Ei, ei se ole vieläkään parantunut.

Kirjallisuudentutkimuksen johtava (ja ainoa) aikakauslehti Avain, vuoden 2014 ensimmäisen numeron pääkirjoitus:

Aiheiltaan artikkelit edustavat siis perinteistä tutkimuksen formaattia, jossa kohteena on yksi kirjailija ja hänen teoksensa. Henkilökeskeisyys ikään kuin perustelee itse itsensä tutkimuksen rajauksena. Tämä on pitkään ollut myös populaaria humanistista tiedettä hallitseva lähestymistapa. Yksilöt ja heidän suorituksensa kiinnostavat, ja elämänvaiheet tai tuotannon kaaret tarjoavat tekstille valmiin muodon.

Vaikka Nyqvist ja Polvinen huomauttavatkin myöhemmin, ettei kirjailijan tarkastelu riitä vaan on tarkasteltava myös laajempia teemoja, se ei riitä parantamaan tekstin uskottavuutta. Kirjallisuudentutkimus on syvällä ja poikittain. Biografismi on niin perustava osa tutkimuksen lähtökohtia, että sitä ei tarvitse kirjallisuuden ammattilaisille edes perustella.

Anaalikirjallisuus

”Shakespearen taiteen lumoihin joutuneen on vaikea irroittautua siitä tunteesta, että hän kirjoittaessaan mestarista, tutkiessaan hänen elämäänsä ja eritellessään hänen teoksiaan on jotenkin syypää pyhäinloukkaukseen tai ainakin hyvin arveluttavaan ja uhkarohkeaan tekoon. Tällainen puhe vaikuttaa jo palvomiselta, mutta taiteen suurmiehiin kohdistetusta jumaloinnista tuntuu kuitenkin Shakespeare-palvonta kaikkein luonnollisimmalta ja puolustettavimmalta; syynä tähän lienee Shakespearen universaalisuus. […]

Se palvova kunnioitus, jonka Shakespeare on herättänyt, ei kuitenkaan loppujen lopuksi estänyt tutkijoita kirjoittamasta hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta kirjailijasta. […] 

Useat tutkijat ilmaisevat kuitenkin nöyryytensä aihettaan kohtaan esittämällä enemmän tai vähemmän peitettyjä anteeksipyyntöjään sen takia, että rohkenevat uskoa voivansa vielä lisätä jotakin siihen mitä on jo sanottu.” 

Eino Krohn. Esipuhe teokseen Romeo ja Julia & Kesäyön unelma. (1972) 

Krohnin katkelma kiteyttää loistavasti sen, mikä kirjallisuusinstituutiossa on pielessä. Vaikka teksti on kirjoitettu niinkin myöhään kuin 72, se on valinnut Shakespearen peräaukon lipomisen sen sijaan että keskittyisi teksteihin.

Havaintojeni mukaan tämä on varsin yleistä kirjallisuuden piirissä. Teosten esipuheet ovat vähän siinä rajalla voiko niitä kirjoittaa anuslähtöisesti vai tekstiin keskittyen, tarkoitus usein onkin mainostaa teosta, mutta Krohn-sitaatissa ei edes puhuta omasta mielipiteestä, vaan korostetaan, että tutkijat sitä ja tutkijat tätä.

Nykyään pyllynnuolenta ei varsinaisessa “tutkimuksessa” ole niin ilmiselvää, vaan se keskittyy enemmän epävirallisiin yhteyksiin, teosten mainostuksen lisäksi mm. opiskelijoiden ja opettajien runkkausringit, blogit, kolumnit ja muut kirjallisuudesta esseistisesti kirjoittavat. Sen sijaan vielä joskus 70-80 -luvuilla kirjoitetuissa virallisemmissakin teksteissä on ihan yleistä korostaa kirjailijoiden pylleröisiä teosten yli.

Kun bloggari sanoo ettei pidä jostain tietystä instituutiokirjasta, hän lähes poikkeuksetta pyytää anteeksi ja tarkentaa, että ymmärtää kyllä mikä teoksessa on arvokasta, että hänen makureseptoreidensa vastalause ei suinkaan johdu peräsuolen tarjonnasta, vaan reseptoreiden sivistymättömyydestä ja kypsymättömyydestä. Tietenkin harrastuksenaan jokainen saa lipitellä mitä ruumiinosia ikinä haluaa, mutta jos yleiskäsitys on persepainotteinen, niin voiko se olla vaikuttamatta alitajuisesti?

Kirjallisuudesta kirjoitettaessa henkilönpalvonta ei ole puolusteltavissa missään mielessä. Useimmat eivät todennäköisesti edes tiedosta suhtautuvansa kirjallisuuteen pakarasuuntautuneesti. Mutta kun kirjallisuusdiskurssi on muodostunut postmodernistisen hämäräksi, kun eksaktia käsitteenmäärittelyä ei kirjallisuudentutkimuksessa vaadita, kirjailijoiden rektumin hipelöinti jää implisiittiseksi ja näin ollen sitä on vaikeampi kyseenalaistaa.

On selvää että se ei ole tiedettä, mutta tarvitseeko sen olla? Riittääkö se jos kirjoitellaan nättejä pikku tekstejä ja hymistellään iloisina shakespearejen istumalihasten ääressä? Periaatteessa joo, kyllä se riittää. Mutta asiakeskeiseen argumentointiin tottuneena minusta moinen henkilönpalvonta tuntuu hieman kyseenalaiselta.

Vinkkejä kirjoista kirjoittaville

Hakusanat, joilla blogiini useimmin on eksytty, ovat erilaisia kombinaatioita kirjoista ja kirjailijoista; suosituimpana Conradin Pimeyden sydän ja Kafkan Linna, sekä niihin yhdistettynä ”juoni”, ”kirja-analyysi” ja muita vastaavia. Ahneena kaupallistajana kehitän blogiani markkinalähtöisesti ja julkaisen kirjoista kirjoittaville räätälöidyn koosteen hyödyllisistä teksteistä.

Plagiointi on tyhmää, koska tapoja päästä kuin koira veräjästä on myös sellaisia joista ei jää kiinni. Kirjallisuusinstituutio on rakentunut sillä tavalla, että kirjat eivät ole siinä kovin tärkeässä asemassa, vaan ensisijainen kohde on kirjallisuusdiskurssi, se että osaa kirjoittaa nätisti. Samalla tavoin kuin matematiikan parissa liikkuvaa kaavojen ulkoa opettelu ei juuri hyödytä, myös kirjallisuudessa kirjat ovat toisarvoisia. Siksi suosittelen lämpimästi että luette kirjoja vain jos pidätte niistä, ja instituution ylläpitämän kaanonin opettelette hallitsemaan diskurssin kautta, ottamatta itse kirjoja lainkaan huomioon.

Jos tarvitset pelkästään vinkkejä, miten kirjoista voi kirjoittaa, lue Kirja-analyysiohjeita laiskoille.

Jos olet enemmän kiinnostunut kirjojen lukematta jättämisen ideasta, lue Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut sekä samanniminen Bayardin kirja johon se pohjautuu.

Jos haluat esimerkkicasen lukemattomuudesta, lue analyysi Linnasta sekä analyysi Linnan analyysista.

Jos haluat pohtia syvällisemmin diskurssin ja kirjallisuuden totaalista erillisyyttä, lue Ylipersoonallinen viisaus. Tekstissä Huomenna hän tulee sovellan erillisyyden ideaa käytäntöön ja analysoin sitä tarkemmin tekstissä Huomenna hän tulee II.

Kaikki kirjabloggaukseni saat klikkaamalla labelia kirjat.

Miksi? Voltaire ja Justin Bieber

Kun kysytään ”miksi tapahtui x” voidaan tarkoittaa kahta asiaa. ”Miksi omena putosi puusta” on selkeästi kausaalinen kysymys, kysytään mikä aiheutti tippumisen. Vastaus voi olla siis vaikka että puussa istui norsu joka irrotti omenan puusta. Jos taas Erkki hyppää puusta Jaskan päälle, Jaska herkästi olettaa Erkillä olleen jokin intentio, esimerkiksi Jaskan niskan katkaiseminen. Jaska siis kysyy teleologisesti ”miksi teit noin”, eli mitä Erkki tavoitteli romahtamalla hänen päälleen.

Erkin tippumisessa voi olla kausaalinenkin puoli: norsu tönäisi Erkkiä ja Erkki tipahti. Sen sijaan omenan tippumiselle ei ole olemassa omenalähtöistä teleologista miksiä koska omenoilla ei yleensä ole intentioita. Teleologisuuden voi tuoda omenan tippumiseen vain, jos tippumisen aiheutti jokin olio jolla voi olla intentioita, siis esimerkiksi norsu, Erkki, Jumala tai Kohtalo. Lause ”Omena tippui, koska niin oli määrä tapahtua (putoamalla se tappoi käärmeen joka muuten olisi purrut tulevaa Einsteinia)” olettaa Jumalan tai Kohtalon tai muun ei-havaittavan olion jolla on intentioita. Tämänkaltaisen väärän teleologisen selittämisen klassikko on Voltairen Candiden Pangloss, jonka mukaan ihmisillä on nenä, koska muuten ei voisi pitää silmälaseja.

Kysyttäessä kausaalisia miksi -kysymyksiä mennään ajassa taaksepäin, siirrytään kuvitteelliseen alkusyyhyn. Jaskalle tuli kuhmu otsaan koska omena putosi, omena putosi koska norsu irrotti sen, norsu irrotti sen koska ne eivät mahtuneet samalle oksalle, ne eivät mahtuneet samalle oksalle koska norsu on iso, norsu on iso koska jokin evolutiivinen selitys. Kausoliteettia voi selata loputtomiin taaksepäin, se loppuu sitten kun tieto loppuu. Vähän kuin selattaisiin käsitteitä pitkin mikä-kysymyksillä: Justin Bieber on kanadalainen, kanada on pohjoisamerikan osa, pohjoisamerikka on maanosa, maanosa on maapallolla oleva kappale, maapallo on planeetta, planeetta on aurinkokunnan kappale.

Kohta tulee itku.

Sen sijaan teleologian selaamista on hankalampi havainnollistaa, siinä ikään kuin tivataan jatkuvasti lisäinfoa samasta asiasta. Justin Bieber hymyili pidätyskuvassa koska hän pyrki vaikuttamaan haavoittumattomalta, hän pyrki vaikuttamaan haavoittumattomalta koska hän halusi säilyttää julkisuuskuvansa, hän halusi säilyttää julkisuuskuvansa etteivät fanit karkaisi, hän halusi säilyttää faninsa koska hän halusi säilyttää suosionsa, hän halusi säilyttää suosionsa koska Vishnu istui hänen korvassaan puhaltamassa huilua.

Jumala

Aikoinaan rippikoulussa pappi yritti opettaa, että miksi -kysymyksiä loputtomiin kysyttäessä päädytään aina Jumalaan. Hän havainnollisti asiaa kysymällä opetuksesta myöhästyneiltä, miksi he myöhästyivät, ja kysyi jokaisen perustelun jälkeen, miksi näin. Lopulta päädyttiin siihen, että Jumala on luonut kaikki elolliset kuolevaisiksi.

Asettelu on kuitenkin aika hölmö. Myöhästymiselle haettiin kausaalinen syy: myöhästyjät olivat leppäkertun hautajaisissa. Leppäkertun hautajaisille haettiin kausaalinen syy: se kuoli. Leppäkertun kuolemiselle haettiin kausaalinen syy: se oli niin vanha. Vanhuuteen kuolemiselle haettiin kausaalinen syy: elolliset olennot ovat kuolevaisia. Sitten yhtäkkiä hypättiinkin teleologiaan ja selitettiin että elolliset olennot ovat kuolevaisia, koska Jumala on luonut ne sellaisiksi.

Miksi Jumala tuli kuvaan juuri tuossa kohtaa? Olisihan Jumalan voinut tuoda mihin tahansa muuhun kohtaan: leppäkerttu kuoli, koska Jumala suuren kosmisen suunnitelmansa vuoksi tappoi sen; rippikoululaiset myöhästyivät, koska Jumala manipuloi heidän aivonsa luulemaan kellon olevan vasta vähän. Entä miksi Jumalan teoille ei vaadita selitystä, tai jos joku vaatiikin, se kuitataan toteamalla, että ihminen ei voi ymmärtää Jumalan tekoja? Miksei voi vain heivata Jumalaa hevonvittuun ja myöntää että ihminen ei ymmärrä maailmasta kaikkea?

Teleologisuutta ei myöskään olisi ollut pakko toteuttaa Jumalan avulla. Mikäli rippikoululaiset eivät olisi olleet paikalla vastaamassa myöhästymiskysymykseen, myöhästymisen olisi voinut selittää heidän intentioillaan: he myöhästyivät, koska halusivat vaikuttaa koviksilta jotka uskaltavat myöhästyä. Tai leppäkerttu kuoli, koska se kyllästyi elämäänsä ja teki itsemurhan, leppäkerttu haudattiin, koska rippikoululaiset halusivat lannoittaa maata sillä.

Kyse näyttäisi olevan siitä, että kun tieto loppuu, otetaan teleologisuus avuksi. Koska rippikoululaiset eivät tienneet miksi elolliset olennot ovat kuolevaisia, he tarvitsivat Jumalan siihen kohtaan. Joku biologi olisi ehkä jatkanut telomeereihin ja apoptoosiin. Johon pappi kylläkin olisi vastannut Halleluja, kiittäkäämme telomeerien luojaa.

Jumala taitaakin enimmäkseen olla yksi tapa sanoa: Lopeta kyseleminen ja

SHUT THE FUCK UP!!!