Huvitammeko itsemme hengiltä eli tyhmälistö ennen ja nyt

Postman: Huvitamme itsemme hengiltä 
Kirjan Huvitamme itsemme hengiltä esipuheessa Neil Postman esittelee Uljas uusi maailma -teosta, ja ilmoittaa jakavansa Huxleyn pahimman pelon: sivistys rappeutuu viihteen syrjäyttäessä sen. Pelko on turha, ongelma on että Postman, Huxley ja kumppanit kuvittelevat olevansa maailman viimeisiä älyköitä. Kulttuurirappion ennustaminen on ollut älyköiden lempiaihe kautta aikojen. Minä sen sijaan väitän, että heiltä puuttuu perspektiivin tajua.

Huxleyn maailman huume, soma, jonka Postman tulkitsee televisioksi ja joka nykyään tulkittaisiin internetiksi, ei ole sivistyksen tuho. Ei ole uskottavaa että kaikki retkahtaisivat somaan, televisioon tai internetiin. Oikeassa maailmassa hypnopedian kyseenalaistavia bernardeja, idealistisia johneja ja henkisesti liikakasvaneita helmholtzeja riittää aina.

Kirjojen merkitys: absoluuttinen vai suhteellinen 
Postman olettaa virheellisesti, että lukutaidon ja kirjojen merkityksen pitäisi pysyä absoluuttisesti samana, mutta ihmisten ymmärrys heikkenee ja kulttuuri viihteellistyy. Väärin. Lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee.

Totta kai silloin kun lukutaito alkoi yleistyä, kirjat olivat tärkeä sivistyneisyyden mittari ja apuväline. Nykyään parempi mittari olisi ehkä argumentointitaito, kriittisyys tai jokin muu. Ei voi olettaa, että sivistyneisyyden kriteerit pysyisivtä ikuisesti samana. Sen sijaan on ilmiselvää, että tyhmien ihmisten osuus kaikista pysyy aina samana. Erona on se, että nykyään tyhmätkin ihmiset osaavat lukea, lisäksi netin myötä tyhmälistö näkyy enemmän kuin ennen.

Sivistyneisyyskäyrä
Oletetaan, että sivistyneisyyskäyrällä lukutaito on nollakohta. Kun vain pieni osa ihmisistä osaa lukea, sivistys ja lukutaito jonkin verran linkittyvät yhteen, molemmat ovat nollakohdan oikealla puolella. Postman piilo-olettaa, että kun lähes kaikki osaavat lukea niin kaikkien lukutaitoisten pitäisi sijoittua yhtä sivistyneeksi kuin ennen. Ei tietenkään pidä paikkaansa, lukutaidon ja sivistyksen suhde ei pysy samana. Käyrä vain siirtyy nollakohdasta oikeaan päin. Nyt lähes kaikki sijaitsevat nollakohdan oikealla puolella, mutta sivistyneistön osuus kaikista on edelleen sama kuin ennen, eli hyvin pieni osuus.

Sivistyneisyyskäyrällä on siis ollut erilaisia y-akseleita, jotka kulkevat käyrän päästä päähän. Joskus akseli oli lukutaito, nyt kun se on mennyt jo ohi, sen tilalla voi olla esimerkiksi medialukutaito. Yhteiskunnan tehtävä on opettaa jäsenilleen kulloinkin ajankohtaisen akselin käyttötaidot. Taidon omaksuvien profiili tosin on hieman erilainen joka kerralla, lukutaidon edelläkävijät olivat eri asemassa yhteiskunnassa kuin netin edelläkävijät.

Informaatioähky
Joka paikassa valitetaan että informaatio on sirpaleista ja valtaosaltaan merkityksetöntä. Aivan totta, mutta laadukasta tietoa on silti sama määrä kuin ennen. Erona on se, että ennen kirjojen ja sanomalehtien painaminen oli kallista eliittipuuhaa. Ei silloin olisi voinut painaa, että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen köyhälistö kaivoi ojaa, nykyään tyhmälistö lukee että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen oppineisto luki ne harvat painetut lehdet. Nykyään sivistyneistö osaa kyllä seuloa muusta informaatiovirrasta ne harvat merkitykselliset tekstit.

Sama pätee kirjallisuuteen, elokuviin sekä muuhun taiteeseen. Kun paperi on kallista, roskaa ei paineta. Kun kirjat voi julkaista omakustanteena tai netissä, mikä tahansa postmodernistinen roska on kirjallisuutta. Kun värit ja kankaat maksavat työläisen kuukauden palkan, työläinen ei maalaa. Kun tarvikkeet voi ostaa ohimennen lähimmästä Tiimarista, puolet ihmisistä nimittää itsensä taiteilijaksi. Kummassakin tapauksessa hyvää taidetta on sama osuus. Kulttuuri ei kokonaisuudessaan ole sen rappeutuneempaa kuin ennenkään.

Elintasoltaan köyhät, sivistykseltään köyhät
Hyvä analogia sivistyksen suhteellisuuteen on köyhyys. Jokaisella työttömällä on nykyään Suomessa kengät, vaikka joskus koko perhe pärjäsi yksillä saappailla. Jos joku lahjoitti perheelle kengät, lahja oli arvokas. Jos köyhän perheen vesa pääsi kouluun oppimaan lukutaitoa, sen arvo oli hyvin suuri. Nykyään kengät ovat jokaisen perusoikeus, samoin lukutaito. Elintaso on noussut. Sivistyneisyysvaatimus on noussut. Käyrä siirtyy janalla eteenpäin, ei muuta muotoaan.

Ennen työ täytti köyhälistön elämän, nykyään viihde täyttää tyhmälistön elämän. Jos 1700-luvulla talonpoika kulutti harvat työstä yli jäävät vapaatunnit pontikankeittoon, niin miten hänen sivistyneisyytensä eroaa nykyajan kaupankassasta joka kuluttaa vapaa-aikansa Big Brotheriin? Huvitelkoot. Ei se ketään satuta. Se on luonnollinen kehityskulku. Kauhuskenaariot ovat turhia. Viihde ei ole uhka sivistykselle ja kehitykselle. Onnettomia bernardeja tulee aina olemaan ja siksi kehitys ei pysähdy.

Se mikä ennen oli kulttuurin eliittiä, on nyt laimennut massakulttuuriksi. Korkeakulttuuri on sen sijaan saanut uusia muotoja. Ei voi vaatia, että asioiden merkitys pysyisi iän kaiken samana.


Aihetta sivuavia tekstejä
Kakspistenolla: ”onko kyseessä jo pidempiaikainen kulttuurinen rappio, joka on seurausta Postmanin jo 80-luvulla ennakoimista tapahtumista?”
Orwell vai Huxley: ”Huxleyn maailma on siis tekotodellisuus, jota täytetään tyhjääkolisevilla merkityksillä.”
Kulttuuri viestintänä: ”uusviestintä täytti koko maailman sellaisella uutistulvalla, jonka alta ajattelukykyisenä ja selväjärkisenä selviäminen vaatii kyllä suurta itsekuria ja mielen hallintaa.”
Keskisuomalainen: ”Olen ylpeä, kun en huvita itseäni hengiltä, vaan katson pelkästään ohjelmia, jotka eivät manipuloi minua viihteellisesti.”
Dr. Doctor: ”Huxleyn maailmassa aikamme haasteet: vanhemmuus, uskonto, kulttuuri, taide ja tiede on ratkaistu unohtamalle ne.”
Ruukinmatruuna: ”Huxleyn maailmassa kaikella on hinta mutta millään ei ole arvoa – maailmasta on tehty kertakäyttökulttuurin ja massatuotannon banaali, loppuun asti esineellistetty ja tuotteistettu kulttuuriton kulttuuri.”
Mainokset

King ja muut maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjastoissa on eroteltu omille hyllyilleen ns. kaunokirjallisuus, scifi, rikoskirjallisuus ja romantiikka. Ammatikseen kirjallisuuden parissa toimivan populaarikirjafaniksi tunnustautumisessa on häpeilyn makua: tiedän kyllä että ne on huonoja… joskus kevyempää lukemista… kyllä oikea kirjallisuus silti on mun lempparia… Nykyään julkaistava kirjallisuus noudattaa lähestulkoon kaavaa suosittu = arvoton, arvokas = epäsuosittu. Laajemmassa mittakaavassa suosion väheksyminen on kuitenkin perusteetonta.

Suosittu = arvoton – mutta vain nykypäivän sokealle kirjallisuusinstituutiolle

Kuuluisia oman aikansa viihdekirjailijoita ovat esimerkiksi Shakespeare, Dickens ja Dumas. Dickensin jatkokertomukset aikakauslehdissä olivat suosittuja, mutta kirjallisuuspiireihin hänet nosti vasta Orwellin 1940 kirjoittama essee. Alexandre Dumas’n, joka oli neljäsosaltaan musta, asemaa heikensivät Ranskan rasistiset asenteet vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeenkin. Nykyään hän on Ranskan luetuin kirjailija.

Shakespearen aikaiset kriitikot puolestaan fanittivat klassisia ihanteita, eivätkä pitäneet hänen tavastaan sekoittaa komediaa ja tragediaa. Englannissa Shakespearen arvostus nousi vasta 1700-luvulla Samuel Johnsonin myötä, 1800-luvulla kansalliskirjailijaksi noustuaan hän alkoi saada asemaa myös muissa maissa, mm. Victor Hugon ja Goethen arvonannon vuoksi.

Kotimainen esimerkki kansansuosion ja taidenatsien vuorovaikutuksesta on Kivi ja Seitsemän veljestä: kriitikot suosivat idyllistä kansalliskuvausta eikä Jukolan poikien rosoisuus sopinut siihen. Mutta kenestäpä tulikaan suomenkielisen kirjallisuuden isä? Murskakritisoija August Ahlqvist puolestaan muistetaan vain kritiikkinsä vuoksi.

Genrejen luokkayhteiskunta

Nykyajan suosituimpia kirjallisuudenlajeja, ns. ”alempia” genrejä moititaan juonen kaavamaisuudesta, henkilöiden yksiulotteisuudesta ja primitiivisiin vaistoihin vetoamisesta. Mutta mikä estää muuttamasta perinnettä?

Rikoskirjallisuuden aloitti Poe ja nosti suosioon Doyle, molemmat ovat taidenatsien suosiossa nykyään. Ei ole mitään varsinaista estettä miksi taideinstituution arvottama kirjallisuus ei olisi kehittynyt heidän tyyliinsä kehityskertomusten ylivallan sijasta. Dekkari kuitenkin lähti 20-luvulla kehittymään who-dun-it yksiulotteiseen tyyliin, ja siksi nykyään on vaikea mieltää kyseisen genren teoksia laadukkaiksi, vaikea nähdä teoksen ansioita epätyypillisten kehysten takaa. On myös muistettava, että Dostojevskin Rikos ja rangaistus on sisimmältään dekkari.

Jos kirjallisuutta vertaa muuhun taiteeseen, niin eihän maalaustakaan lasketa huonommaksi sen vuoksi että se on tehty hiilellä öljyvärien sijaan tai ripustettu vinoneliöön eikä suorakulmioon. Öljyväri on väline, fantasia- tai scifiympäristö on väline. Mutta taidenatsien kirjallisuudessa on normi määritellä teoksen laadukkuus sen aiheympäristön perusteella.

Muutaman sadan vuoden kuluttua tämä tuntuu yhtä oudolta kuin nyt tuntuu se, että Shakespearen aikana porvariskirjailijat olivat hyviä vain siinä tapauksessa, että heillä oli aatelinen suojelija. Luokkayhteiskunnassa oli luonnollista nähdä alemman yhteiskuntaluokan taide alempiarvoisena, postmodernistisessa yhteiskunnassa on normaalia nähdä teoksen laadukkuuden olevan riippuvainen tekstin ulkoisista puitteista.

Toki on paljon huonoa populaarikirjallisuutta. Miksei olisi? Onhan kaunokirjallisuuden nimikkeelläkin julkaistusta 90 % roskaa. Samalla tavoin kuin kriitikoiden alakulttuuri on yliarvostettua, myös kaunokirjallisuus on yliarvostettu alakulttuuri verrattuna muihin genreihin.

Stephen King

Kauhun gurun, Stephen Kingin ansioita ovat mm. pahisten moniulotteistaminen valottamalla nykypäivän tapahtumia lapsuuden aikaisia kokemuksia vasten, hyvisten inhimillistäminen hyvyyden relatiivisuudella, normaaliuden ja häiriintyneisyyden välisen rajan häilyvyyden osoittaminen, laajan henkilögallerian tiivis käsittely, genrejen sujuva sekoittaminen, syväluotaavat analogiat mielestä fantasiaan, eksistentialismin käsittely arkipäiväisin esimerkein, virtuoosimainen kielen käsittely, aforistisuus ja kyky pitää juoni mukaansatempaavana.

Tasapuolisuuden vuoksi kirjoitettakoon myös hänen heikkouksistaan: Kingiä on moitittu joidenkin teosten kohdalla henkilöiden yksiulotteisuudesta, liiasta väkivallasta sekä naiskuvan yksipuolisuudesta.

Missään nimessä King ei ole ainakaan perinteinen kauhukirjailija, kuten joskus olen kuullut väitettävän, vaan hänen teoksensa ovat sekoitus goottilaista kauhua, realismia, kirjallisuusnaturalismia, myyttejä, satuja, melodraamaa, scifiä ja fantasiaa. Loistava esimerkki Kingin taidosta on hänen koululaisten baseball-turnausta käsittelevä novellinsa: yliluonnollisia elementtejä ei ole lainkaan, mutta tyyliltään ja mukaansatempaavuudeltaan novelli on samaa tasoa kuin Kingin fantasiatekstit. Kingin virtuositeetti ei riipu aihepiiristä.

King ei ole pelkästään kauhun kärkeä, vaan hän pärjää huippukirjallisuudelle sen omilla ehdoilla. Jos King olisi valinnut välineekseen realistisen tyylin, kirjallisuuspiirit olisivat ottaneet hänet hellään huomaansa mutta lukijoita olisi ollut niukasti. Jos hän olisi aloittanut kauhulla ja jatkanut realismilla, kauhuvaihetta olisi sanottu ”nuoruuden kokeiluvaiheeksi”. Jos hän olisi aloittanut realismilla ja jatkanut kauhulla, häntä olisi syytetty kaupallisuuteen alistumisesta. Jokaisessa tapauksessa koko tuotannon laatu olisi ollut sama.

Ennustan, että King nousee maailmankirjallisuuden klassikoksi samaa tahtia kuin taideinstituutiot luopuvat postmodernistisesta laaduttomuuden vaatimuksesta.

Kielletään individualismi!

2000-luku jätti maailmalle perinnöksi niin paljon ympäristötuhoja ja psyykkistä pahoinvointia, että maailma ajautui supermegagigaterakatastrofin partaalle taloudellisesti, eettisesti, eksistentiaalisesti, tieteellisesti ja kaikilla muillakin mahdollisilla tavoilla. Sen jälkeen kun kaikki kiinalaiset olivat ostaneet kännykän ja öljyvarat loppuivat, katsottiin aiheelliseksi puuttua asiaan. Maailman suurvaikuttajat – muun muassa Yhdysvaltain presidentti, Mark Zuckerberg ja Angry Birds – totesivat, että tilanteen korjaamiseksi täytyy kieltää jotain. Mitä? Mukavuuksista ei amerikkalaisten vuoksi voinut tietenkään karsia, joten päätettiin kriminalisoida kauheuksien alkusyy, kaikkien ongelmien Äiti, Isä ja pahin turmio – individualismi. Esimerkkiä otettiin muotimaailmasta: kaikki muotia seuraavathan pukeutuvat nöyrästi samalla tavalla eikä mitään ongelmia ole.


Uudessa maailmanjärjestyksessä ei siis saanut esimerkiksi noudattaa liikennesääntöjä, jättää kiertämättä veroja, puhua liian paljon tai vähän tai liian erikoisesti, pitää hiuksiaan lyhyinä kun pulisongit olivat muodissa tai lukea kirjaa sähkökirjan tai netin asemasta. Erityisesti tästä hyötyivät taiteilijat: ei tarvinnut vaivata päätään ylimääräisellä mielikuvituksella, vaan rahaa pystyi tahkoamaan tuottamalla liukuhihnamaisesti samanlaista toista toisensa perään. Päätalo nousi kirjallisuuden guruksi.

Poikkeavat yksilöt passitettiin poikkeuksetta hoitoon, kunhan heille oli pidetty julkinen hoito-oikeudenkäynti, jossa heidän täytyi esitellä sairauttaan. Oikeudenkäynnin ideana oli osoittaa kaikille kansalaisille, että individualistisuus haittaa päämäärien saavuttamista. Syytetyillä oli siis tilaisuus näyttää mahdollinen osaamisensa, jonka tuomarit kuitenkin kumosivat, koska siinä oli aina virheitä.

Eräällä äSKoolla oli poikkeuksellisen vilkas assosiointi, ja hän jäi useamman kerran kiinni analogioiden, kielikuvien ja homonyymien käytöstä. Mikäli hän selviäisi oikeudenkäynnissä annetusta tehtävästä, hänet vapautettaisiin tuomiosta.

– Laske yhdestä kahteenkymmeneen!
äSKoo aloitti epävarmasti:
    – Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi –
silmin nähden riemastuen:
                 – kuusi, koivu, ruutu, raita –
kasvavalla innostuksella:
                              – tammi, otava, karhu, ilves –
silmät loisten:
                                         – tappara, vasara, jalustin, pyörä, akseli –
ja lopulta voitonriemun vallassa pudotteli:
– armas,
               – kulta,
                               – pii,
                                        – kaksikymmentä!

Tuomareiden pasmat menivät sekaisin, hoitotuomioistuin meni konkurssiin, kansanjoukot huomasivat monitulkintaisuuden edut, individualismi sallittiin jälleen, riistokapitalismi palasi, kollektiivisuus romahti, mediaköyhyys alkoi taas kasvattaa suosiotaan, psyykkinen pahoinvointi yleistyi, kaikki intialaiset ostivat kännykän. Tusinataiteilijat elivät kollektiivisuusvallan aikana saamillaan rahoilla, muut taitelijat kituuttivat taas nälkäpalkalla. Ympyrä sulkeutui.