Ruoskinta IV: Toinen ja muita monimutkaisuuksia

(johdanto)

Monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia (haittaa usein ymmärtämistä, mutta muuten pieni ongelma)

Bahtinin termi dialogismi seemisenä monisäikeisenä kokonaisuutena merkitsee siis kaksinkertaistumista, kieltä ja toista logiikkaa.

Erotellaanpa. ”Dialogismi merkitsee kaksinkertaistumista.” Mikä kaksinkertaistuu? ”Dialogismi merkitsee kieltä”. Jassoo. Paremminkin dialogismi ilmenee kielessä. ”Dialogismi merkitsee toista logiikkaa.” Hmm.

Monologisuus pysyy siis eeppisen rakenteen järjestymisen periaatteena.

Suomeksi: eeppinen on monologista.


Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa.

Suomeksi: dialogia on vain kerronnassa.

Tekstin näkyvän järjestymisen tasolla (historiallinen lausuminen / diskursiivinen lausuminen) dialogia ei ole: lausumisen kahta aspektia rajoittavat kertojan absoluuttinen näkökulma, joka on yhtäläinen jumalan tai yhteisön näkökulman kanssa.

Suomeksi: kerronta ei ole dialogista, vaan kertojan näkökulma on ainoa, mitä on, ei ole kahta näkökulmaa.

Eeppisessä tilassa vallitsee kielen systemaattinen (samanlaisuus Jakobsonin mukaan) muoto.

Lyhyemmin: Epiikan kieli on systemaattista.

kirjallisuus koskettaa sitä strategista pistettä, joksi kirjallisuus tulee silloin kun se tuo kerronnan rakenteella (genret) julki kielelliset järjestelmät.

Kirjallisuus sekä koskettaa pistettä että tulee siksi.

Samoin siitä on löydettävissä psyykkisen maailman määrittelemisestä kieltäytyminen (välittömästi läsnäolevaa toimintaa, jota luonnehtivat kuvat, eleet ja sanaeleet, joiden kautta ihminen elää rajansa epäpersoonallisessa).

Määrittelemisestä kieltäytyminen on selvä, mutta entä jälkimmäinen. Ihminen elää rajansa (miten eletään rajoja?) paikassa epäpersoonallinen vai ihmisellä on raja, rajalla on epäpersoonallinen ja ihminen elää siinä.

Se kuvittaa subjektin (”minän”) puhuntaa, jonka kieli väistämättä lävistää konkreettisen ja universaalin, yksilöllisen ja kollektiivisen kantajana.

Minän kieli vai puhunnan kieli? Mitä ihmettä tuossa lävistetään ja mitä kannetaan? Yritetäänkö konkreettinen ja universaali asettaa toisilleen vastakohdiksi, koska samassa yhteydessä mainitaan yksilöllisyys-kollektiivisuus?

Kerronta konstituoituu siis koko ajan. Se rakentuu kerronnassa dialogisena matriisina oletetun vastaanottajan varaan.

Kerronta rakentuu kerronnassa.


Toinen (pelkkä omituisuus, ei varsinainen ongelma)

sekä historian että ”diskurssin” taso edellyttävät puhujan interventiota kertomukseen sekä suuntautumista kohti toista.

Kerronnan aktissa kerronnan subjekti kääntyy toisen puoleen ja kerronta strukturoituu suhteessa tähän toiseen.

Moderni kirjoitus tarjoaa monia räikeitä esimerkkejä tästä laajentuneesta näyttämöstä joka on sekä laki että toinen.

Samoin tässä tulemisen ja menemisen liikkeessä subjektin ja toisen, kirjailijan ja lukijan välillä tekijä strukturoituu merkitsijänä ja teksti kahden diskurssin dialogina.


Kirjailija ”puhuu”, mutta vieras diskurssi on pysyvästi läsnä puhunnassa, jonka muotoa hän muuttaa. Tämän tyyppisessä aktiivisessa ambivalentissa sanassa kertojan sana esittää toisen sanaa.

Ambivalenttien sanojen kolmatta kategoriaa, jonka tapaus on kätketty sisäinen polemiikki, luonnehtii taas toisen sanan aktiivinen (eli muokkaava) vaikutus kirjailijan sanaan.
Karnevaalissa subjekti häviää tekijän rakenteen tullessa esiin anonyymisuutena, joka samanaikaisesti luo ja näkee itsensä luotavan, minuna ja toisena, ihmisenä ja naamiona.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s