Weissensee ja moraalirelativismi

Weissensee on saksalainen tv-sarja, jonka pääosassa on stasi-perhe Kupferit.


Falkin uskollisuus

Falk, joka sarjan aikana nousee isoksi kihoksi stasissa, on Weissenseen tyhmä-pahis. Toisaalta Schnyderia kuulusteltaessa Falk esitetään fiksuna ja pahana. Hän manipuloi älykkäästi tätä amerikkalaista, jonka epäillään yrittäneen salakuljettaa Julian länteen. Kun vanki lopen uupuneena ja stressaantuneena tuodaan Falkin kuulusteltavaksi, Falk on ystävällinen, on tuohtuvinaan kun kuulee valojärjestelmän ”hajoamisesta”, käyttää me-muotoa ”saamme tämän yhdessä selvitetyksi”, saa Robertin itkemään tarjoamalla kahvia ja syötävää. Julian työtoveria kiristäessään Falk vetoaa hänen lapsiinsa, kuvaa vakoilun auttamiseksi ja Julian pahaksi.
Hansin kaksinaismoralismi
Hans Kupfer, Falkin ja Martinin isä, joka sarjan aikana menettää arvoaan stasissa, on pintapuolisesti ”pahis, johon samaistutaan”: hän siis toimii työssään statuksensa mukaisesti, mutta alkaa vähitellen epäillä toimiensa oikeutusta ja muuttuu vähitellen lämpimämmäksi. Katsojan on tarkoitus tuntea myötätuntoa Hansia kohtaan nähdessään tämän pehmenemisen, kun taas Falk tuomitaan täysin. Syvemmältä tarkastellessa asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.
Falk on yksinkertaisen paha, kun taas hänen isänsä on kaksinaismoralistisen paha. Hans Kupfer ei kiellä kiduttamasta Schnyderia siksi että se on eettisesti oikein, vaan koska amerikkalaisia ei saa suututtaa, hän ei vapaututa Juliaa koska se on oikein, vaan koska epäilee tämän olevan hänen tyttärensä, ei suojele Dunja Hausmannia koska kannattaisi sananvapautta vaan koska rakasti häntä. Falk taas ajattelee vangitsemisen olevan oikein: ei länteen saa noin vain karata. Länteen karkaaminen on rikos, ja rikollisia täytyy rangaista.
Ei ole aihetta olettaa, että Hans olisi moraalisesti parempi kuin Falk: Hans on valmis kapinoimaan järjestelmää vastaan kun siitä on hänelle itselle hyötyä. Hans Kupfer ei ole järjestelmälle uskollisen paha, tottelevaisen paha, vaan kaksinaismoralistisen paha. Kumpi siis on pahempi, ihminen joka tekee pahaa koska uskoo sen olevan oikein, vai ihminen joka jättää tekemättä pahaa silloin kun se on tarkoituksenmukaista?
 
Martinin passiivisuus
Martin taas ei varsinaisesti ole sankari joka pelastaa maailman, vaan tavallinen laiska pikkuvirkamies, joka haluaa lähinnä elää rauhassa porvari-idylliä. Jos hän ei törmäisi niin konkreettisesti Julian kautta siihen pahaan mitä tapahtuu, hän antaisi asioiden tapahtua puuttumatta niihin. Hän siis on passiivisen paha, antaa asioiden tapahtua kun ne eivät kosketa itseä. Vääryyksiä oikeasti kohdatessaan hän kuitenkin kieltäytyy tekemästä niitä itse, esimerkiksi häipyy kun Stasi hyökkää laittomaan konserttiin. Tavallaan tämä on ihan hyvä kontrasti Falkin toiminnalle, se osoittaa että valinnanmahdollisuus on olemassa.
 
Pahuuden relativistisuus
Monet ihmiset jotka tuomitsevat pahuuden relativistisuuden, olkiukkoilevat sitä vastaan esimerkiksi kysymällä, pitäisikö Saudi-Arabian homomurhat hyväksyä, koska eri kulttuuri ja arvomaailma jota pitää kunnioittaa. He eivät kuitenkaan ota huomioon, että ”kulttuuriero” on paljon laajempi ja monisyisempi käsite, se ei typisty valtionrajoihin tai samalla hetkellä olemassaoleviin uskontoihin.
Samalla hetkellä olemassaolevien arvomaailmojen väliset arvoerot ovat yleensä paljon hienovaraisempia asioita kuin arvo-objektivistien suosimat ronskihkot murha ja lapsenraiskaus. Falkin tapauksessa DDR:lle on uhka että ihmiset luovat hajanaisuutta: Falk sanoo taistelevansa ”rauhan, onnen ja oikeudenmukaisuuden puolesta”, elokuvan kommunistit näyttävät uskovan aidosti että muuri ja eristäminen lännestä on ainut keino estää kolmas maailmansota. Keinot kuitenkin ovat kyseenalaisia: Schnyderia kidutetaan, Dunjaa painostetaan itsemurhalla, Falkin vaimon oppilaalle ei anneta hyviä numeroita koska hänen vanhempansa ovat länsimielisiä, Julia vangitaan ja häntä kidutetaan pakoyrityksen jälkeen.
Toinen arvo-objektivistien suosima olkiukko on väittää, että arvorelativistien mukaan ei pitäisi rangaista toisen kulttuurin edustajia teoista, josta oman kulttuurin edustajaa rangaistaisiin, koska pitää kunnioittaa toisenlaista arvomaailmaa. En kuitenkaan usko, että kukaan ei-pipipäinen arvorelativisti kannattaisi tätä. Vaikka tällä toisen arvomaailman edustajalla ei olisi ollut vaihtoehtoa toimia toisella tavalla, en näe muuta tapaa ratkaista asiaa.
Tällaisessa tapauksessa rankaiseminen on epäreilua samalla tavalla kuin on epäreilua rankaista koulukiusattua joka monen vuoden hakkaamisen jälkeen repii sadistilta korvan. Tai kuten on epäreilua tuomita raiskattu joka tappaa raiskaajansa. Korvan repiminen voi olla ainoa tapa selvitä yhdessä maailmassa, mutta siitä rankaistaan toisen maailman säännöillä. Rankaiseminen on ainut oikea reagointitapa, mutta ei se silti reilua ole.
Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa elävän voi olla vaikea kuvitella mitä se käytännössä tarkoittaa, että on eri arvomaailmoja joiden hyvyyskäsitykset poikkeavat toisistaan, ja kuinka vaikeaa se on oppia pois jostain tietystä arvomaailmasta. Konkreettisimmin tällainen poisoppiminen näkyy esim. ahdasmielisistä uskonyhteisöistä, kuten lestadiolaisuudesta poislähteneillä. Jos olet lapsesta asti uskonut aidosti yhteisön ulkopuolisten ihmisten pahuuteen ja moraalittomuuteen, niin miten alat luottaa heihin? Jos olet käyttäytynyt lestadiolaista hyvyyskäsitystä rikkovaa ihmistä kohtaan tavalla joka on lestadiolaisuudessa normi ja velvoite, miten käsittelet jälkeenpäin syyllisyyden ja häpeän tunteesi? Miten käsittelet syyllisyydentunteen, kun lakkaat uskomasta ”ainoaan oikeaan moraaliin”, mitä tapahtuu minäkuvallesi kun huomaat muuttuvasi ”pahaksi”?
Jos pahuus typistetään yksiulotteiseksi objektiivisuudeksi, menetetään jotain olennaista pahuuden luonteesta. Ennen kaikkea menetetään mahdollisuus mennä väliin ja muuttaa asioiden suuntaa. Falkin tapauksessa pahuuden aiheuttaa tietty yhteiskunnan arvomaailma. Ihminen on useimmissa tapauksissa niin pieni, mitätön ja ajattelukyvytön olento että se tottelee sitä mikä on sille tuttua, ei se osaa keksiä millainen moraali seuraavassa maailmassa on. Monella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella sitä moraalia mihin on kasvanut.
Arvomaailmojen vaihtuessa tuomitaan ne, jotka vanhassa maailmassa toimivat aktiivisesti paremman elämän puolesta, niitä ei jotka passiivisesti antavat asioiden tapahtua.
Arvomaailmojen vaihtuessa, teet mitä tahansa, häviät aina: joko häviät omassa maailmassasi tai voitat siellä ja häviät toisen maailman säännöillä.
Ainoa mitä voi tehdä on edesauttaa avoimuutta jotta eri arvomaailmoissa elävät tietäisivät vaihtoehtonsa.
Mainokset

Raamatun opetuksia

Eesau ja Jaakob: uskovaisen moraali

Eesau tulee nälkäisenä kotiin, Jaakob kieltäytyy antamasta hänelle ruokaa ennen kuin Esau myy hänelle esikoisoikeutensa. Kun heidän isänsä on valmis antamaan siunauksen esikoiselle, Jaakob ja hänen äitinsä lähettävät Eesaun metsälle ja Jaakob teeskentelee sokealle isälle Eesauta ja saa siunauksen, jota ei voi enää peruuttaa siinä vaiheessa kun Eesau saa tietää huijauksesta.
Opetus: ”Esikoisoikeus” tarkoittaa Jumalan antamaa pelastusoikeutta. Uskovaisilla on oikeus valehdella ja petkuttaa kunhan huijattavana on uskoton. Koska Eesau halveksi esikoisoikeuttaan niin että oli valmis myymään sen hernekeittolautasesta, Jaakobilla on oikeus huijata. Jaakob on oikeutettu siunaukseen, vaikka saikin sen huijaamalla.
Sovellus nykypäivään: Uskovaisen moraali on aina korkein moraali riippumatta hänen teoistaan, joten Päivi Räsänen saa Raamatun oikeuttamana ylittää Suomen lain. Sen sijaan minkään muun uskontokunnan tai ideologian edustajilla ei tätä oikeutta ole.

Abraham ja Iisak: tottelevaisuus
Jumala päätti koetella Abrahamin uskoa ja käski hänen uhrata poikansa Iisakin. Koska Abraham totteli, hän oli paras uskovainen maan päällä ikinä. Tosin Jumala kuitenkin pysäytti hänet siinä vaiheessa kun veitsi oli vasta Iisakin kurkulla, joten kaikki päättyi onnellisesti. Vittu hurraa.
Opetus: Järjenkäyttö ei ole suotavaa, vaan uskovaisen tulee totella uskontonsa johtohahmoja sekä mielellään myös päässään kuuluvia ääniä. Mitäpä muutamasta traumatisoituneesta kakarasta.

Sovellus nykypäivään: Niissä kristinuskon suuntauksissa joissa yhteisö on nostettu Jumalan asemaan, kuten vanhoillislestadiolaisuudessa, on tärkeintä totella kyselemättä mitä seurakunta päättää, pitää muistaa esimerkiksi käyttää vain sellaista finnivoidetta joka hoitaa finnejä, koska pelkkä peitevoide on meikkaamista ja siten syntiä. True story. Jumala saattaa loukkaantua vääränlaisesta finnivoiteesta ja silloin palat ikuisesti helvetin tulessa. Uskovainen luottaa kyselemättä seurakunnan neuvoihin, sillä emmehän me tahdo antaa järjen olla uskon esteenä, ja on turvallista jäädä matkaa tekemään luottaen Jumalaan ja käyttäen oikeanlaista finnivoidetta.


Job: kaikella on tarkoitus
Jumala ja Saatana lyövät vetoa, että jos Jobilta vie asioita jotka hän on omalla työllään ansainnut, hän suuttuu ja hylkää Jumalan. Jobin karja kuolee, maat ja pellot tuhoutuvat, mutta Job kiittää Jumalaa. 12 lasta kuolee ja Job sairastuu, mutta Job vain kiittelee Jumalaa. Lopulta Job kuitenkin selviää. Lopuksi Job löytää uuden vaimon, tekee hänen kanssaan toiset 12 lasta ja saa lisää maata ja karjaa.
Opetus: Viattomia kuolee, kun Jumala ja Saatana lyövät vetoa. Lapset ovat isänsä omaisuutta, ja toki niitä saa käyttää vedonlyönnin sivullisina uhreina. Samoin naiset ovat miestensä omaisuutta. Jumalan suureen kosmiseen suunnitelmaan kuuluu, että joitakin ihmisiä käytetään välineenä toisten ihmisten uskon koettelemisessa. Vähempiarvoisilla ihmisillä on välinearvo. Ei ole niin vakavaa jos muutama sivullinen vahingoittuu.

Sovellus nykypäivään: Vastoinkäymisillä on aina jokin tarkoitus. Tämä on niin helvetin paskaa että en edes keksi mitään sarkastista sanottavaa. Lukekaa Maijan tarina ja katsokaa miten jotkut ihmiset suhtautuvat saadessaan tietää asiasta. He väittävät, että sillä on jokin tarkoitus, että Jumala koettelee hyväksikäyttäjien uskoa tai että sillä on jokin olennainen merkitys Maijan itsensä elämässä. Tällä perustellaan sitten sitä, että asia pitäisi vain unohtaa ja antaa anteeksi.

Oonan: itsetyydytys ja ehkäisy

Oonanin veli kuoli lapsettomana. Oonanin olisi pitänyt tehdä lapsi veljensä vaimon kanssa, jotta veljen suku jatkuisi. Hän ei kuitenkaan totellut, vaan antoi siemenensä mennä maahan ja oli siksi paha ihminen.

Opetus: Tätä raamatunkohtaa käytetään usein itsetyydytyksen = onanoinnin kieltona. Haloo ihmiset, onhan se nyt paljon tärkeämpää tehdä äpäriä veljelleen kuin tuhlata potentiaalinsa hukkaan!

Sovellus nykypäivään: Mielenkiintoista minusta tässä tarinassa on se, että Oonan kuitenkin ilmeisesti harrasti seksiä kälynsä kanssa, ja varsinainen synti tässä oli coitus interruptus. Siksi lestadiolaiset käyttävät samaa kohtaa myös ehkäisyn kieltona, mikä loogisesti tarkoittaa, että tärkeintä on lisääntyminen, eikä edes aviouskollisuus saisi mennä sen edelle, Oonanhan oli naimisissa. (Jos tätä raamatunkohtaa olisi sovellettu kirjaimellisesti, olisin varsin mielelläni jäänyt vielä vähäksi aikaa – pillerithän eivät näy.)

Mikäli reaktiosi on, että Raamatun tarinat ovat oman aikansa tuotetta ja siksi kaikkea ei voi soveltaa nykypäivään, suosittelen katsomaan seuraavan videon:

Conrad: Pimeyden sydän

Tapa, jolla Pimeyden sydämeen kannattaa suhtautua, ilmaistaan heti alussa, kertojan näkemyksenä Marlowen tarinoista: ”jonkin tapahtuman merkitys ei ollut sisässä niin kuin pähkinänsydän, vaan ulkopuolella, tarinan pinnassa; tarina vain toi sen näkösälle.” Tätä ideaa noudattaa koko kertomus: ei ole olennaista kuvata Kurtzin tekoja, vaan riittää tuoda esille Marlowen ajatusmaailman kehitys. Kauheuksiin viitataan vain ohimennen: ”ennen kuin hänen hermonsa pettivät ja hän isännöi tietyissä keskiyön tansseissa, jotka päättyivät sanoinkuvaamattomiin palvontamenoihin.” Selkein yksityiskohta on se, kun talon pylväiden koristenupit osoittautuvat kuivuneiksi ihmisten päiksi.

Monet ovat sanoneet Pimeyden sydämestä, että sitä vain odottaa että Kurtz esiteltäisiin ja tapahtumat pääsisivät alkamaan, mutta lopulta Kurtzista ei kerrota juuri mitään. Takakansiteksti ohjaa odottamaan makaabereja ihmissyöntikohtauksia ”ennen muuta se on kertomus norsunluunvälittäjä Kurtzin elämän rajusta syöksykierteestä […] hän vajoaa hillittömiin mielihaluihin, pidäkkeettömään itsekkyyteen, valkoisen miehen hulluuteen.” Itsekin pääsin ideaan käsiksi vasta toisella lukukerralla, kun jätin odottamisen sikseen ja keskityin lukemiseen.
Ihmettelen hieman, onko takakansitekstin tarkoitus nimenomaan ohjata odottamiseen, sillä lukukokemuksesta tulee sillä tavalla hyvin erilainen, tulee kiinnittäneeksi eri asioihin huomiota, koko kirja on aivan eri. Oletettavasti takakansiteksti ei ole kirjailijan tuottama, joten minusta on aika kyseenalaista muuttaa kirjaa noin radikaalisti. Teos ei ole kertomus ”Kurtzin syöksykierteestä”, vaan tutkielma syöksykierteellisyydestä itsestään, Kurtz on vain tapa tuoda syöksykierteellisyyttä esille. Teoksen väittäminen Kurtzin tarinaksi on kuin väittäisi Eläinten vallankumouksen olevan kertomus maatilasta.

Monissa romaaneissa tapahtumat ja teema ovat niin tiukasti yhteen kietoutuneita, että puhuessaan toisesta tulee väistämättä puhuneeksi toisestakin, eli ei ole paljon väliä sanooko Pitkän päivän illan olevan kertomus hovimestari Stevensistä vai kertomus luokkayhteiskunnan hajoamisesta, sillä Stevens on tuon hajoamisen ilmentymä. Eläinten vallankumouksessa maatila on keino, jolla kommunismia kritisoidaan, mutta kritiikki on helpohkosti luettavissa symbolien alta. Myös Pimeyden sydämessä Kurtz on keino, jolla kerrotaan ”ihmisen pimeydestä”, mutta pelkkä keino, ei itsetarkoitus, ja yhtä tärkeitä ovat Marlowen kokemukset, hänen ajatusmaailmansa kehittyminen romaanin aikana.

Kehittymisteema

Romaanissa esitellään kahta kehityskulkua: Kurtzin taantumista ja moraalin menetystä. Marlow puolestaan kehittyy oppimalla jotain ihmisen sisimmästä luonteesta.
Alussa Marlowen maailma on yksinkertainen, selkeä. Täti, joka auttaa häntä saamaan kapteenin paikan, maalailee unelmia siitä, miten Marlow on suuri mies joka tekee yleviä tekoja. Täti ei ole kosketuksissa siirtomaapolitiikan väkivaltaiseen, julmaan ja monimutkaiseen todellisuuteen. Jälkeenpäin kertoessaan Marlow arvelee tunnistaneensa tämän viimeisen kosketuksen mutkattomuuteen: ”Jonkin aikaa minulla tavallisesti oli sellainen tunne, että vielä olin mutkattomien tosiasioiden maailmassa, mutta sitä tunnetta ei kestänyt kauan.”
Marlowen maailma kuitenkin monimutkaistuu huomattavasti lähdön jälkeen. Hän alkaa ymmärtää, että ”pahuuden” yksioikoinen ja mustavalkoinen tuomitseminen on helppoa kun ei ole aitoa kosketusta tekojen syihin, kun elää turvallisessa pumpulissa eikä ole ymmärrystä siitä prosessista mikä johtaa julmiin tekoihin.
[Kurtzilla] oli ylimmäinen sija maan paholaisten keskuudessa – sananmukaisesti, tarkoitan. Te ette ymmärrä sitä. Kuinka te voisittekaan? – teillähän on tukeva katu jalkojenne alla ja hyvät naapurit ympärillä […] kuinka te voisitte kuvitella, mille alkuaikain tienoille estoton askel voi miehen viedä yksinäisyyden tietä myöten.”
Marlow ymmärtää jopa kannibalismia, vaikkei sitä hyväksykään: ”Varmaan olisin kauhistunut, kuten sopisi odottaakin, jollen olisi muistanut ajatella, että hänellä ja hänen tovereillaan täytyi olla kova nälkä” ja sitten seuraa pitkä selitys siitä, miksi neekerit eivät voineet ostaa ruokaa tai kalastaa tai syödä mädäntynyttä virtahepoa. Marlow pystyy lähinnä ihmettelemään, mikseivät orjat syöneet heitä – nälkä on hänen mielestään kaiken edelle menevä tekijä. ”Ei ole sitä pelkoa, joka pystyisi vastustamaan nälän voimaa, ei sitä kärsivällisyyttä, joka sen voittaisi, ja inhoa ei kerta kaikkiaan ole siellä missä on nälkä; ja taikausko, vakaumukset, niin sanotut periaatteet – ne ovat vain akanoita tuulessa. […] Menetys, häpeä, oman sielunsa kadottaminen – nekin on oikeastaan helpompi kestää kuin tällainen pitkällinen nälkä.”

Marlowista tuntuu, että ihmisen sisällä tapahtuva prosessi on jopa pahempi kuin varsinaiset teot: ”’En halua tietää, mitä seremonioita herra Kurtzia lähestyttäessä noudatettiin’, huusin minä. Omituista, mutta minut valtasi tunne, että sellaiset yksityiskohdat olisivat vaikeammat sietää kuin nuo päät, jotka kuivuivat seipäissä herra Kurtzin ikkunoiden alla. Nehän olivat sentään vain raaka näky, mutta nyt tuntui kuin olisin yhdestä iskusta siirtynyt johonkin salaperäisten kauhujen valottomaan seutuun, missä puhdas, mutkaton raakalaisuus oli suorastaan huojentavaa, olihan se jotakin jolla – ilmeisesti – oli oikeus olla olemassa päivänvalossa.”
Jouduttuaan kosketuksiin pahuuden monimutkaisuuden kanssa Marlow kiroaa Kurtzia, tietää menettäneensä jotain peruuttamattomasti – Kurtz rikkoi hänen uskonsa ihmisyyteen ja sivistykseen. ”Minun täytyi neekerien tavoin manata häntä – häntä itseään – hänen omaa hurmiokasta, uskomatonta alennustilaansa. Mitään ei ollut hänen yläpuolellaan eikä mitään hänen alapuolellaan, ja minä tiesin sen. Hän oli potkaissut itsensä irti maasta. Se kirottu mies – hän oli potkaissut itse maankin hajalle. Hän oli yksin, ja minä seisoin hänen edessään tietämättä, olivatko jalkani maassa vai liitelinkö minä ilmassa.”
Marlowin eksistentiaaliseen kamppailuun on helppo samaistua. Seuraava katkelma tiivistää lyhyesti miten voimattomaksi ihminen itsensä tuntee kun moraalikysymyksiä joutuu kohtaamaan aidosti eikä vain filosofisella tasolla.

”tämä salaperäinen järjestelmä, jonka armoton logiikka toimii turhaa tarkoitusta varten. Enin mitä siltä voi toivoa saavansa on vähäinen itsetuntemus – joka tulee liian myöhään, satonaan lähtemätön katumus. Minä olen paininut kuoleman kanssa. Se on ikävintä ottelua mitä kuvitella saattaa. Se tapahtuu hämärässä, kuin tyhjän päällä seisten ja tyhjyys ympärillä, ilman katsojia, ilman hälinää, ilman kunniaa, ilman suurta voitontahtoa, ilman suurta tappionpelkoa; vain penseän epäilyn tympeä ilmapiiri on ympärillä, eikä siinä sanottavasti usko omaan asiaansa saati vastustajan asian oikeutukseen.”
Pimeyden sydän blogistaniassa:

Jori: ”Se kiinnostava prosessi, joka on saanut Kurtzin hylkäämään ihanteensa ja sortumaan itsekkyyteen on sivuutettu tyystin.”
Riina: ”ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.”
Timo: ”Pimeyden sydän [kuvaa] sitä, miten vieras ympäristö, eristyneisyys ja täydellinen valta tulehduttavat ihmisen mielen ja jättävät hänet mielihalujensa armoille, joille ympäristö ei enää tarjoa pidäkkeitä.”

Jari: ”Eikä vain Afrikka ollut pimeä, annettiin ymmärtää, vaan pimeyden voimat uhkasivat jokaista, joka sen kohtasi. Valkoisella – valistuneella, rationaalisella, miehellä – oli primitiiviset vaistonsa, jotka saattoivat ottaa vallan: järkensä säilyttäneestä romanttisesta Robinson Crusoesta, matkaajan perikuvasta, saattoi tulla realistisesti kuvattu, villiintynyt ja verenhimoinen hirviö, Mr. Kurtz.”

Panu: ”Jokin ajaa ihmisen eteenpäin, valtaamaan – käyttämään valtaa. Onko tuo jokin syvällä, pohjimmiltaan puhdasta eteenpäin menemisen uteliasta ja hyväntahtoisena itseään pitävää draivia? Vai onko sen lähtökohta todellakin pimeyden sydämessä – jonne se myös vie? Ja ovatko erottelut mahdollisia: vai onko ihminen aina monisävyinen, hyvän ja pahan sekamelska?”

esperanzan: ”Modernistisen teoksesta tekee se, että kerronnan näennäisestä realistisuudesta huolimatta Conrad ei enää pyri pelkästään jäljittelemään todellisuutta ja luomaan romaanistaan eheää, kronologisesti etenevää kokonaisuutta. Kirjan juoni rönsyää ja poikkeilee epäolennaisiin tarkoituksellisesti, pakottaakseen lukijan epävarmaksi, pohtimaan omia tulkintojaan henkilöiden mielenmaailmasta.”