Johanna Sinisalo markkina-arvoteoriasta

Markkina-arvoteorian mukaan pariutuminen on resurssien vaihtoa: naisilla on seksuaalista valtaa, jota he vaihtavat miesten omistamiin resursseihin, kuten hyväksytyksi tulemiseen, kumppanuuteen, rahaan tai yhteiskunnalliseen statukseen. Resurssien vaihto on osin biologista ja siten tiedostamatonta: naaraan on haettava urosta jolla on mahdollisuus suojella ja ruokkia naarasta ja poikasia, uroksen on haettava naarasta jonka ominaisuudet viestivät korkeasta hedelmällisyydestä.

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi tukee käsitystä pariutumisen pohjautumisesta biologiaan. Mikael on monissa suhteissaan kuten pariutumisdiskurssin nainen: fyysisesti heikompi osapuoli, miesten himoitsema, mutta pystyy kuitenkin henkisesti kontrolloimaan ympärillään olevia. Muiden henkilöiden tietoisuudessa olennaista on hänen lempinimensä, Enkeli. Mikael on viaton, suloinen, kultatukkainen poju. Myös Mikaelin oma kertojanääni tiedostaa muiden käsityksen itsestään ja käyttää sitä hyväkseen: ”hipaisen sormillani Tohtori Spidemanin reittä, hengitän häneen päin kutsuvin pikku huokauksin, annan silmieni sulaa hänen omiinsa.” ”nuolaisen huuliani kevyesti, ja sitten upotan häveliäästi katseeni tuoppiin.”

 

Henkiset valtasuhteet

Valtaa ja manipulointia pohditaan jokaisessa Enkelin ihmissuhteessa. Spiderman haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen tietoja peikoista. Ecke haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen kirjan. Vastaavasti Spiderman ja Ecke käyttäytyvät kiristävähkösti saadakseen Enkelin harrastamaan seksiä, tiedostavat että ilman lahjoja ei seksiä tipu. Valtaa käytetään siis molemmin puolin.

Martesiin Enkeli on aluksi hieman ruusuisesti ihastunut. Martes kuitenkin hyväksikäyttää Enkeliä niin työsuhteessa kuin yksityiselämässäkin: Enkelille ei kerrota että hän saisi paljon suuremmat rahat ottamistaan kuvista suoraan asiakkaalta eikä Martesin kautta kierrätettynä, ja tekijänoikeussopimuksella Martes huijaa Enkelin antamaan kaikki käyttöoikeudet firmalleen. Yksityissuhteessakin Martes haluaa olla se joka määrää tahdin, se joka päättää mitä ei tule tapahtumaan, ihailun ja palvonnan kohde, se joka voi päättää jättää. Mutta miksi Martesista tuntuu pahalta kun Enkeli lakkaa tuntemasta vetoa häneen? Valta tekee riippuvaiseksi vallassaolijankin.

Palomitan ja Pentin suhde kuvaa toisenlaista valtasuhdetta. Palomita, postimyyntimorsian, tulee erilaisesta kulttuurista, eikä hän näytä täysin ymmärtävän omia oikeuksiaan, vaan ajattelee miten mies, omistaja, päättää ja naisen osana on vain tyytyä siihen. ”Meillä on sananlasku: mies on kodin tukipilari, vaimo sen valo. Minulle on selitetty, että se tarkoittaa sitä että ilman valoakin tulee toimeen mutta ilman tukipilaria maja sortuu.”, ”Enkä minä voi nousta Penttiä vastaan. Se on mahdotonta. Nainen ei hylkää. Mutta minkä voin sille, jos hän hylkää minut?”

Enkelin ja Pessin vuorovaikutus toistaa Palomita-Pentti -kuviota. Palomita on postimyyntimorsian joka lukitaan sisälle, Pessi on villieläin joka lukitaan sisälle. Palomitalle ostetaan valjaat ja halkiohousut ja jatko jätetään kuvittelun varaan, Enkeli vetää peikkoa lähemmäs ja laukeaa pitkin peikon selkää.

Olennainen ratkaisu on tehdä päähenkilöstä homo. Reviiriä puolustavan peikon ”omistajaksi” joka ihastuu eläimeensä olisi liian tulenarkaa laittaa naispuolinen: kun kuvioon lisää vielä postimyyntimorsiamen, soppa on alleviivaavan konservatiivinen. Lisäksi ihmisnaaraan ja peikkouroksen väliset seksikohtaukset voisivat olla aika groteskeja, eikä niissä olisi sitä samaa spontaaniutta ja vahingonomaisuutta kuin ihmisuroksen parissa harhalaukauksessa. Lisäksi ihmissuhteiden kannalta homoyhteisö ja suhteilu miesten välillä ehkä korostaa valta-asetelmien luonnetta paremmin kuin hieman tulehtunut naisten ja miesten välinen pariutumiskulttuuri, eikä turhaan kiinnitä huomiota poteroituneisiin keskusteluasetelmiin.

 

Biologia ja pariutuminen

Osa Enkelin ”rakastumisesta” peikkoon selittyy kirjan lomaan liitetyllä faktapätkällä: oselotit, harvinainen kissarotu on pariutumisvaikeuksissa, ja niille kehitetään feromoneja, sattumalta huomataan että eräs Calvin Kleinin kölninvesi voimistaa niiden pariutumisviettiä. Samaa tapahtuu Enkelin tiedostamatta myös hänelle itselleen: peikko merkitsee reviirinsä feromoneillaan, puolustaa sitä vieraita uroksia vastaan. Myös Spiderman kiinnittää huomiota Enkelin metsäiseen, metalliseen, kiihottavaan tuoksuun, samoin Martes haistaa feromonit Enkelin asunnossa ja tuntee nöyryyttävästi erektion alkavan. Jossain vaiheessa Enkeli tiedostaa ”haluavansa jotakuta”, mutta feromoniselitys jää huomaamatta. Enkeli ymmärtää peikon puolustautuvan vieraita uroksia vastaan, mutta ymmärtämättä jää hänen oma kiintymyssuhteensa peikkoon ja sen syyt.

Mikael on viettiensä vietävissä peikon feromoniarsenaalin edessä, mutta biologia vaikuttaa myös ihmisten välisiin suhteisiin. Mikä saa epäsiistin nörtti-Ecken hakeutumaan Mikaelin lähelle huolimatta siitä että kokee olevansa paljon hänen alapuolellaan? Miksi Mikael ripustautuu Martesiin joka alleviivaa olevansa hetero? Mikä osuus biologialla on ihmisten väliseen pariutumiseen?

Ecke ja Spiderman edustavat Mikaelille resursseja enemmän kuin seksiä. Mikaelin oma libido puolestaan tulee esille hänen suhtautumisessaan Martesiin. Erityisen tärkeä Enkelille on yö Tammerkosken sillalla, jota kuvaillaan kirjan aikana moneen kertaan, ja jonka hän kokee selvästi eroottisesti latautuneeksi. Enkeli kuvailee toistuvasti miten hän muistaa yhteisen aallonpituuden, highfivet ja katsekontaktin, mutta loppukaneettina tulee aina tunneaistimukset ja Martesin erektion muistelu. Biologia voittaa aivot.

 

Yhteenveto

Valtaa on teoksessa kahdenlaista: seksuaalista valtaa sekä henkistä valtaa. Seksuaalinen valta perustuu ennenkaikkea biologiaan, ja alistuja tekee mitä vain saadakseen seksiä. Enkelillä on seksuaalista valtaa suhteessa Eckeen ja Spidermaniin, ja Pessillä on seksuaalista valtaa suhteessa Enkeliin.

Henkisessä vallassa oleva kontrolloi joko elatuksella kuten Pentti tai kirjoilla ja tietoudella kuten Ecke ja Spiderman. Parit Enkeli-Pessi sekä Pentti-Palomita edustavat valtasuhdetta auktoriteetti-alistuja. Enkeli on Pessille auktoriteetti ja omistaja, Pentti on Palomitalle auktoriteetti ja omistaja. Valtasuhteessa taas Enkeli on alistuja suhteessa Martesiin koska Martes pompottelee häntä työn suhteen, ja Ecke ja Spiderman alistuvat Enkelille.

Seksuaalinen valta ja henkinen valta kietoutuvat yhteen siten, että seksuaalista valtaa vaihdetaan resursseihin. Vallan voimakkuus vaihtelee: Pentin valta Palomitaan on niin absoluuttinen että Palomita ei uskalla edes ostaa mitään ilman lupaa, Ecken ja Spidermanin valta Enkeliin taas on minimaalinen että se kutistuu pieniin lahjuksiin. Sekä seksuaalisesti että henkisesti hallitsevat käyttävät asemaansa hyväkseen: Spiderman tietää, että loislääkettä on apteekissa, mutta väittää Enkelille että sitä saa vain eläinlääkäreiltä, saadakseen Enkelin asuntoonsa, Enkeli puolestaan uskottelee haluavansa Spidermania päästäkseen lääkkeeseen käsiksi.

Näkemys edustaa siis varsin tyypillistä nainen-mies -biologista debattia: nainen on haluttava ja seksuaalinen olento, joka kontrolloi haluttavuudellaan miehiä, kun taas mies kontrolloi naisia resursseilla sekä fyysisellä olemuksellaan.

 

Ennen päivänlaskua ei voi blogosfäärissä

”Päähenkilö Mikael on ikään kuin välikappale luonnon ja ihmiskunnan välissä, ja hänen kokemustensa kautta vertaillaan ihmisten omituisuuksia ja luontoa… kuinka kaukana, ja toisaalta kuinka lähellä, toisiaan ne osaavatkaan olla.” (Wervi)

 

”Luonnon ja ihmisen suhde ei koskaan ole yksiselitteinen. Vasta juutalaiskristillinen etiikka on määritellyt, minkälainen ihmisen ja eläimen suhde saa olla. Ennen sitä lajien välistä seksuaalisuutta on pidetty luonnollisena asiana.” (Sinisalo Hesarissa)

 

”Minua kiinnosti ja hämmästytti Mikaelin suhde muihin miehiin. Häntä kusetettiin, hän kusetti ja hänet dumpattiin ja hän dumppasi. Mahtoiko hän hakea lohtua puhumattomasta peikosta? Se ei ainakaan pettäisi häntä.” (Anni)

 

”Peikot olivat ihmismäisiä, kykenivät paitsi tunteiden ilmaisuun, mutta oppivat myös ihmisten tapoja ja kykenivät hurjiin taidonnäytteisiin. Kuitenkin näissä eläimissä oli säilytetty villieläimen luonto, joka puski alituisesti pintaan. Juuri risteymä vaaraa ja inhimillisyyttä teki niistä, niin äärimmäisen kiehtovia.” (Kaleidoscope)

Blåfield-Sharma: Ken leikkiin ryhtyy…

Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta. Ville Blåfield, Leena Sharma. Ajatus kirjat 2007. Takakansiteksti kertoo teoksen käsittelevän julkisuuteen haluamista sekä sitä hintaa minkä julkisuudesta voi joutua maksamaan. Tyyliltään teos on kuten kepeä, haastattelupainotteinen, yhteenvetoja tai asioiden reflektointia harrastamaton uutinen hesarissa tai muussa viihdelehdessä, mutta aiheessa olisi ainesta myös vakavammalle filosofiselle ja sosiologiselle pohdinnalle.

 

1. Substanssi- ja varttijulkisuus

Teos ei oikein täytä otsikkonsa asettamia odotuksia, vaan tyytyy lähinnä käsittelemään sananlaskun jälkimmäistä osaa, ”se leikin kestäköön”. Julkisuuden haittapuolet, kuten yksityisyydensuojan menettäminen jne. koskevat kirjoittajien mukaan kaikkia julkisuuden henkilöitä, sillä rajoituksella millä tavalla he itse siihen suhtautuvat.

Sen sijaan ”leikkiin ryhtyminen” jää vähemmälle. Kirjan julkisuuteen pyrkimistä käsittelevä alkuosa tyytyy haastattelemaan muutamaa 13-19 -vuotiasta tositv-hakuista nuorta sekä BB-kilpailijoita. Enimmäkseen teos siis käsittelee BB-julkisuutta, Idolsia ja vastaavia, jota nimitetään kirjassa myös varttijulkisuudeksi. Huolimatta haastateltujen joukkoon otetuista ahtisaarista ja muista joiden julkisuus perustuu substanssiin, teoksen anti jää lopulta aika heppoiseksi.

Kiinnostaisi tietää laajemminkin niistä rakenteista, jotka piilevät julkisuuteen pyrkimisen taustalla. Mikä ero on niillä jotka pyrkivät substanssijulkisuuteen ja niillä jotka pyrkivät julkisuuteen sinänsä, varttijulkisuuteen? Millä tavoin eri julkkistyypeillä asenne julkisuuteen muuttuu sen kestäessä? Millaisia unelmia on 17-vuotiaalla politiikkaan pyrkivällä ja samanikäisellä musiikkiurasta haaveilevalla, millaiset asenteet heillä on julkisuuteen? Millaiset prosenttiosuudet tietyssä iässä on substanssi- ja varttijulkisuuteen tähtääviä ja mikä osuus työskentelee aktiivisesti sen eteen?

Julkisuudella on erilaisia funktioita ihmisille. Big Brother -kilpailijoiden haastatteluista kirjoittajat päättelevät, että ö-luokan julkkikset suhtautuvat julkisuuteen leikkinä, että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti (s. 48). Toisaalta jotkut käyttävät julkisuutta välineenä, jolloin sen funktio on erilainen ja siten myös tapojen pyrkiä sinne voisi olettaa poikkeavan itseisarvoisesta julkisuuden tavoittelusta. Esimerkiksi taiteilijoille ja poliitikoille julkisuus on tärkeä väline: osa pyrkii sinne aktiivisesti, jotkut nousevat vahingossa, jotkut yrittävät käyttää julkisuutta välineenä jonkin muun asian tekemiseen (kiinnitän ihmisten huomiota kehitysvammaisiin / animen taidepotentiaaliin), osa markkinoi itseään saavuttaakseen jotain (se myy kirjoja / tuo ääniä).

 

2. Reaktio

Funktion lisäksi myös ihmisten reaktiot yhtäkkiseen julkisuuteen ovat erilaisia. Arno Kotron mukaan puolestaan ei kannata tehdä sitä virhettä, että lähtisi vaatimaan oikaisuja tai vastailemaan kriitikoille, koska ilman sitä ihmiset unohtavat nopeammin (s. 146). Samoilla linjoilla on Rosa Meriläisen subjekti-objekti -jaottelu: julkisuudessa on parempi olla objektina, ei pitäisi lähteä kommentoimaan itsestään kerrottuja juttuja ja oikomaan vääriä juoruja koska näin olisi subjekti ja tiukemmin kiinni mediamyllytyksessä (s. 164, 167). Tosin substanssiosaajien täytyy tietysti vastata asiakritiikkiin – vähintään sitten kun pahin kohu on laantunut.

Monilla substanssijulkuilla asenne negatiivisiin kohuihin näyttää olevan ”maito on jo maassa, koitetaan hymyillä urheasti” – kun paskaa sataa niskaan niin lohdutellaan itseä, että nyt ainakin saadaan omalle asialle näkyvyyttä. Esimerkiksi Laasasen mediastrategia näyttää olevan, että mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta, että koska vauva-palstalla haukutaan että laasanen on läski, niin markkina-arvoteorian popularisoiminen on toiminut hyvin. Samoin Saul Schubak tolvasinineen ja tausseineen yritti kovasti vakuutella, että kyllä se nyt kansakunnan tietoisuus talouspolitiikasta ja huumeongelmista on laajentunut kun pertti ja esteri siwan kassalla päivittelee ja toistelee yhtä kontekstistaan irrotettua lausetta.

Tässä mielessä substanssijulkkuus muistuttaa suuresti Blåfieldin ja Sharman kuvailemaa varttijulkisuutta, jossa mikä tahansa julkisuus nähdään hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena: julkisuuden kohteena vain nähdään oman itsen sijasta oma ideologia jota ajetaan. Julkisuus siis koetaan niin tärkeäksi, että se menee imagokysymysten, jopa oikeellisuudenkin edelle: BB-kilpailijasta on hyvä idea pyllistää kameralle, nuoresta poliitikosta voi tuntua hyvältä esittää provosoivia kommentteja.

Petteri Ahomaan mukaan julkisuuteen äkkiä singahtaneet tarvitsisivat managereita (s. 68), valmentajia jotta nuoret eivät rikkoisi itseään päästämällä median puremaan itseään vapaasti. Ahomaa puhuu lähinnä tangokuninkaallisista ja misseistä, mutta tämä voisi olla hyvä idea substanssiosaajillekin. Schubakin lapsilisäheitosta seurannut kohu oli niin ennakoimaton että sen alkamiseen ei välttämättä olisi voinut vaikuttaa, mutta mitä olisi tapahtunut jos kokoomusnuorilla olisi ollut joku media-asiantuntija, joka olisi osannut vedota imagoargumenttiin sopivan hienovaraisesti, ts. manipuloida Schubakia niin että tämä olisi suhtautunut mediaan työkaluna eikä väen vängällä yrittää puolustella. Ulostuloksi olisi alkuvaiheessa riittänyt korkeintaan ”tuli pyllistettyä kameralle, sori”. Kun asiaa oli hoitamassa ainoastaan toinen yhtä kokematon kokoomusnuori Antti Häkkänen, tuloksena oli asioita pahentava haastattelukierre, emopuolueen tuomio ja Schubakille erottaminen varapuheenjohtajuudesta.

Paula Lehtomäen mukaan poliitikot eivät kauheasti edes mieti imagoasioita eikä heillä erityisesti ole mediastrategioita (s. 157). Ehkä kannattaisi. Vaikka totuuden kaunistelemisessa kieltämättä on kritisoitavatkin puolensa, mitä hyötyä on äärimmäisyyksiin menemisestä, siitä että media samaistaa puolueagendan kameralle pyllistykseen?

 

3. Loanheitto

”Kun tietty raja on ylitetty, tulee tämä outo kaksoisstandardi, että tuntemattoman ihmisen nolaaminen julkisuudessa on häpeällistä, mutta julkisuuden henkilön nolaaminen on terävää ja nerokasta, oivaltavaa journalismia.”
Arno Kotro (s. 144)

Esiintymisfrekvenssin perusteella teoksen huomioarvoisin asia julkisuudessa on loanheitto: henkilön haukkuminen, perättömien juorujen levittäminen, moralisointi. Monella haastatellulla on kokemuksia keskustelupalstoista ja irvivistä kolumnisteista. Varttijulkimoilla, joiden koko asema perustuu heidän henkilöönsä, eikä mihinkään asiaan, on luonnollista, että kritiikki sekä haukkuminen kohdistuu henkilöön itseensä. Kuitenkin myös substanssijulkimot kokevat henkilöön hyökkäämistä. Selkeästi kaikkien substanssijulkkisten kaikkia asiaosaamiseen liittyviä asioita on voitava kritisoida. Mutta entä heidän henkilökuvansa, millaisten julkkisten henkilökuvaa saa kritisoida, millaisia julkkiksia saa nolata? Saako minkäänlaisia?

Schubak on loistava esimerkki myös julkisesta loanheitosta. Tyypillinen sivistyneen ihmisen reaktio nuorpoliitikon yhteen facebook-päivitykseen on kuten Touko Aallolla. Yleisen linjan mukaisesti ei muuta kommenttia itse asiaan kuin että ”säälittävä heitto”, muu on henkilön haukkumista. Kohun leviämiseen vaikutti todennäköisesti myös se, että kokoomuslaiset nähdään jonkinlaisena köyhien riistäjänä ja siksi jos joku asettaa sanansa harkitsemattomasti niin häntä on kivaa lyödä, kun argumentit on niin helppo lytätä.

Schubakin tapauksessa moralisointi-intensiteetti oli niin voimakas, että pääasiasta ei puhuttu lainkaan, keskityttiin lauseesta rakennettuun olkiukkoon. Siinäkin mielessä tapaus muistuttaa varttijulkimoiden kohuja: paljon mölyä tyhjästä, nakellaan paskaa kun kerran kaikki muutkin. Substanssijulkkujen kohuja kuitenkin on olemassa myös toista laatua, mistä puhuu Aallon kirjoitukseen kommentoinut anonyymi.

”Ja nyt tämän töräyksesi jälkeen olet tietenkin itse mielestäsi suuri intellektuelli? Vain yksi tässä ketjussa on oivaltanut, mikä kirjoituksessasi mättää. Ongelma on se, että et ole oikeastaan yhtään Saulia parempi. Itse asiassa olet vielä häntä(kin) köykäisempi ”ajattelija”, sillä menet juuri siitä, missä aita on matalin. Keskityt haukkumaan kyseistä henkilöä mukanäppärästi, kuten nykyisin tuntuu ”intellektuellipiireissä” olevan hyvin muodikasta tehdä, mutta varsinaista asiasisältöä et esitä itse laisinkaan ”
Anonyymi 15.11.2012 10:03

Substanssijulkisuuskohuista kirjoittajille leimallista on korostaa omaa sivistyneisyyttään verrattuna kohun kohteena olevaan idioottiin. Hyvä esimerkki tästä on Pekka Himanen. Poliitikkojen kaveriverkoston kritisoiminen on vakioaihe kaikkialla, filosofiaa taas on jo pitkään kritisoitu tahallisesta sisällyksettömästä vaikeaselkoisuudesta, joten Himanen tuli sopivaan saumaan, symboloimaan koko nykyfilosofian alennustilaa. Himanen on siis loistava aihe, helppo ja hyvännäköinen, sivistyneeseen keskusteluun viinilasin äärellä. (Tunnustan itsekin sortuneeni samaan.) Sillä, onko kukaan keskustelijoista varsinaisesti lukenut Himasen tuotantoa, ei ole merkitystä. Loanheitto on tapa osoittaa omaa parempaa sivistyneisyyttään verrattuna julkiseen eliittiin.

 

Blogosfääristä

”Vaikka kirja pitikin sisällään tietoa aiheesta, niin minulle jäi kuitenkin jotenkin ontto olo niistä pohjimmaisista, psykologisista syistä tähän julkisuudenkipeyteen. Niitä ei oikeastaan sen suuremmin sitten tongittukaan vaikka ne ehkä välillä vilahtivatkin tekstin lomassa!”
Maiju, Liikeakatemia

 

Kolmas, ehkä surullisin, haastatteluissa toistuva asia oli, kuinka ihmiset tuntuvat hyväksyneen ja sisäistäneen ajatuksen, että pelin henki tänä päivänä on se mikä on, eikä sille kukaan mahda mitään.
Elsa Saisio, Vihreä lanka