Paljon sanottavaa ei mistään

”[K]irjallisuudentutkijat voisivat […] kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”
– Tommi Kakko: Paljon sanottavaa ei mistään (Avain, 1/2014)

Tämä on herkullisinta mitä olen aikoihin maistanut.

Ensinnäkin Kakko valitsee verbiksi ”pelkistää”. Yksinkertaistaa, tiivistää, kiteyttää. Annetaan kuva, että kirjallisuudentutkimuksen hedelmällistä runsautta typistetään, kutistetaan, lopputulos on jotain vähemmän, jotain kuivempaa kuin kuvaileva ja monipuolinen alkutilanne. Sen sijaan se, mikä kirjallisuudentutkimuksen kielen kritiikissä halutaan, on luonteeltaan enemmänkin selventämistä: turhan käsitesotkun poistamista, monimutkaisuuden minimoimista, selkeää jäsentelyä niin että olennaisuudet erottuvat epäolennaisuuksista. Kakko siis olkiukkoilee.

Selventämisvaatimus on sitä samaa mistä puhuvat mm. Wittgenstein, Einstein, Sokal ja muistaakseni Chomsky myös. ”Jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et ole ymmärtänyt koko asiaa.”

”Ongelmat, jotka vaikuttavat pelkistämisen jälkeen absurdeilta” taas on kaunisteltu tapa sanoa, että tutkimusongelmat näyttävät ikävän turhilta ja hyödyttömiltä jos kieli ei enää ole nätin koukeroista. Kakko tarkoittaa varmaan sanoa, että kaikkea ei voi ilmaista yksinkertaisesti, että selventäminen olisi väistämättä silpomista, typistämistä. Siitä olen samaa mieltä. Määritelmä ”jääkiekko = 12 äijää tökkii kepeillä littanaa kumista kappaletta” typistää selvästi jääkiekon olennaisia aspekteja, vaikka se onkin tyylipuhtaasti selkeytettyä ja yksinkertaistettua kieltä. Samoin vaikkapa matemaattisia todistuksia ei välttämättä voi ilmaista selkokielellä.

Kakko näyttää siis olevan haparoiden oikeilla jäljillä, mutta ongelma tuleekin vasta kysyttäessä, onko kirjallisuus verrannollinen jääkiekkoon ja matematiikkaan, onko kirjallisuudentutkimuksessa asioita joiden ainoa oikea ilmaisutapa on vaikeaselkoinen kieli. Havaintojeni mukaan suurin epäselkeyden ongelma on yleensä samankaltainen kuin aiemmin bloggaamassani Kristevan teksteissä: hän sanoo ”Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa” kun hän tarkoittaa ”dialogia on vain kerronnassa”. Tämä väite on jokseenkin itsestään selvä, mutta joskus päädytään myös absurdiuksiin, kuten ”kerronta rakentuu kerronnassa”. Tällaisessa tapauksessa sama asia voidaan yleensä ilmaista selkeämmin, joten käsitteiden hämärtäminen on perusteetonta.

Tarkastellaanpa koko koko kappaletta josta lainaus on peräisin:

”Kirjallisuudentutkimuksen kieli on aina saanut osakseen kritiikkiä, mutta kirjallisuudentutkijat tietävät, että joskus selväkielinen argumentti ei aja asiaansa teoreettisesti eikä pedagogisestikaan. Vaikeaselkoisuuden lähde on kirjallisuudentutkijoiden tiedossa, sillä kirjallisuuden kieli on aina taipunut groteskeihin muotoihin, joissa kommunikoinnin tehokkuus on toisarvoista. Suuri yleisö voisi olla vastaanottavaisempi, jos virallisen kielen merkityksettömyyden voisi pukea mahdollisimman selkeisiin sanoihin ja perustella paremmin. Toisaalta kirjallisuudentutkijat voisivat ottaa oppia filosofien kokemuksista ja kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”

Jos tarkoitus on samaistaa kirjallisuudentutkimus sen tutkimuskohteisiin, kirjallisuuteen, pelkistämisestä kieltäytyminen tuntuu oikeutetulta. Kaunokirjallisuutta ei lueta vain saadakseen tietää sen asiasisällön, vaan olennainen osa lukukokemusta on se polku jota pitkin asiasisällön tietämiseen päädytään. Vähän kuin pelejä ei pelata vain pisteiden saamisen vuoksi, tai jännäreitä ei katsota vain saadakseen tietää kuka murhaaja oli.

Mikäli tämä samaistus olisi oikeutettu, on perusteltua sanoa että selventämistä ei tarvita, että kirjallisuudentutkimuksen ydin tarvitsee lennokasta kieltä enemmän kuin eksaktiutta. Sinänsä se kyllä käy, silloin vain on aika aiheetonta nimittää kyseistä toimintaa ”tutkimukseksi”, kun painopiste sijoittuu tutkimuskohteiden sijasta välineistön hiomiseen. Paremminkin se on jonkinlaista kirjallisuuden filosofiaa tai kirjallisuuden esseistiikkaa.

Ruoskinta IV: Toinen ja muita monimutkaisuuksia

(johdanto)

Monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia (haittaa usein ymmärtämistä, mutta muuten pieni ongelma)

Bahtinin termi dialogismi seemisenä monisäikeisenä kokonaisuutena merkitsee siis kaksinkertaistumista, kieltä ja toista logiikkaa.

Erotellaanpa. ”Dialogismi merkitsee kaksinkertaistumista.” Mikä kaksinkertaistuu? ”Dialogismi merkitsee kieltä”. Jassoo. Paremminkin dialogismi ilmenee kielessä. ”Dialogismi merkitsee toista logiikkaa.” Hmm.

Monologisuus pysyy siis eeppisen rakenteen järjestymisen periaatteena.

Suomeksi: eeppinen on monologista.

Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa.

Suomeksi: dialogia on vain kerronnassa.

Tekstin näkyvän järjestymisen tasolla (historiallinen lausuminen / diskursiivinen lausuminen) dialogia ei ole: lausumisen kahta aspektia rajoittavat kertojan absoluuttinen näkökulma, joka on yhtäläinen jumalan tai yhteisön näkökulman kanssa.

Suomeksi: kerronta ei ole dialogista, vaan kertojan näkökulma on ainoa, mitä on, ei ole kahta näkökulmaa.

Eeppisessä tilassa vallitsee kielen systemaattinen (samanlaisuus Jakobsonin mukaan) muoto.

Lyhyemmin: Epiikan kieli on systemaattista.

kirjallisuus koskettaa sitä strategista pistettä, joksi kirjallisuus tulee silloin kun se tuo kerronnan rakenteella (genret) julki kielelliset järjestelmät.

Kirjallisuus sekä koskettaa pistettä että tulee siksi.

Samoin siitä on löydettävissä psyykkisen maailman määrittelemisestä kieltäytyminen (välittömästi läsnäolevaa toimintaa, jota luonnehtivat kuvat, eleet ja sanaeleet, joiden kautta ihminen elää rajansa epäpersoonallisessa).

Määrittelemisestä kieltäytyminen on selvä, mutta entä jälkimmäinen. Ihminen elää rajansa (miten eletään rajoja?) paikassa epäpersoonallinen vai ihmisellä on raja, rajalla on epäpersoonallinen ja ihminen elää siinä.

Se kuvittaa subjektin (”minän”) puhuntaa, jonka kieli väistämättä lävistää konkreettisen ja universaalin, yksilöllisen ja kollektiivisen kantajana.

Minän kieli vai puhunnan kieli? Mitä ihmettä tuossa lävistetään ja mitä kannetaan? Yritetäänkö konkreettinen ja universaali asettaa toisilleen vastakohdiksi, koska samassa yhteydessä mainitaan yksilöllisyys-kollektiivisuus?

Kerronta konstituoituu siis koko ajan. Se rakentuu kerronnassa dialogisena matriisina oletetun vastaanottajan varaan.

Kerronta rakentuu kerronnassa.

Toinen (pelkkä omituisuus, ei varsinainen ongelma)

sekä historian että ”diskurssin” taso edellyttävät puhujan interventiota kertomukseen sekä suuntautumista kohti toista.

Kerronnan aktissa kerronnan subjekti kääntyy toisen puoleen ja kerronta strukturoituu suhteessa tähän toiseen.

Moderni kirjoitus tarjoaa monia räikeitä esimerkkejä tästä laajentuneesta näyttämöstä joka on sekä laki että toinen.

Samoin tässä tulemisen ja menemisen liikkeessä subjektin ja toisen, kirjailijan ja lukijan välillä tekijä strukturoituu merkitsijänä ja teksti kahden diskurssin dialogina.

Kirjailija ”puhuu”, mutta vieras diskurssi on pysyvästi läsnä puhunnassa, jonka muotoa hän muuttaa. Tämän tyyppisessä aktiivisessa ambivalentissa sanassa kertojan sana esittää toisen sanaa.

Ambivalenttien sanojen kolmatta kategoriaa, jonka tapaus on kätketty sisäinen polemiikki, luonnehtii taas toisen sanan aktiivinen (eli muokkaava) vaikutus kirjailijan sanaan.

Karnevaalissa subjekti häviää tekijän rakenteen tullessa esiin anonyymisuutena, joka samanaikaisesti luo ja näkee itsensä luotavan, minuna ja toisena, ihmisenä ja naamiona.

Ruoskinta III: Ristiriidat

(johdanto)

Bahtin, joka oli ensimmäisiä poeettisen sanan logiikan tutkijoita, etsi sen juuria karnevaalista. Karnevalistinen diskurssi murtaa kieliopin ja semantiikan sensuroiman kielen lait, ja tällä nimenomaisella liikkeellä siitä tulee sosiaalinen ja poliittinen vastaväite. Kyse ei ole yhdenvertaisuudesta vaan pikemminkin identiteetistä virallisen kielellisen koodin ja virallisen lain kyseenalaistamisen välillä.

Minkä yhdenvertaisuudesta? Onko siis karnevalistinen diskurssi virallisen ja kyseenalaistamisen välillä? Myöhemmin tulee ilmi, että karnevalistinen diskurssi tarkoittaa virallisen kulttuurin kyseenalaistamista, mutta tästä saa sellaisen vaikutelman kuin se sijaitsisi virallisen ja kyseenalaistavuuden välillä.

Termi ”ambivalenssi”merkitsee historian (yhteiskunnan) sisällyttämistä tekstiin ja tekstin sisällyttämistä historiaan; kirjailijalle ne ovat yksi ja sama asia.

No tuo ei muistuta ambivalenssin määritelmää kovinkaan paljon. Ambivalenttius on moniarvoisuutta tai kaksijakoisuutta. Jos merkitään A = teksti on ambivalenssi ja H = tekstiin on sisällytetty historiaa, niin tarkoitetaanko väitteellä jotakin seuraavista
– jos havaitaan A, niin väistämättä pätee H
– jos ei havaita A:ta, niin väistämättä pätee ei-H
– jos kirjailija toteuttaa H, niin väistämättä pätee A
– jos kirjailija ei toteuta H, niin väistämättä pätee ei-A
joiden totuusarvoista en ole ollenkaan vakuuttunut.

Fregen ja Peanon sekä edelleen Lukasiewiczin, Ackermannin ja Churchin moderni logiikka, joka kehittyy 0-1 -ulottuvuuksilla, ja jopa Boolen joukko-oppi, jonka formalisoinnit sisältävät enemmän rakenneyhtäläisyyksiä kielen toiminnan kanssa, ovat käyttökelvottomia poeettisen kielen sfäärissä, jossa 1 ei ole raja. Poeettinen kieli ei siis ole formalisoitavissa olemassaolevien loogisten (tieteellisten) toimintatapojen avulla ilman, että sitä muunnetaan.

Boolea kirjallisuudentutkimuksessa? Mielenkiintoista. Hieman outoa ottaa asia tällä tavalla esille, aivan kuin joku olisi todella yrittänyt soveltaa boolea kirjallisuuteen. Loogisuuden typistäminen boolen algebraan on epäloogisuuden riemuvoitto. Fanfaareja, olkaa hyvät.

Kirjallisuuden semiotiikan on lähdettävä poetiikan logiikasta, jossa kontinuumin mahtavuuden käsite sisältäisi intervallin nollasta kahteen ja jossa 0 ilmaisee lakia ja 1 implikoi sen ylittämisen.

Kontinuumi = jatkuvuus. Ahaa, Kristevasta on siis okei typistää poetiikka nollaan, ykköseen ja kakkoseen, vaikka Boolea hän ei kelpuuttanutkaan. Tällaisten matemaattisten käsitteiden sössöily on lähinnä pinnallista tieteellisyyskuuloisuuden hakuisuutta.

Tässä ”kontinuumin mahtavuudessa” nollasta erityiseen poeettiseen kaksoismerkitykseen, ”kielto” (kielellinen, psyykkinen, sosiaalinen) on 1 (Jumala, laki, määritelmä). Ja ainoa kielellinen käytäntö, joka ”pakenee” tätä kieltoa, on poeettinen diskurssi.

Kristeva on sitä mieltä, että kielellä on vain kaksi ulottuvuutta. Virallinen kulttuuri (1) ja poeettinen eli 0. Todellisuudessa ei ole olemassa yhtään mitään kieleen liittyvää jonka voisi typistää noin raa’asti.

Tämän seurauksena epiikka on uskonnollista, teologista, ja kaikki ”realistiset” kertomukset, jotka ovat kuuliaisia 0-1 -logiikalle, ovat dogmaattisia. Realistinen romaani, jota Bahtin nimittää monologiseksi (Tolstoi) kehittyy tässä tilassa. Realistinen kuvaus, ”luonteen” määrittely, ”henkilökuvien” luominen, ”subjektin” kehitys: kaikki nämä kertomuksen kertomukselliset ja kuvailevat elementit kuuluvat intervalliin 0-1 eli ne ovat monologisia. Ainoastaan karnevaalissa toteutuu poeettinen 0-2 -logiikka: se ylittää sekä kielellisen koodin että sosiaalisen moraalin säännöt ja omaksuu unen logiikan.

Se, mitä Kristeva tässä itse asiassa sanoo, on että on olemassa virallinen kieli ja epävirallista kieltä on olemassa vain yksi mahdollinen. Toisin sanoen on olemassa kaksi virallista kieltä, eikä monimuotoisuutta ollenkaan.

Ambivalenssin termi on sovellettavissa kahden romaanin rakenteessa havaittavan tilan korvaamiseen toisella: dialogisen ja monologisen tilan.

Eli dialoginen tila ja monologinen tila ovat romaanin rakenteessa havaittavia tiloja. Millä ne korvataan? Tähän asti olin kuvitellut että monologi on sitä vanhentunutta paskaa ja dialogi on se Bahtinin keksimä uusi jännä juttu, se ”toinen”.

Ruoskinta II: Sekavuus

Sekavia ilmaisuja ja käsitteitä joita ei määritellä (vakava ongelma)

(johdanto)
Edellinen: Käsitesotku

Käsite ambivalenssi soveltuu täydellisesti eurooppalaisen kirjallisuuden nykyiseen siirtymätilaan: rinnakkaiseloon (ambivalenssiin), joka on samanaikaisesti ”kaksinkertaisesti elettyä” (realismi, epiikka) ja ”elettyä” itseään (lingvistinen tutkimus, menippeia).

Mitä ovat eletty ja kaksinkertaisesti eletty? Onko pelkkä ”eletty” enemmän elettyä kuin kaksinkertaisesti eletty? Miksi menippolainen satiiri rinnastetaan lingvistiikkaan?

kirjallinen rakenne ei ole, vaan jossa se kehkeytyy suhteessa toiseen rakenteeseen. Tällainen strukturalismin dynamisointi on mahdollista vain jos lähtökohtana on käsitys siitä, että ”kirjallinen sana” ei ole piste (kiinteä merkitys) vaan tekstuaalisten pintojen risteyskohta, useiden kirjoitusten dialogi.

Ideana on siis, että rakenne ei ole mitään pysyvää jolla on tietty merkitys, vaan tekstillä on merkitystä siinä, missä suhteessa se on toisiin teksteihin.

Kirjailijan ainoaksi tavaksi osallistua historiaan tulee tämän abstraktion ylittäminen kirjoitus-luennalla [écriture-lecture] eli toisin sanoen merkitystä muodostavan rakenteen käytännön kautta suhteessa toiseen rakenteeseen tai sen vastakohtana. Historia ja moraali kirjoittautuvat ja tulevat luetuiksi toisten tekstien infrastruktuureissa.

Eli: kirjailija kirjoittaa teoksen, joka on suhteessa toisiin teoksiin ja voi myös olla niiden vastakohta.

Sanan status määrittyy siten a) horisontaalisesti: tekstissä sana kuuluu samanaikaisesti sekä kirjoittavalle subjektille että vastaanottajalle; sekä b) vertikaalisesti: tekstissä sana on suuntautunut kohti edeltävää tai samanaikaista kirjallista perinnettä Mutta vastaanottaja sijoittuu teoksen diskursiivisessa universumissa itsekin ainoastaan diskurssina. Siten hän sulautuu tähän toiseen diskurssiin (tähän toiseen teokseen) siinä suhteessa, jossa kirjailija on kirjoittanut oman tekstinsä.

Eli kirjailija on kirjoittanut tekstinsä ”jossain suhteessa”, ja tähän ”suhteeseen” vastaanottaja ”sulautuu”. Mikä ihme tämä suhde on?

Sanan status tekstin pienimpänä yksikkönä osoittautuu välittäväksi, joka yhdistää rakenteellisen mallin kulttuuriseen (historialliseen) ympäristöön, sekä sääteleväksi, joka kontrolloi muutosta diakroniasta synkroniaan (kirjalliseen rakenteeseen).

Status osoittautuu ”välittäväksi” —-, joka… Aivan kuin tästä puuttuisi substantiivi. Sanan status on luonteeltaan välittävää, eli se yhdistää rakenteen ja kulttuurin.

merkin käsite, joka edellyttää vertikaalista (hierarkkista) halkeamaa merkitsijään [signifiant] ja merkittyyn [signifié], eivät ole sovellettavissa poeettiseen kieleen, joka on yhdistelmien ja kytkentöjen rajattomuutta.

Halkeama on siis erikseen merkitsijässä ja merkityssä, vai onko se niiden välillä, vai onko se jostain muusta niihin kahteen? Jos halkeaman on tarkoitus olla ”yhdistelmien rajattomuuden” vastakohta, niin tarkoittaako se jonkinlaista kuilua, joka sijaitsee jonkin ja jonkin muun välillä, ja estää niiden yhdistelemisen?

Käsite kaksinkertainen (ei kaksikon merkitsijä – merkitty -merkityksessä, vaan yhden ja toisen merkityksessä), ja se saa ajattelemaan poeettisen kielen toimimista taulukointimallina, jossa jokainen ”yksikkö” (tästä lähtien tätä sanaa ei voi enää käyttää kuin lainausmerkeissä, sillä jokainen yksikkö on kaksinkertainen) toimii kuten monimääräytynyt huippu.

Olisi valaisevampaa, jos tietäisi mitä tarkoittaa monimääräytynyt huippu. Tai mitä vittua, ei todellakaan olisi. Eli on siis taulukko, tällainen

Minä olen yksikkö	Minäkin, mutta olen kaksinkertainen
Minä myös, ja toimin kuten monimääräytynyt huippu	WTF?

Uusi lähestymistapa poeettisiin teksteihin hahmottuu tästä termistä, jonka kirjallisuuden semiotiikka voi omaksua. ”Dialogismista” aiheutuvaa logiikkaa luonnehtivat seuraavat piirteet. 1) Se käsittelee lauseen tai narratiivisen rakenteen eri termien välistä etäisyyttä ja niiden suhteita ja ilmaisee tulemista. Niinpä se on vastakkainen jatkuvuuden ja substanssin tasoille, jotka ovat kuuliaisia olemisen logiikalle ja ovat siten monologisia.

Mitkä tasot jatkuvuudessa ja substanssissa? Kielessäkö? Millä tavalla kieli on jatkuva? Ja mikä muuten edes on vastakkainen näille tasoille, dialogin aiheuttama logiikka? Minkä olemisessa on jokin logiikka, jolle tasojen on oltava kuuliainen?

Kahden muotoutumisen periaatteen voi siis nähdä säätelevän romaanin ambivalenttia tilaa: monologisen (jokainen seuraava jakso on edellisen määräämä) ja dialogisen (transfiniittiset jaksot ovat edeltäviä kausaalisia sarjoja välittömästi laajempia).

Ja mitähän mahtavat olla nämä jaksot ja sarjat? Tekstikappaleita, lauseita, tarinan sisäisiä jaksoja, kerronnallisia jaksoja? En voi sanoa onko monologisessa romaanissa jakso edellisen määräämä, ellen tiedä mitä jaksoa tarkoitetaan. Mitä tarkoittaa ”välittömästi laajempi”; jos joku ei ole sellainen niin onko se ”pienen hetken jälkeen laajempi”. Tarkoittaako sarjan kausaalisuus sitä, että toinen sarja on seurausta ensimmäisestä, vai että sarjan osat ovat toistensa seurausta?

Käsitys poeettisesta kielestä dialogina ja ambivalenssina johtaa Bahtinin romaanin rakenteen uudelleen arvioimiseen; se ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon, joka on sidoksissa diskurssin typologiaan.

”Ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon”? WTF?! Se luokittelee sanoja, vai on vain samanmuotoinen kuin jokin mikä luokittelee sanoja? Millä tavalla käytännössä samanmuotoinen?

Objektiin suuntautunut sana on suoraa diskurssia ”henkilöhahmoista”. Sillä on suora, objektiivinen merkitys, mutta se ei sijoitu samalle tasolle kuin tekijän diskurssi, vaan sillä on tietty etäisyys tähän. Se on suuntautunut omaan objektiinsa samalla, kun se itse on kirjailijan suuntauksen objekti. Se on vieras sana, joka on alisteinen narratiiviselle sanalle kirjailijan käsityksen objektina. Kirjailijan suuntaus ei kuitenkaan tunkeudu objektiin suuntautuneeseen sanaan vaan hyväksyy sen kokonaisuutena muuttamatta sen enempää merkitystä kuin tonaliteettiakaan. Tällä tavoin (objektiin suuntautunut) sana,joka on tullut toisen (denotatiivisen) sanan objektiksi ei ole ”tietoinen”.

Mitä kirjailijan suuntautuneisuus tarkoittaa? Ehkä ideologiaa, maailmankuvaa, arvoja? Mitä käytännössä tarkoittaa, että sana on tietoinen?

Epiikka, joka rakentuu synkretismin rajoissa, kuvittaa sanan kaksoisarvoa sen post-synkreettisellä aikakaudella

Mihin sana ”se” viittaa? Sanan post-synkreettinen aikakausi vai epiikan aikakausi?

Sanaa tekona, varmana käytäntönä [apodictique] ja eron artikulaationa ei erotettu kuvasta representaationa, tuntemisena, ajatuksena.

Mitä on eron artikulaatio? Mihin sana ero viittaa, minkä ja minkä ero?

Näin kirjallisuus on ehkä päätymässä samanlaiseen ajatteluun maalauksen kanssa: olemuksen siirtämiseen muodoksi, (kirjallisen) tilan pinnanmuodostukseen (kirjallisen) ajattelun paljastajana vailla ”realistisia” vaatimuksia. Silloin on tutkittava kielen kautta romaanimaista tilaa ja sen muunnoksia ja vakiinnutettava kielen ja tilan läheinen suhde. Tämä velvoittaa analysoimaan tilaa ja kieltä ajattelun muotoina.

Miten käytännössä kirjallisuus voi olla muoto. Mitä pintaa siinä muodostetaan? Mikä tuo tila on? Ennen sen selittämistä en voi kommentoida onko lauseessa ajatusta.

Esityksen (realistisen representaation) ja eletyn itsensä (retoriikka) ambivalenssia tutkimalla on mahdollista havaita linja, jossa tapahtuu niiden välinen katkos (tai risteytyminen). Tämä linja kuvaa graafisesti liikettä, josta kulttuurimme riistäytyy irti ylittääkseen itsensä.

Jos eletty on vastakohta esitykselle, miksi eletty on retoriikkaa? Konkretisoiko tuollainen linjoittaminen liikaa? Riistäydytäänkö siis irti liikkeestä? Ei se kuvaa graafisesti koska tuota ei voi esittää graafisesti ennen kuin selitetään mitä tarkoitetaan.

Tulossa
Ruoskinta III: Ristiriidat

Ruoskinta I: Käsitesotku

Käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä (vakava ongelma) 

(johdanto)

Menippolainen satiiri muodostuu kontrasteista: hyveellinen hetaira, jalomielinen ryöväri, viisas, joka on samanaikaisesti vapaa ja orja jne. Se käyttää jyrkkiä siirtymiä ja muutoksia, ylhäistä ja alhaista, nousemista ja putoamista, kaikenlaatuisia yhteensopimattomuuksia. Sen kieli näyttää innoittuneelta omasta ”kaksoismerkityksestään” (omasta toiminnastaan ”ulkopuolen” kahdentavana graafisena jälkenä)

Minkä ulkopuoli? Onko kaksoismerkityksen jompikumpi puoli ulkopuoli ja toinen sisäpuoli? Jos näin, niin millä perusteella kumpi on kumpi? Miksi toinen pitää kahdentaa? Miksi se on graafinen, millä tavalla visuaalisuus liittyy tekstiin tai kaksoismerkityksellisyyteen?

Voitaisiin siis tehdä hypoteesi, jonka mukaan jokainen kirjallisten lajien evoluutio on kielellisten rakenteiden tiedostamatonta julkituomista niiden eri tasoilla. Romaani erityisesti tuo julki kielellisen dialogin.

Jokainen evoluutio? Onko evoluutioita monta, sekö ei siis ole yleiskäsite vaan niitä on erilaisia? Miksi ylipäätään pitää käyttää käsitettä luonnonvalinta? ”Niiden eri tasoilla”, eli kirjallisten lajien eri tasoilla vai kielellisten rakenteiden eri tasoilla, ja ne ovat mitä?

Eeppinen logiikka etsii yleistä ottaen lähtökohdaksi erityisen, se olettaa näin hierarkian aiheen rakenteessa. Eeppinen logiikka on kausaalinen ja siis teleologinen: se on uskoa sanan puhtaaseen, kirjaimelliseen merkitykseen.

Mistä rupikonnan rektumista näitä älyllisiä surmanhyppyjä oikein tulee? Kausaalinen tarkoittaa, että jälkimmäinen johtui edellisestä, eli että kupin särkyminen johtui sen tippumisesta. Teleologinen puolestaan tarkoittaa päämääräsuuntautuneisuutta, eli kuppi tippui, koska sen oli määrä särkyä. Nämä eivät ole samoja asioita. Miten kausoliteetti liittyy yleinen vs. erityinen? Miten kausaalisuus ja teleologisuus liittyvät sanan kirjaimelliseen merkitykseen?

Keskiajalla menippolaisia aspekteja piti kurissa uskonnollisten tekstien auktoriteetti, porvarillisella aikakaudella taas yksilön ja tavaroiden absolutismi.

Missä merkityksessä käytetään sanaa absolutismi? ”Itsevaltius, vallan keskittäminen yhdelle henkilölle” vai ”käsitys jonkin tiedon tai arvon ehdottomuudesta”? Miten tavarat voivat olla ehdottomia? Uskonnon auktoriteetti suhteessa teksteihin on ymmärrettävissä, mutta tarkoittaako tavarat sitten jonkinlaista materialismia? Mikä edes on porvarillinen aikakausi? Miksi yksilö ja tavarat rinnastetaan, ovatko individualismi ja materialismi jotenkin sama asia?

Silloin poeettisen kielen mallin ongelmat eivät ole enää viivojen/linjojen tai pinnan vaan tilan ja äärettömyyden ongelmia, jotka on formalisoitavissa joukko-opin ja uuden matematiikan avulla.

Älä raiskaa matematiikkaa. Mitä nuo viivat ja linjat ja pinnat ovat? Miten ne voi formalisoida jos ei tiedä mitä ne ovat? Joukko-oppiin viittaaminen on yhtä tyhjän kanssa, kun ei kerrota miten se käytännössä tapahtuu. Piirretään Venn-diagrammeja teksteistä?

Kerronnallisen rakenteen nykyinen analyysi on jalostunut siihen pisteeseen, jossa se voi rajata pää- tai katalyyttiset funktiot ja indeksit joko sellaisenaan tai informaationa.

Pää- tai katalyyttiset funktiot? Päälyyttiset? Pääfunktiot? Päättiset? Entä ovatko myös indeksit pää- ja katalyyttisiä? Mitä ne indeksit ovat? Katalyytti on karkeasti sanoen aine, joka nopeuttaa kemiallista reaktiota. Onko kerronnalle olemassa jokin juttu, joka nopeuttaa jotakin juttua, ehkä kerronnan ymmärtämistä? Miksi funktiot ja indeksit eivät sellaisenaan ole informaatiota? Mitä ne ovat silloin kun ne eivät ole informaatiota?

Dialogismi, pikemminkin kuin binarismi, saattaa olla tämän aikakauden intellektuaalisen rakenteen perusta. Romaanin ja ambivalenttien kirjallisten rakenteiden vallitsevuus, nuorisoa kiehtova karnevalistinen yhteisöllisyys, kvanttiteoria ja kiinalaisen filosofian herättämä kiinnostus korrelationaaliseen symbolismin vahvistavat tätä hypoteesia vain muutamia nykyajattelun merkittäviä alueita mainitakseni.

Kvanttiteorialla ei varmastikaan tarkoiteta sitä yleisintä merkitystä, en pysty ymmärtämään miten sähkömagneettinen säteily liittyy kirjallisuuteen. Mitä tuokin kiinalainen filosofia tuossa tekee?

Itse asiassa tieteellinen lähestyminen perustuu loogiseen lähestymiseen, joka taas perustuu kreikkalaiseen (indoeurooppalaiseen) lauseeseen, joka perustuu subjekti – objekti -periaatteelle ja etenee identifikaation, determinaation ja kausaalisuuden avulla. Jälkimmäinen näkee itsensä ”vapaamielisenä” ja ”suhteellisena” mutta toimii oman transgressionsa ennalta aavistavan lain alueella; se on siis monologismin kompensaatiota, joka ei siirrä 0-1 -intervallia. Sillä ei ole mitään tekemistä dialogismin arkkitehtoniikan kanssa, joka edellyttää jyrkkää repeytymistä irti normista ja sisältää vastakohtaisten, mutta toisensa poissulkemattomien termien suhteen.

Ah, niin kaunista. Jos joku haluaa selittää tämän minulle niin lahjoitan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Tulossa
Ruoskinta II: ”Kaunokirjallinen ilmaisu” eli sekavuus

Kristevan ruoskintaa: johdanto

Julia Kristeva on yksi kirjallisuudentutkimuksen kivijaloista, suuresti kunnioitettu postmodernistien ja tiederelativistien keskuudessa. Kristevan teksti Sana, dialogi ja romaani, joka käsittelee Bahtinin kirjallisuusteorioita, oli romaanin teorian kurssilla perusaineistona. Seuraavassa tekstisarjassa tarkastelen tiivistetysti tekstin suomenkielisen version joitakin ongelmia.

Alan Sokalin mukaan postmodernistien ongelmia on mm. seuraavat: a) käyttävät holtittomasti matemaattista ja fysikaalista tietoa tutkimuksissaan. b) kirjoittavat epätäsmällisesti ja niin epäselvästi ettei heidän tekstejään voi lukea. c) eivät usko että luonnontiede pystyy tuottamaan tietoa, jota voidaan kutsua totuudeksi. Kristevan omia ongelmia puolestaan ovat, että Kristevan esitys on sekava ja täynnä matemaattisia virheitä. Lisäksi Kristevan teksti on niin monimutkaista, ettei siitä pysty erottamaan argumentteja ja niiden dokumentaatiota.

Ensimmäinen osa käsittelee Sokalin a-kohtaa, eli matemaattisia ja muiden tiedealojen käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska se ensinnäkin esittää olemattoman tai huonosti pohditun yhteyden matemaattisten tieteiden ja kirjallisuuden välillä, mikä sekä hämmentää kirjallisuuden ymmärtämistä ja käsittelyä että aiheettomasti pilaa käsitteiden merkityksen.

Toinen osa käsittelee Sokalin b-kohtaa, ”kaunokirjallista” ts. sekavaa ilmaisua, eli käytetään käsitteitä joiden merkitystä ei määritellä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska ei voi tietää mistä tekstissä puhutaan jos käytetään itse keksittyjä ei-vakiintuneita käsitteitä, joista kukaan muu kuin kirjoittaja itse ei tiedä mitä tarkoitetaan. Tällöin lukija muodostaa niistä oman tulkintansa joka ei välttämättä ole kirjoittajan tarkoittama, eikä kukaan voi tietää onko kirjoittaja oikeassa vai väärässä, tai onko aiheen käsittely relevanttia sillä tavoin.

Kolmas osa käsittelee tekstin sisäisiä ristiriitaisuuksia sekä ristiriitoja tekstin ja kirjallisuudentutkimuksen välillä tai ristiriitoja tekstin ja sen käyttämien teorioiden välillä. Arvioin ongelman vakavaksi, sillä varauksella että en välttämättä ole ymmärtänyt kaikkea oikein.

Neljäs osa käsittelee tekstin monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia. Se on hyvän tieteellisen käytännön vastaista, mutta muuten pääosin pieni ongelma, koska se on osittain tyylivalinta. Mainitsen myös käsitteen ”toinen” joka on yksi omituisimmista Kristevan tekstin piirteistä. Arvioin ongelman vähäpätöiseksi, koska käsite itsessään ei ole ongelmallinen ja sitä käytetään muissakin postmodernistisssa tieteissä kuten naistutkimuksessa, mutta sen käyttö sekavassa merkityksessä on ongelma, ja omituisuutensa takia se ansaitsee tulla mainituksi.

Ei, ei se ole vieläkään parantunut.

Kirjallisuudentutkimuksen johtava (ja ainoa) aikakauslehti Avain, vuoden 2014 ensimmäisen numeron pääkirjoitus:

Aiheiltaan artikkelit edustavat siis perinteistä tutkimuksen formaattia, jossa kohteena on yksi kirjailija ja hänen teoksensa. Henkilökeskeisyys ikään kuin perustelee itse itsensä tutkimuksen rajauksena. Tämä on pitkään ollut myös populaaria humanistista tiedettä hallitseva lähestymistapa. Yksilöt ja heidän suorituksensa kiinnostavat, ja elämänvaiheet tai tuotannon kaaret tarjoavat tekstille valmiin muodon.

Vaikka Nyqvist ja Polvinen huomauttavatkin myöhemmin, ettei kirjailijan tarkastelu riitä vaan on tarkasteltava myös laajempia teemoja, se ei riitä parantamaan tekstin uskottavuutta. Kirjallisuudentutkimus on syvällä ja poikittain. Biografismi on niin perustava osa tutkimuksen lähtökohtia, että sitä ei tarvitse kirjallisuuden ammattilaisille edes perustella.

Ylipersoonallinen viisaus

Kirjallisuustieteessä on käsite ylipersoonallinen viisaus, bahtinilaisittain ”Jumalan nauru”. Konventionaalisemmassa merkityksessä (siis jumalia asiaan sotkematta) sillä tarkoitetaan, että kirjailija saavuttaa tekstillään ”vahingossa” jotain, mitä hän ei tietoisesti hakenut. Tämä on sukua ”luoville vahingoille”, vahingossa keksimisille joista on muilla aloilla lukuisia esimerkkejä: penisilliini keksittiin pilaamalla bakteeriviljelmä, kumin vulkanisointi keksittiin kun hra Goodyear jätti kamojaan lojumaan ympäriinsä. Tällaisenaan idea on OK, mutta kirjallisuuden tulkinnanvaraisuus kuitenkin aiheuttaa erinäisiä probleemia.

Kun Shakespeare kirjoitti Hamletin, hän ei varmaankaan ajatellut oidipuskompleksia. Näytelmää kuitenkin voidaan analysoida siitä näkökulmasta, koska oidipuskompleksi on tulkintakehikko, Freud ei keksinyt sitä vaan kehitti käsitteet oidipuskompleksille. Tämä ei vielä ole ristiriidassa ylipersoonallisen viisauden käsitteen kanssa. (Vaikka oidipuskompleksin olemassaolosta voidaan olla montaa mieltä.) Varsinainen ongelma on, että jossain tulkintakehikkojen ja ylipersoonallisen viisauden välillä on harmaa alue, jossa tyhjän tekstin katsotaan saavuttaneen ylipersoonallista viisautta vain, koska siihen voidaan soveltaa tiettyjä tulkintakehikkoja. 

Testasin asiaa tulkitsemalla Tetristä erilaisten näkemysten kautta. Se, että pystyn valikoimaan Tetriksestä tietyt ominaisuudet jotka tukevat kulloinkin käsillä olevaa tulkintakehikkoa, paradigmaa, ideologiaa tai teoriaa, ei tarkoita että Tetris olisi rakennettu niitä silmälläpitäen, tai että Tetris olisi arvokkaampi sen vuoksi että voin vääntää sen tarkoittamaan mitä haluan, tai että olisi millään tavalla järkevää väittää Tetriksen olevan osa patriarkaatin salajuonta.

Eli konkreettisesti näin:

Joku on keksinyt teorian, joka selittää ja kuvailee ihmisen, yhteisön, yhteiskunnan tai ihmiskunnan toiminnan jotain osa-aluetta. Sitten hän tulkitsee kaiken tämän teorian valossa. Tähän lasketaan mukaan sekä paradigmaattisiksi ja maailmankatsomuksiksi laajenneet tulkintatavat kuten feminismi, sekä pelkän idean tasolla, kuten se että jokin kirjassa sattuu täsmäämään omaan elämään ja ajattelutapaan. Mikäli teos sanoittaa itselle tärkeän jutun osuvasti, kirja koetaan arvokkaaksi. Käytännössähän tämä johtaa siihen, että ihmiset arvottavat kirjoja sen mukaan, mitä ovat itse elämässään kokeneet, ei sen mukaan kuinka hyvä kirja on.

Esimerkiksi pumpulissa kasvaneiden ihmisten mielestä Sieppari ruispellossa on kehno kirja, koska sen ydin, sen parhaimmat osat eivät kosketa heidän kokemuspiiriään. Minusta tämä teos kertoo ihmisestä, joka on kyllin älykäs ymmärtääkseen asioita mutta ei henkisesti tarpeeksi kypsä pystyäkseen kestämään niitä (ihmisten julmuutta ja ääliömäisyyttä tässä tapauksessa). Olen kuitenkin lukenut useita tekstejä, joiden mukaan Holden on maleksiva säälittävä ääliö, jonka ”pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni”. Otaksun sen johtuvan siitä, että he eivät koskaan ole kokeneet eksistentiaali-, sosiaalisuus- tai vastaavaa kriisiä, heillä on niin vähän kosketuspintaa Holdenin todellisuuteen etteivät he pysty käsittämään niitä tunteita mitä asiaan liittyy.

Sama kaava on minulla rakkausromaanien kanssa: suhtaudun rakkaussuhteisiin kyynisesti ja siksi minun on vaikea nähdä rakkausromaanien ansioita: niiden muoto on outo eikä täsmää ollenkaan reaalimaailman kokemuksiini. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mahdollisesti voisi olla jotain, mikä niissäkin teoksissa on arvokasta.

On myös kirjoja, jotka ovat kuuluisia siitä huolimatta että ne eivät kosketa juuri ketään. Tällöin suosio on tapahtunut matteusvaikutuksen perusteella: jossain vaiheessa on ollut joku merkittävä henkilö tai taho, joka on löytänyt teoksesta jotain arvostettavaa, sitten jotkut heitä arvostavat ovat levittäneet käsitystä voidakseen vaikuttaa intellektuelleilta olemalla samaa mieltä tuon arvostetun tahon kanssa, ja niin edelleen kunnes teos on vakiinnuttanut asemansa. Tällöin tuon alkuperäisen tahon mielipide on tullut kiveen hakatuksi, eikä kyse olekaan siitä että teos olisi parempi kuin muut.

Huomenna hän tulee on malliesimerkki tekstistä, jossa ei lue mitään, mutta jota arvostetaan jostain syystä. Tulkintakehikkojen ylivalta kuitenkin näkyy myös muissa kirjoissa, sellaisissakin joiden arvostaminen tapahtuu jonkin tekstin eksplisiittisen ominaisuuden perusteella, kuten runoteosten kielelliset ominaisuudet kuten kielikuvat, tai joidenkin tiettyjen henkilöiden ominaisuudet. Hyvä esimerkki on edellämainittu Hamlet: on kohtuullisen hyväksyttyä tulkita sitä oidipuskompleksin näkökulmasta, vaikka teorian ja teoksen suhde on suunnilleen kuten Tetriksellä ja feminismillä.

Loppupäätelmät

Feminismi on hyvä vertailukohta kirjallisuuteen: patriarkaatin sorroksi katsotaan usein asiat, joilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa: miesten haarat levällään istuminen on naisia alistavaa, tapa että naiset eivät ole yläosattomissa on alistavaa. Aivan kaiken voi tulkita sortavan naisia, mutta se ei tarkoita että aivan kaikkea olisi fiksua tulkita olennaiseksi tasa-arvo-ongelmaksi. Samoin kirjoista voi tulkita aivan mitä lystää, mutta se ei tee kirjaa yhtään paremmaksi.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan että tulkintakehikkoja sovelletaan teksteihin. Ihminen nyt vain on luonteeltaan sellainen, että se haluaa soveltaa rakkaimman teoriansa kaikkeen mahdolliseen. Mutta minusta se on ongelma, että kirjoja väitetään arvotettavan tekstin perusteella, vaikka se oikeasti tapahtuu enimmäkseen kasautuvan arvostuksen periaatteella.

Narrasin!

Bayardin hengessä kirjoitin Linnasta analyysin lukematta sitä. Oikeastaan se oli aika tylsää eikä paljon poikennut normaalin kirja-analyysin teosta, mutta halusin testata. Te jotka olette lukeneet sekä Linnan että bloggaukseni, vaikuttiko teksti uskottavalta?

Huvittavasti huomasin jälkeenpäin, että teksti ei ollut ollenkaan minun tyyliäni, omituiset sanavalinnat puuttuvat kokonaan, samoin sarkastiset kommentit. Ilmeisesti eläydyin tyypilliseen kirjaesittelyyn yrittämällä vaikuttaa tosissaan-olevalta ja viattomalta, niin että tyylistäkin tuli kilttiä. Mikäli olisin oikeasti lukenut kirjan ennen esittelyä, olisin lytännyt sen modernistisen paskuuden sekä jotenkin verrannut luultavasti Joyceen.

Teksti

Yllättävän osuva osoittautui lause ”tapahtumat vain tulvivat lukijan eteen vähitellen, niistä ei saa kunnolla otetta” – Kafkan tekstistä ei tosiaan saa erkkikään flowta päälle.

”Toisaalta Linnaa voisi pohtia prosessoinnin itseisarvoisuutena, ei päämäärän itseisarvoisuutena – aina ei tarvitse pyrkiä suorinta ja yksitotisinta reittiä päämäärään, vaan matka on tärkeää henkisen kasvun ja kypsymisen aikaa.”

1800-luvun jälkeen ei ole kirjoitettu ainoatakaan proosateosta, josta ei voisi väittää sen korostavan tietä päämäärän sijaan. Sana ”kirja” on melkein synonyymi kehittymisprosessille.

”Absurdi huumori ja vakavuus luovat ainutlaatuisen kudoksen, joka saa ihmisen pohtimaan syvemmin yksilön asemaa ristiriitaisessa yhteiskunnassa.”

Öö tuota, viimeksi kun kirjallisuudessa ei töllötetty yksilöä, Sokrates oli vielä elossa. Muotoilu ”saa ihmisen pohtimaan” saa lauseen tarkoittamaan itse asiassa sitä, että kirja voi herättää tuollaisia ajatuksia, ja kukapa voisi väittää ettei näin olisi käynyt.

”Toisaalta raskassoutuisuus voidaan nähdä olennaisena osana sitä vaikutusta, minkä kirjan on tarkoitus luoda: näin käsittämättömyyden ja hämäryyden tunnelma tavoittaa lukijan kahdella tasolla, sekä kielessä että juonessa.”

Tekstin yhdistäminen teemaan luo aina fiksun vaikutelman. Lisäksi sillä on se hyvä ominaisuus, että millaisesta tahansa tekstistä voi löytää jotain, joka peilaa kirjan teemaa.

”Modernismin aikana ihminen vieraantui luonnosta, kulttuuri ja luonto erkanivat. Ihminen alkoi tuntea itsensä eksyneeksi, hukassa olevaksi, ja eksistentialistiset kysymykset nostivat päätään. Tällaista vieraantuneisuuden tunnetta Linna kuvaa erinomaisesti.”

Jokainen tietää että modernismi oli tuollaista. Katkelman puute on, ettei kerrota miten vieraantuminen näkyy. Arvosteltavassa analyysissa puute on huomattava ja alentaa pisteitä, mutta epävirallisemmassa kontekstissa – lehdessä, blogissa – tuollaiset pätkät ovat yleisiä, kuulostaahan se niin hirmu fiksulta.

Kirjoitusprosessi

Lähteitä oli kolme: antillektuelli, murobbs, näytelmät sekä wikipedian määritelmä kafkamaisuudelle. Niiden lukemiseen ajatuksen kanssa meni alle puoli tuntia. Toiset puoli tuntia kirjoittamiseen ja voilá! Itse teoksessa on noin kolmesataa sivua, mutta aikaa menee rutkasti enemmän kuin normaalissa kirjassa koska Linna on jäätävän raskassoutuinen.

Nietzscheä ei mainittu yhdessäkään lähteessä, mutta kuulosti siltä että jonkun synkkäilmeisen filosofin maininta olisi paikallaan. Nietzschestä puheen ollen – kuka arvaa? Jep, tietenkään en ole lukenut Nietzscheltäkään juuri mitään. Tietoni hänestä pohjautuvat satunnaisiin sitaatteihin tai tiivistyksiin muissa teoksissa ja ne voi typistää kolmeen sanaan: yli-ihminen, kuppa, uskontokritiikki. Oikeusjutun olen lukenut saksaksi kolmen vuoden ikäisellä kielitaidollani ja google kääntäjällä. (Heräsi kysymys, onko Kafkan vaikeus peräisin kääntäjältä, sillä muistaakseni horjuvalla saksalla lukeminen oli suunnilleen yhtä vaikeaa kuin suomenkielinen teksti, ts. lukuvauhti on sellainen puolet hitaampi kuin normaaleissa kirjoissa. En osaa saksaa tarpeeksi hyvin että voisin arvioida. Voi tietysti olla että Linna vain sattuu olemaan vaikeampi kuin Oikeusjuttu.)

Tentissä tämän tyylisellä esseellä olisi saanut suunnilleen kolmosen. Lukematta pärjää yleispätevissä kysymyksenasetteluissa, esimerkiksi viimeksi Dickensin Koleasta talosta piti tarkastella salapoliisikertomuksen elementtejä (piece of kermakakku) ja Melvillen Moby Dickin teemaa (netistä etsitty yleinen mielipide käy hyvin). Nämä kysymykset selvittää jokainen lobotomialta säästynyt, mutta huonolla tuurilla voi sattua tarkemmin rajattu aihe, vaikka jonkin yksittäisen symbolin tarkastelua tietyissä kohtauksissa. Silloin yleispätevä haarukointi käy huonommin.

Toisaalta huomasin, että esitietoja kuitenkin tarvitsee. Nietzscheä en olisi osannut mainita, ellen tuntisi länsimaista filosofiaa ja filosofeja jonkin verran. Voi olla että kirjallista sivistystä tarvitaan pohjaksi runsaasti, mutten itse osaa arvioida sen merkitystä koska omassa pääkopassani sillä on niin itsestään selvä osuus. Uskon, että moni suosikkiblogisteistani pystyisi suorittamaan kirjallisuuden perusopinnot lukematta ainuttakaan teosta, mutta arvelen, että ihmisillä keskimäärin ei ole niin paljon mututuntumaa kirjallisuuteen että pystyisivät samaan. En usko esimerkiksi että kovin moni opiskelukavereistani (tietotekniikassa) tai työkavereista (Hanttius Hommaculus) pystyisi siihen.

Tällaisenaan kokeilu oli vähän pöljä, oma arviota ei voi pitää täysin pätevänä. Aioin alun perin suorittaa jonkin kirjallisuuden kurssin tällä systeemillä, mutta opintosuunnitelma ei joustanut. Lupaan kyllä kokeilla sellaistakin versiota heti kun kykenen.

Entä sitten?

Lopputulema on siis, että kohtalaisen sivistynyt ihminen suorittaa kirjallisuuden opinnot ilman opiskelua pelkkää päänuppiaan käyttäen, mutta keneltä tahansa tämä ei silti onnistu. En ole ihan varma onko se tylsä lopputulema vai ei.

Olennaisinta lienee pohtia, missä määrin tutkijan pitäisi tuntea ja ymmärtää tutkimuskohdetta. Se kuitenkin vaatii, että mietitään mitä kirjallisuudentutkimus oikeasti tutkii, ja se taas näyttäisi johtavan koko humanistisen tutkimusperinteen debuggaamiseen. Ei, istumalihakseni eivät ole vielä niin kehittyneet. Tähänastinen johtopäätökseni on, että kirjallisuudentutkimus on yksi helvetin iso ompeluseura.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Luin Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Bayard on kirjallisuudenopettaja, joka analysoi ja kommentoi kirjoja joita ei ole koskaan edes avannut. [Harkitsin hetken, että analysoisin Bayardin kirjaa lukematta sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan.] Kirjallisuusinstituutiot nojautuvat keskeisesti siihen, että kirjoja ei lueta. Sen sijaan luetaan niiden arvioita ja analyyseja. Kirjallisuudentutkimus ei tutki kirjaa, vaan kirjallisuusinstituution käsitystä kirjoista.

Itsekin olen testannut lukemattomuutta. En millään ehdi lukea tuhatta sivua kirjoja joka ikistä viiden nopan tenttiä varten, mutta hyvän esseen kyllä kirjoittaa lyhyen artikkelin perusteella. Aina ei välttämättä tarvitse erikseen lukea artikkeleitakaan, riittää kun tietää että kirjoittaja on postmodernistinen/realistinen/jotain muuta. Hyvän kirjallisuusesseen kirjoittamiseen tarvitaan yksi asia ylitse muiden: tieto kirjallisuusinstituution puhetavasta. Sisällötön essee menee läpi, mikäli siinä on muutama fraasi joiltain kuolleilta ajattelijoilta ja pari intertekstuaalista viittausta.

Itse asiassa lukeminen voi olla jopa haitaksi. Bayardin mukaan kirjallisuuden tunteminen ei ole tietoa kirjan sisällöstä, vaan kirjan paikasta instituutiossa ja suhteesta muihin kirjoihin. Bayard käyttää käsitettä kollektiivinen kirjasto: se sisältää institutionalisoidut näkemykset ja pakollisen suhtautumistavan tiettyihin kirjoihin.

Eräässä Bayardin esittämässä anekdootissa kirjastonhoitaja lukee valtavan suuria katalogeja, joihin on merkitty kaikki kirjat, mutta hän ei ole koskaan avannut ainoatakaan oikeaa kirjaa. Kirjastonhoitajalle tärkeintä on kokonaisnäkemys kirjastostaan. Tutkimuksen kannalta tämä on käyttökelpoinen strategia, sillä yksittäisten vailla laajempia yhteyksiä avaruudessa leijuvien kirjojen tuntemisessa ei ole paljon arvoa. Tässä mielessä hyväksyn sen, että turvaudutaan tutkimuksiin ja yleiskatsauksiin. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta jonkinlainen kokonaiskuva on luotava. Ongelmaksi silti muodostuu se, että nojaudutaan liikaa toisten ajatuksiin ja näin ollen kirjallisuudentutkimus jämähtää paikoilleen eikä kehity.

Hyvä esimerkki nojautumisen ongelmasta on Jack Greenin Fire the Bastards! -teoksessa, jossa Green tarkastelee William Gaddisin The Recognitionsista tehtyjä arvioita. Tuloksessa huomataan arvioiden nojautuvan vahvasti toisiinsa näkökulmissa ja asenteissa, ja vahvaa korrelaatioita on jopa sanamuodoissa. Tämä vastaa myös omaan kokemukseeni: on vaikea löytää artikkelia joka ei olisi teoksesta samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Kun useat eri artikkelit toistavat samaa asennetta, syntyy harhakuva tämän asenteen oikeellisuudesta, siitä että alan auktoriteetit ovat todenneet sen päteväksi ja ainoaksi hyväksyttäväksi näkökulmaksi.

Oikea Kirja ja Instituutiokirja

On tehtävä ero kirjan ja kirjasta muodostettujen käsitysten välillä. Bayard käyttää tästä käsitettä peitekirja, jolla hän tarkoittaa sitä että jokainen ihminen puhuu siitä käsityksestä minkä sai kirjasta, ei mistään todellisesta kirjasta. Peitekirjoja on siis yhtä monta kuin ihmisiäkin, mikä on kohtalaisen hyödytön näkökulma tutkimuksen kehittämistä ajatellen. Useimpien merkittävien teosten kohdalla kuitenkin on helppo nähdä se kanonisoitunut asenne, mistä kirjaa yleensä/aina tarkastellaan, joten on perusteltua erotella Instituutiokirja omaan kategoriaansa Oikeasta Kirjasta. (Klassikoista tehdään kyllä uudelleentulkintoja kuten esim. feministisen perspektiivin korostamista, mutta laajemmin tarkasteltuna kirjan asema ei muutu kuin joskus harvoin.)

Oikea Kirja sisältää tekstin, juonen, teeman etc. Instituutiokirja sisältää kriitikoiden, tutkijoiden, kirjallisuusinstituution käsitykset kirjasta. Uudet kirjat luetaan pelkkänä kirjana, ilman ennakkokäsityksiä. Tyypillisesti uutuuskirjoista bloggaavat kirjoittavat Oikeista Kirjoista, sillä uudet kirjat eivät ole ehtineet kerätä ympärilleen kanonisoitua näkemystä. Kun kirjallisuusinstituutio on ottanut jonkin teoksen hellään huomaansa, kirjaan ei enää suhtauduta jonakin jota luetaan, vaan jonakin jolla on Asema, jonakin johon pitää Suhtautua. Sofi Oksasen Puhdistus ei ole kirja, se on Instituutiokirja, koska se sai Finlandia-palkinnon ja synnytti pientä kohua. Mitä vanhempi ja tunnetumpi kirja on, sitä jäykempi sen ympärille kasaantunut instituutiovaikutus on.

Jokainen tietää etukäteen James Joycen Odysseuksen olevan modernin proosan merkkiteos, ja sitä luetaan tästä näkökulmasta. Jos lukeminen ei synnytäkään hyviä viboja, niin syytetään oman ymmärryskyvyn puutteellisuutta. Odysseus onkin klassinen esimerkki erillään olevasta kritiikistä ja kirjasta. Ainut keino lukea se loppuun on olla ymmärtämättä sitä, kulkea vain tekstin mukana. Minkäänlaista kokonaiskuvaa on mahdoton luoda. On kuitenkin hyväksyttävää lukea aiheesta pari artikkelia ja sitten olla niistä samaa mieltä: tajunnanvirtaa, modernia hajanaisuutta, blaa blaa.

Keskisuomalaisen artikkeli yrittää väistää sanomasta mitään konkreettista, mikä paljastaisi ettei kirjoittaja ole lukenut kuin kaksi ensimmäistä sivua:

”Suurteos pakenee yksioikoisia määrittelyjä. Se käyttäytyy koko ajan monimielisesti, ikään kuin suojautuu, paljastaa, hämää ja vihjaa lukijalle samanaikaisesti. Romaanijärkäle on olemukseltaan parodinen ja ironinen, vakava ja hauska yhtä aikaa.

Joycen romaani toimii kokonaisvaltaisesti kuin moderni runo: silmänräpäyksellisenä, orgaanisena ja totaalisena maailman ja elämän kuvana.

Romaanin lukeminen synnyttää monia vaikuttavia jälkikuvia, kun lukemisen optiikka tarkentuu ikään kuin kerros kerrokselta, huomaamatta ja muistinomaisesti syvätarkkojen yksityiskohtien kautta kokonaisuuteen.

Arkipäivä tarkasteltuna tosiasioiden ja mielteiden välisenä konfliktina on romaanin ydinkysymys. Koko romaani on luonteeltaan elämän ja kuoleman voimien tarkastelu, ihmisen sisäisen labyrintin intensiivinen ja ylivertainen kuvaus.”

Tämä toki kuulostaa hauskalta, mutta ei kerro lukijalle yhtään mitään. Melkein mistä tahansa teoksesta voi sanoa näin. Mikä romaani ei tarkastelisi arkipäivää tosiasioina ja mielteinä? Onko muka jotenkin harvinaista, että romaani yrittää olla sekä vakava että hauska? Onko olemassa yhtään 1700-luvun jälkeistä vakavaksi tarkoitettua kirjaa joka ei kuvaisi ihmisen sisäistä maailmaa, hienommin sanottuna labyrinttia? Mitä tarkoittaa jälkikuvien syntyminen, tai lukemisen optiikan tarkentuminen? Artikkeli on pelkkiä peräkkäin asetettuja sanoja muotoiltuna konventionaalisen kirjallisuuspuheen tyyliin.

Aikojen saatossa kirjojen päälle siis kasautuu attribuutteja, Joycen tapauksessa keskeisiä ovat ”modernismi”, ”tajunnanvirta” ja sen tyyliset. Mitä vanhempi kirja on, sitä enemmän sen päälle on kasaantunut attribuutteja, joita seuraavat tutkijat ja osittain myös lukijat käyttävät yrittäessään ymmärtää kirjaa. Periaatteessa olisi siis mahdollista kirjoittaa täysin päätön arvio jostain juuri ilmestyneestä kirjasta, joka vähitellen nousisi klassikoksi ja kaikki tulevat arviot pohjautuisivat tähän päättömään arvioon. Sokal, I miss you.

Kritiikin ja kirjan erosta Bayard kirjoittaa:

”Kirjallisuus ja taide ovat siis kritiikille samalla tavoin toissijaisia kuin luonto kirjailijalle ja taidemaalarille. Niiden tehtävä ei ole toimia kritiikin kohteena. […] Viime kädessä kritiikki saavuttaa ideaalisen muotonsa, kun sillä ei ole enää mitään yhteyttä teokseen.”

Tämä tekee ymmärrettäväksi myös sen, että täysin sekopäisiä kirjoja voidaan ylistää. Ne eivät puhu teoksesta, vaan teoksen attribuuttilistasta. Nimitys ”kirjallisuudentutkimus” ei siis kuvaa tutkimuksen luonnetta. Olisi hyvä idea nimittää sitä vaikkapa kriitikkotutkimukseksi tai instituutiotutkimukseksi.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut blogosfäärissä:

Mythopoeia: ”Käytännön syistä on siis joskus tarpeen turvautua ei-lukemiseen tai toisen käden lähteisiin, mutta miksi tästä pitäisi tehdä yleinen normi, joka korvaisi lukemisen?”

Penjami: ”Bayardin mukaan muistin hataruus kyseenalaistaa koko kirjojen lukemisen. […] olen kuitenkin eri mieltä Bayardin kanssa. Ei kirjoja lueta siksi, että ne muistettaisiin mahdollisimman hyvin. Muistaminen on mielestäni lukukokemuksessa melko toissijainen asia. Itse lukeminen on tärkeintä: joku tekee sitä viihtyäkseen, joku kuluttaakseen aikaa ja joku saadakseen älyllistä tai kielellistä haastetta.”

Jokke: ”lukemalla avainkohdat päästään samaan lopputulokseen kuin maastotutkimuksella, jossa toinen tarpoo umpihangessa ja katsoo kohdetta, ja toinen kiipeää kukkulalle ja kiikaroi kohdetta”

Jenni: ”Tiedän tunteen, että yhden kirjan lukeminen on muilta pois. En silti millään voi yhtyä Pierre Bayardin analyysiin em. kirjastonhoitajasta: ”Musilin kirjastonhoitajan viisaus piilee hänen ’kokonaisnäkemystä’ korostavassa ajatuksessaan””