jollekulle. Vaikeimmat asiat jäävät joko Viljan ja Aleksin välisiksi tai sitten Viljan ja lasten välisiksi, ja sen vuoksi hoitokokousta tai muuta puhuttelua ei tullut aikaisemmin.
Toisaalta siitä ei puhuta mitään että miten Vilja suhtautui siihen että Aleksi kirjan lopussa erotettiin, joten on mahdollista että Vilja itsekin halusi erottaa hänet eikä enää pitänyt häntä uskovaisena. Miten kukaan voi uskaltaa tukea toista kun siitä seuraa että joutuu itsekin erotetuksi? Järkevintä on aina varmistaa ensin oma selusta. Ei ole niin, että ihmiset haluaisivat puolustaa mutta eivät puolusta, vaan niin että erotettu tai eronnut demonisoituu ja lestadiolainen ei enää halua puolustaa häntä, sillä erotettu on paholaisen apuri ja yrittää vietellä toisiakin epäuskoon. Silloinkin, vaikka erotettu vielä haluaisi olla uskovainen.
Seksi 
Kaikkein tärkeintä on, että seksiä ei saa mainita, pitää olla kuin sitä ei olisi olemassakaan, vaikka oikeastaan lestadiolaisuus on hyvin seksikyllästeinen uskonto. Aleksikin puhuu tästä ristiriidasta joka suviseuroissa: joka toinen nainen on raskaana, seurustelevien nuorten asennot ja eleet pyytävät paljon mutta suut eivät sano mitään. Kun Viljan ja Aleksin seurustelu venyy, ihmiset alkavat vilkuilla epäillen Viljan vatsanseutua, onko Päivämies varmasti pysynyt nuorenparin välissä? Seuroissakin tervehditään ensin naisen vatsaa: nuorin on kolmen, eikö olisi jo aika? Aleksin kosintareissulla poika uskaltaa varovasti tuntea Viljan reidet ja vatsan, mutta omaa keskivartaloa pitää yrittää olla ajattelematta.
Saarnoissa ei puhuta naisista, vaan tytöistä ja miehistä. Tytöt eivät saa aiheuttaa miehille kiusauksia: ”Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana. Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria, joiden omassa seksuaalisuudessa ei ole muuta mainittavaa kuin se, ettei saa aiheuttaa kiusauksia veljille, joiden liha on heikko.”
Viljan mielenterveyden hajoaminen alkaa, kun hän tulee raskaaksi viidennen kerran, ja kuulee odottavansa kaksosia. Hän itkee ja nauraa, ratsastaa keinuhepalla, lakkaa varpaankynnet, juoksee itsensä henkihieveriin, aikoo karata Lappiin. Vilja haluaa katsoa pornoa ja oivaltaa, ettei lestadiolainen synnyttäjä ja prostituoitu tekevät pohjimmiltaan samaa: ”Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. […] Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. […] Vieläkö pitää, onko ihan pakko, kumpikin sisar huutaa lopulta kasvot väärällään. […] Mutta videolle ja Päivämieheen vuorosanat korjataan uusiksi: Kuinka monta kertaa minä vielä saan?”
Viljan ja Aleksin hiplaushetket – jotka siis ovat syntiä – hoidetaan siveästi luontometaforilla ”Alkoi taistelu biologiaa vastaan. He hävisivät sen kerta toisensa jälkeen. Tuuli puhalsi ja tyven kohosi pehmeiksi mainingeiksi ja vaahtoreunaisiksi aalloiksi. […] Äkkiä herännyt rakkaus oli keinu, joka heilahti korkeassa kaaressa riemusta pelkoon ja autuudesta syyllisyyteen.” Seurustelun, kolmen vuoden kitkuttelun aikana lestadiolaisen uskon yksi tärkeimmistä opinkappaleista kutistuu hieman tekopyhään ulkoisesti oikeaan elämään: ”Ainoa raja, joka jäi ylittämättä, oli se tärkein: Vilja ei saanut tulla raskaaksi.”


Nukkeleikit
Yksi tarinalinjoista on lasten leikki jossa nukkejen ulkonäöllä ilmennetään lestaleveliä. Kymppilestat ovat mollamaijoja, rumia ja tylsiä epäsuosittuja joista tulee hyviä äitejä. Laiteilla olevat ovat barbeja, tupeerattuja korkkaritytyjä joilla on nuorena poikaystävät ja joille tulee vain pari lasta. Siinä välissä olevat ovat nukkeja, jotka eivät sopeudu kumpaankaan ääripäähän. Epäuskoiset ovat bratzeja jotka saavat koulussa kuutosia ja sanovat vittu.
Lestatyttöjen sosiaalinen statusjärjestelmä on nukkeleikissä huvittavan osuvasti, vaikkakin yksinkertaistavasti piirretty. Mollamaijat eivät uskalla puhua nukeille, jotka eivät uskalla puhua barbeille, jotka eivät ole huomaavinaan nukkeja, jotka eivät ole huomaavinaan mollamaijoja. Mollamaijat paheksuvat nukkeja jotka paheksuvat barbeja jotka nauravat nukeille jotka nauravat mollamaijoille. Ja saarnamies sanoo että keskinäisestä rakkaudesta teidät tunnetaan. Vuoden vitsi. Lestadiolaisuuden sisällä sosiaalisuus rakentuu olennaisesti toisten oletettujen syntien paheksunnasta, kateudesta vapaampaa elämää eläviä kohtaan ja omien syntien peittelystä ja syyllisyydentunnosta.
Näin laajaksi kirjoitettuna nukkeleikistä tulee hieman outo. Pienten lasten voisi ehkä olettaa jakavan ihmiset ”järjestykseen” ulkonäön ja lestalevelin mukaan, mutta tietenkään kukaan ei oikeassa elämässä ajattele niin. Ei kaikista rumista ja tylsistä tule parhaimpia äitejä ja ei kaikki meikkaamista salaa kokeilevat ala aikuisena ehkäisemään. Leikin tytöillä lestalevel ilmenee ainoastaan ulkonäössä ja hieman sosiaalisessa statuksessa. Ei ole mitään muita aspekteja jotka uskovaisuuteen vaikuttavat. Ei esimerkiksi sitä kenet suljetaan porukoiden ulkopuolelle jo nuorena, ei sitä joka pakotetaan jättämään ”liian rakkaaksi käynyt” musiikki- tai muu harrastus, ei opillisia pohdintoja, ei sitä taistelua harvoista miehistä ettei vain jäisi ylijäämäsisareksi. 

Siitä olen samaa mieltä, että parhaiten lestadiolaisuudessa pärjäävät ne, jotka eivät ota kaikkia sääntöjä niin tosissaan (barbit), ja ne joille äitiys on aito kutsumus (mollamaijat), ja loput ovat vähän väliinputoajia, varsinkin jos ei-lestadiolaistenkaan maailmaan sopeutuminen ei onnistu. Yksittäisenä kohtauksena tämä olisi ehkä toiminut paremmin, mutta koko kirjan ajan kestävänä tarinalinjalta odottaisi hieman enemmän kuin rankkoja stereotypioita.

Taivaslaulu blogeissa

Unni: ”Miten käy niiden vanhoillislestadiolaisten naisten, uupuneiden äitien joiden mies ei ole Aleksi, vaan kuin umpimielinen erämaa. Miten käy niiden äitien, joiden miehet eivät tulekaan töistä kotiin tuulenpysäyttäjiksi ja auringonkantajiksi? Miten käy niiden äitien, joiden lasten isät eivät jaksa olla isiä, vaan pakenevat. Miehet kun voivat valita, he voivoat olla läsnä tai poissa, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä. Naisilla vaihtoehdot ovat vähissä. Ihan vähän rakastuin tuohon Aleksiin minäkin.”

Salla: ”Ja ne tunteet, jotka on salattava itseltäänkin, koska loputon raskaana oleminenhan ei saa ahdistaa, se olisi syntiä. Julma tyrannijumala näkee ajatuksetkin. Olen miettinyt ja yrittänyt todella ymmärtää, mitä naiselle tekee tuollainen elämä. Mitä hänen tunteilleen ja ajatuksilleen tapahtuu? Millainen tunneside syntyy lapsiin, noihin ei-toivottuihin, jotka ensin ovat ihania, sitten rasittavia ja aikuiseksi kasvettuaan kysyvät pahoja kysymyksiä, joita ei saa kysyä? Kysymykset vaarantavat kaiken, jopa taivastien, joka synnyttämällä on turvattu.”

Essielina: ”Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän ”tapakristittyjen” elämästä.”

Jonna: ”Miehen ja naisen väliseen rakkauteen liittyy koko ajan pelko, jollaista nuoripari ei uskonut olevan olemassakaan. Silti usko on vahva, vaikka molemmat pystyvät kyseenalaistamaankin asioita, joihin he ovat kasvaneet. Ei ole helppoa valita oman jaksamisen ja oman uskon väliltä, joten tilanne uhkaa kääntyä äärimmäiseen solmuun.”

Freepathways: ”Ehkäisykiellon puolustuskyvyttömiä uhreja ovatkin perheen pienet lapset, joilta uusi vauva aina riistää sylin ja turvan liian aikaisin. Äidin tehtäväksi jää hokea pienille lapsilleen, usein itsekin sen kipeästi valheelliseksi ymmärtäen, että kyllä nämä ovat jo isoja ja kylläpä he osaavatkin jo hyvin hoidella aivan itse pukemisen, syömisen, vessassa käymiset, nukahtamiset ja heräämiset. Heidän täytyy, koska äiti hoitaa aina vauvaa. […]
Nopeasti kasvavassa perheessä on tunnetusti riski, että vanhemmat joutuvat usein toistuvasti ohittamaan isompien lasten tunne-elämän perustarpeita, kuten lohdutuksen, virikkeiden ja hellyyden tarpeita, ehkä myös lapsen fyysisiä perustarpeita. Tästä voi seurata, että lapsi ei ole voinut muodostaa turvallista suhdetta ensimmäisessä ihmissuhteessaan. Tällä on todettu olevan kauaskantoiset seuraamukset, sillä häneltä voi jäädä puuttumaan kokonaan luottamus ihmissuhteissaan myöhemminkin. Tilanne saattaa johtaa myös roolien vääristymiin perheessä. Vaativassa elämäntilanteessa lapsista empaattisesti kehitytneimmät ja tunnollisimmat ottavat kantaakseen vastuuta, jonka ei oikeasti pitäisi heille kuulua.”
Mainokset

Kokoro – komedia?

Varoitus: ei sisällä spoilereita, ainakaan kovin järisyttäviä.

En ole feministi, mutta Sōseki Natsumen kirjoittama Kokoro antaa niin hauskan tulkinta-alustan feministiseltä kannalta että on pakko kommentoida sitä. Erityisen huvittavaksi teoksen tekee se, että aiheeseen suhtaudutaan niin vakavuudella ja paatoksella. Lisäksi juuri aiemmin lukemani Naipaulin romaani oli niin paljon parempi identiteetin kuvauksena, joten samaa aihetta sivuava Kokoro vaikutti auttamattoman koomiselta.
Takakansitekstin mukaan kirja kuvaa koko murroskauden sukupolven hapuilua, vieraantumista, psyykkistä uupumusta”. Romaanin keskeinen idea on se, mikä salaisuus piilee minäkertojan ystävän, vanhan sensein, epäluuloisuuden ja ihmisvihamielisyyden taustalla. Sensei kirjoittaa minäkertojalle kirjeen, jossa hän kertoo lupaamansa salaisuuden. Koko romaanin ajan on annettu olettaa, että taustalla on jotain suurta ja traagista. Arvoituksen ratkaisu vaikuttaa aluksi varsin banaalilta: rahakiista sedän kanssa ja yhteinen ihastus ystävän kanssa. Ihastusta ei edes ole viitsitty värittää kovin tunteikkaaksi ja traagiseksi, vaan sensei on kuin kuka tahansa finninaamainen nuorukainen runkkailemassa anttilan kuvastolle.
Monet naturalistiset romaanit kyllä suorastaan pyrkivät arkipäiväisyyteen, ja yleensä niissä on tapana luoda tavallisuuden vaikutelmaa muutenkin: ihmiset ovat tavallisia, maisema on tylsää tai rumaa, kieli on latteaa, älylliset tai filosofiset keskustelut esitetään tahallaan kitschmäisinä. Mutta en ole ennen lukenut kirjaa joka pyrkii ylevyyteen mutta ei tajua aiheensa olevan tylsä, ei edes roskaa vaan pelkästään väritöntä.
Ja sitten se feministinen näkökulma. Epäluuloisuuden taustalla oli se, kun sensein vanhempien kuoltua hänen setänsä kulutti hänen perintönsä. Ja yksinäisyyden syynä lisäksi se miten hänellä ja hänen ystävällään K:lla oli yhteinen ihastus ja mitä siitä seurasi. Tämä ei sinänsä ole kovin paha, mutta lopulta sensei elämäänsä pettyneenä tilittää: ”kun setäni oli pettänyt minut, olin karvaasti oppinut että kehenkään ei voinut luottaa. Olin ajatellut että voin olla varma vain itsestäni, että kaikki muut olivat pahoja. Olin uskonut omaan erinomaisuuteeni, jota maailma ei kykenisi tahraamaan. Se mitä olin tehnyt K:lle oli nyt murskannut uskoni itseeni. Kun huomasin, että olin aivan samanlainen kuin setäni, minua huimasi. Aloin inhota itseäni samalla tavoin kuin inhosin muitakin.”
Huoh. Nainen on samanarvoinen kuin raha ja muu omaisuus. Naisella ei ole mitään sanottavaa siihen, kuka hänet ottaa ja mitenkä ihmiset pettäilevät toisiaan kiistellessään hänen omistamisestaan. Setä on paha pettäessään veljenpoikansa ottamalla tämän perinnön, sensei on paha pettäessään ystävänsä viemällä tytön tämän nokan edestä. Sensein kertoman mukaan tytöllä ja K:lla oli vispilänkauppaa, ja kun sensei pyysi tytön äidiltä naimalupaa, tytön ainoa protesti on viettää päivällisaika yksin huoneessaan. Sensei jopa kehtaa painottaa omaa liberaaliuttaan sanomalla tytön äidille, että kysytäänhän myös typykän mielipidettä. Ja ajankohtahan romaanin kirjoitusajankohdan perusteella on jo 1900-luvun alkua, jolloin naisten emansipaatio ainakin Euroopassa oli jo hyvällä alulla. Japanista en tiedä. Vanhempia kunnioittava kulttuuri voi kyllä joskus olla aika perseestä.
Sinänsä tuollainen oivallus omasta pahuudestaan on traagista ja voi johtaa kriiseilyyn, mutta on käsittämätöntä miten mistään noin pienestä ja mitättömästä voisi oivaltaa yhtään mitään. Sitä paitsi ketä se auttaa jos yhteen juttuun jämähtää koko loppuelämäksi, ei kyllä lupaa hyvää kyseisen henkilön henkisestä kypsyydestä. Liittyneekö kenties jotenkin japanilaiseen häpeäkulttuuriin.
Positiivista romaanissa on ihan jouheva juonenkulku joka pitää otteessaan suht hyvin ajoittaisesta tahattomasta komiikasta huolimatta. Lisäksi se, mitä K:lle tapahtui, tuli täysin yllätyksenä, ja esti edes osittain sitä että sensein lihavaksi ja mehukkaaksi vihjailtu salaisuus olisi kutistunut kuivuneeksi rusinaksi. Koko kirjaa se ei kuitenkaan pelastanut. K:n persoona esitettiin kiinnostavasti, hänestä olisin mielelläni kuullut lisääkin, mieluiten ilman sensein kautta fokalisointia. Muut henkilöt ovat lähinnä tasapaksua jaarittelua. Tai sitten en vain tajua.
Blögendeerissä:

Luoma-aho: ”Meiji-kauden päättyminen ja siitä seurannut metafyysinen repeämä on keskeisiä teemoja tässäkin vanhenemisen, ystävyyden, pettymyksen ja syyllisyyden tunteen lisäksi. Selkeä ja rauhallinen, pöyristyttävän paljon maailmaa ja ihmisyyttä pieneen tilaan mahduttava kirja. Ei turhaa lässytystä, ei helppoja ajatuksia tai ratkaisuja.”

Jaakko: ”Ei suuria tapahtumia, pieniä kohtaloita, suuria ihmisiä. […] Lipsahtaa selvästi vakavan ja vakavastiotettavan kirjallisuuden puolelle.”

Ideaalimääritelmä ja käytännön määritelmä

Tapani Kilpeläinen käsittelee itsemurhan määritelmää teoksessa Itsemurhan filosofia On luonnollisesti hankalaa vetää rajaa siihen, milloin ihminen on tarkoituksellisesti tappanut itsensä ja milloin kyseessä on vahinko, itsetuhoisuus tai onnettomuus, kun kuolleen intentioita ei voi tietää. Siksi Kilpeläinen käyttää kahta määritelmää: ideaalimääritelmää kuvaamaan itsemurhaa yleisesti olettaen että intentio-ongelmaa ei ole, sekä käytännön määritelmiä erikseen eri tilanteisiin.

Samaa kaksoismäärittelyä voisi käyttää monessa muussakin aiheessa. Esimerkiksi khimārin, hijabin ja niqabin käytössä. Ihmiset, jotka haluavat kieltää musliminaisten huivit koska se ”ei kuulu länsimaiseen kulttuuriperintöön”, ajattelevat usein, että naiset pakotetaan pitämään huivia. Että vaikka he sanoisivat itse haluavansa pitää huivia, heidät on silti pakotettu ja he eivät tunnista omia oikeuksiaan. Länsimaisen ihmisen mielipide on tärkeämpi ja oikeampi kuin muslimin. Musliminaisilta otetaan oma päätösvalta pois. Mutta se, että jotkut naiset haluavat pitää huivia, ei poista sitä että jotkut eivät halua. Joillekin huivi on aito pakko, jonka pitämättä jättäminen voi ihan realistisesti johtaa vaikka pahoinpitelyyn. Sama lestadiolaisnaisten kohdalla: ehkäisykielto nähdään ihmisoikeusrikkomuksena niissäkin tapauksissa, kun nainen itse sanoo haluavansa paljon lapsia – hänethän on aivopesty.
Se, että joitakin pakotetaan, ei ole syy kieltää kyseinen asia kaikilta. Se rikkoisi yksilönvapautta, rikkojana valtakulttuuri. Eikä se, että se tapahtuu joillakin omasta tahdosta, ole syy ohittaa ihmisoikeusrikkomukset. Sekin rikkoisi yksilönvapautta, rikkojana islam/lestadiolaisuus. Asian käsittelyssä auttaa kaksoismäärittely. Ideaalimääritelmä on se, että musliminainen voi pitää huntua ja lestadiolainen voi olla ehkäisemättä jos itse haluaa. Käytännössä täytyy pitää huolta, että muslimit tiedostavat huivin islamsidonnaisuuden ja että huivittomuuden mahdollisia haitallisia seurauksia ehkäistään, ja sama tiedostaminen ja yksittäistapausten seuraaminen lestadiolaisilla.
Tilanteessa, jossa koko ikänsä muslimikulttuurissa elänyt haluaa pitää huivia, voi tietenkin epäillä, onko halu aito vai jonkinlaisesta tottumuksesta johtuvaa. Mutta tämä tarkoittaa käytännössä, että on määriteltävä millainen on paras kulttuuri jonka mukaan kaikkien pitää toimia ja ellei halua noudattaa näitä arvoja, on aivopesty. Vai pitäisikö olla niin, että jokainen joka aikuisena kääntyy johonkin uskoon, aatteeseen tai ideologiaan, on tehnyt valintansa itse, ja jokainen joka on lapsuudesta asti ollut tietyssä ideologiassa, on aivopesty ja hänen on pakko valita jokin toinen ideologia jotta voisi tulla määritellyksi itsenäiseksi? Ihmisellä täytyy olla vapaus noudattaa haluamaansa ideologiaa, vaikka kuinka toisista vaikuttaisi aivopestyltä.
Varmasti on niitäkin, jotka sanovat yhtä mutta ajattelevat toista. Heitä auttaa parhaiten se että pidetään esillä muitakin tapauksia joissa tiettyyn ideologiaan kasvanut on voinut valita toisin. Siksi on tärkeää, että mediassa on maallistuneita musliminaisia ja lestadiolaisia. He voivat olla rohkaisuna ja esimerkkinä muille jotka eivät oikein tiedä mitä haluavat.

Kumaré

Vikram Gandhista, elokuvaohjaajasta, tulee Kumaré-guru. Kumaré pukeutuu oranssiin kaapuun, kasvattaa pitkät hiukset ja parran, ottaa Jeesus-kepin kainaloon ja perustaa itämais-joogaavan pseudouskonnon. Kumaré kuljeskelee härskeissä tangoissa ja halailee parikymppisiä uskonnollisia bikinityttöjä.

Kumaré keksii uskonnolliset rituaalinsa ja oppinsa itse. Kumarén rituaaleihin kuuluu muun muassa peniksen maalaaminen otsaan onnen etsimisen symboliksi, läähättäminen ja kuolaaminen oudoissa asennoissa (kohta 18:00), anaaliyhdyntää muistuttava sessio ”akustisen teologin” kanssa. Alttarilla pidetään Kumarén, Obaman ja Osama bin Ladenin kuvia.
Kumarén ”oppiin”, ”peili-filosofiaan”, kuuluu seuraavaa: hän näkee itsensä muissa ja muut näkevät hänessä itsensä. Kumarén persoona on vain illuusio. Ihminen tietää vain sen minkä näkee, eivätkä he voi tietää onko Kumaré hyvä vai paha. Ihmisessä on itsessään kaikki mitä hän tarvitsee, ihminen luo itsensä, uskonnollista kokemusta ei tarvitsisi ulkoistaa guruun tai temppeliin tai vastaavaan.
Vaikka Kumaré käytännössä kertoo olevansa huijausta, hänen seuraajansa eivät usko, sillä he kuvittelevat selitysten olevan osa hänen hämärää oppiaan. Vaikka Kumaré on trolli, ihmiset tuntevat mystistä yhteyttä häneen, ennustavat viettävänsä paljon aikaa hänen kanssaan, uskovat hänellä olevan yliluonnollisia kykyjä, näkevät mystisen hohteen hänen ympärillään (ei symbolisesti vaan kirjaimellisesti).
Kun tietää tuon uskonnon olevan huijausta, tai vaikka ei tietäisikään, ulkopuolisen on helppo nähdä hengellisyyden kulissien taakse: ihmiset ovat yksinäisiä ja onnettomia ja he tarvitsevat jotain mikä ylittää arjen. Yksi seuraajista on koukussa kauppojen ilmaisiin maistiaisiin, koska se on ainoa keino päästä juttelemaan toisen ihmisen kanssa. Toinen on lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty. On huumeita, epäonnistunutta avioliittoa, tyhjän pesän syndroomaa. Osa on hurahtanut jo johonkin muuhunkin: jonkun uskonto on perustuu tieteellisyyteen ja hän puhuu asiantuntevasti vetovoiman laista ja dna:sta, joku uskoo olevansa kotoisin toisesta galaksista, joku näkee ihmisen entiset elämät (mutta jostain syystä ei tiedä mikä on Vikram).
Elokuvan ongelma on siinä, että suomalaisittain se on aika epärelevantti. Suomessa ei tammikuun pakkasissa juurikaan kuljeskele itämaisia guruja tangoissa tai löysissä kaavuissa, avojaloin ja ulkona nukkumassa. Suomessa meillä on jehovat, hellarit ja lestat. Suomalaisille tyypillinen uskonnollinen ongelma ei ole mystisyyteen hurahtaminen, vaan se että kasvetaan lapsesta asti sisään johonkin ei-mystiseen lahkoon, joka on olennaisesti arkielämän kontrollointia, ei hengellisyyden tavoittelua.
Suomalaisilla sosiaalinen aspekti on paljon vahvemmin mukana. On eri asia irrottautua muutaman kymmenen ihmisen vaaralliseksi käyvästä lahkosta kuin irrottautua lahkosta, jossa on elänyt koko elämänsä, koko elossa oleva suku on lahkossa mukana, kaikki ystävät ovat lahkossa mukana, eikä ihminen ylipäätään ole ollut tekemisissä muiden kuin omien lahkolaistensa kanssa. Lahkon ulkopuolella ei ole minkäänlaista verkostoa, ei ketään kehen voisi turvautua jos lahko käy vaaralliseksi.
Karkeasti sanoen uskonto on rituaalit eli tavat + sosiaalinen elämä + oppi, jota nimitetään joskus totuudeksi, ja johon kuuluu myös hengellisyyden kokemus. Kumarén lahkossa pääasiassa näytti olevan hengellisyyden etsintä, ja Kumaré keksi rituaaleja ja oppeja sitä mukaa kuin niille oli tarvetta. Rituaaleilla ja opeilla luotiin hengellisyyden kokemusta, ja hengellisyyden myötä tuli sosiaalisuus. Sen sijaan suomalaisissa lahkoissa pääasiana on sosiaalisen elämän oikeellisuus, ja sosiaalisella elämällä kontrolloidaan sitä, että tavat ovat oikeita, ja että käsitys opista on oikea. Hengellisyyden kokemuksen tavallaan oletetaan tulevan sen jälkeen kun oppi on oikea ja tavat ovat oikeita, ja jos ei tule niin sitten on publikaani ja pakana ja helvetin matkalainen.
Tuollaisenaan itämaisiin uskontoihin hurahtaminen ei vaikuta erityisen vaaralliselta. Muutamia hassuja tapoja ehkä, oikea guru ehkä antaisi tiukempia elämänohjeita, ja vastapainoksi tulee kaikki positiivinen minkä ihmiset näyttivät kokevan. Voi olla totta, että huonoja lieveilmiöitä on oikeiden gurujen tapauksissa enemmän. Mutta tavallaan kristinuskon sosiaalisuutta painottavat lahkot ovat vaarallisempia, koska niillä on niin pitkä perinne, ne on helpompi mieltää oikeaksi totuudeksi, ja niissä on mukana sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole niin tasapainottomia ja tyhmiä että rupeaisivat rellestämään minkään random-gurun jalanjäljissä.
Kumaré blogilandiassa

Kelan vihollinen: ”Kun gurun näköinen kaveri hiippailee sisään ja kuuntelee kaikkien huolet ja murheet, häneen aletaan melko nopeasti liittää myyttiä, yliluonnollisen hyvän sankari-myytin kuvastoa ja aineksia. Ihminen, jolla on aikaa kuunnella muiden huolia ja murheita koetaan tasapainoiseksi, mikä vähemmän yllättäen sattuu olemaan se tila, johon tasapainottomat ihmiset elämässään pyrkivät.”
Matti: ”Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.”