Taidekriitikot

Tämä kirjoitus toistaa illuusion yhden alakulttuurin paremmuudesta toisiin nähden, ja innoitti miettimään mitä ovat kriitikot taidealalla. Alla rautalangasta väännetty pelkistys.

Kriitikot ovat vain yksi alakulttuuri.

Esmes kirjallisuudessa kauhugenressä on suuri osa kaatopaikkakamaa, asiantuntijat osaavat etsiä joukosta kauhu-näkökulmasta parhaimmat, ja useimmat kauhugenreä tuntemattomat osaavat nimetä Stephen Kingin ja muut gurut. Sama pätee myös muihin kirjallisuudenlajeihin, joita nykyajan taidenatsit nimittävät populaarikirjallisuudeksi. Kauhugenreläiset eivät välttämättä näe vaikkapa romanttisen kirjallisuuden parhaimmistoa, koska tottumus on urauttanut heidät. Koska kauhugenrellä ei ole tarpeeksi vaikutusvaltaa, sen huonoksi määrittelemät kirjat eivät painu pohjasakkaan muualla kuin heidän piirissään.

Kriitikoiden suosittelemissa on niitä kirjoja jotka ovat pelkkää kyseenalaistamispelleilyä tai perspektiivivääristymäroskaa, sellaisia jotka myös muut kuin kirjallisuuden laitoksella istuneet nimeävät laadukkaiksi, sekä joitakuita Puhdistuksia mitä Pihtiputaan mummo ostaa joululahjaksi miniän kissan isoäidille tahtoessaan osoittaa sivistyneisyyttään. Kriitikoiden alakulttuurissa kriitikot ovat itse niitä asiantuntijoita, ja heidän perseitään nuoleskelevat aloittelevat kirjallisuudenopiskelijat (allekirjoittanut mukaanlukien ennen kuin suomukset putosivat silmiltä) ja muut vastaavat ajattelua osaamattomat henkilöt lasketaan harrastajiksi samassa mielessä kuin kauhufanit omassa alakulttuurissaan.

Kriitikkojen alakulttuurilla kuitenkin on kohtalaisen paljon vaikutusvaltaa. Siksi heidän uskollisilla alamaisillaan on tapana puolustella viihdekirjallisuuden lukemista. Nauttiminen ei edellytä laatua! Joskus on kiva rentoutua! Tunnustan lukevani roskaa! Armollinen keisari sallikaa minulle tämä pahe! Tai oikeastaan kriitikkojen alakulttuurilla on erittäin paljon vaikutusvaltaa. Niin paljon, että myös ne jotka eivät varsinaisesti ole heidän armollisia alamaisiaan, osa heistä tunnustaa kriitikkojen määräysvallan.

Klassikoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä dostojevskejä ynnä muita universaalikestoikisuosikkeja. Osa on omana aikanaan suosittu mutta kriitikoiden inhoama, tai kriitikoiden rakastama mutta muilta tyystin sivuutettu, loput tulee suosituksi vasta jälkeenpäin tai ei koskaan (”ei koskaan” on tässä tapauksessa erittäin olennainen määre, olen nimittäin sitä mieltä että Van Goghin työt olisivat olleet taidetta siinäkin tapauksessa että niitä ei olisi koskaan löydetty. Pelkkä instituution antama arvostus ei määrittele mikä on klassikko).

Sitten on ne hypergigaterahuippukirjat, jotka ovat sekä kriitikoiden että normaalien ihmisten suosiossa ja jäävät myös klassikoiksi. En keksi yhtään esimerkkiä. Voi olla että tämä on nollajoukko.

leuhkuus.com

Useimmat ihmiset eivät halua uida ennen kuin he sen taidon osaavat. 

– Novalis 

Kun kävi ilmi ettei asia ollutkaan niin, hänen päähänsä ei pälkähtänytkään että väärässä olisi hän eikä maailmanjärjestys.
– Boris Pasternak: Tohtori Živago 

Tiedän että olen suuri ja mahtava,
en vaivaa henkeäni puolustelemalla itseäni
tai yrittämällä tulla ymmärretyksi,
eivät luonnonlaitkaan pyytele anteeksi.
(Enkä varmasti käyttäydy sen ylpeämmin kuin vatupassi
jonka avulla
saan taloni perustuksen suoraksi.)

Olen olemassa sellaisena kuin olen, se saa riittää.
Olen tyytyväinen itseeni vaikka kukaan ei tuntisi minua
ja olen tyytyväinen silloinkin kun koko maailma tuntee minut.
– Whitman: Laulu itsestäni 

Suuruudenhulluutta on montaa lajia, esimerkiksi ”minä olen nöyrempi kuin kukaan”.
– Ernst Billgren: Mitä on taide? 

Ylpeys oli vyö jolla voi pitää housut jalassa jopa sen jälkeen kun housut olivat hävinneet jonnekin.
– Stephen King: Unensieppaaja 

– se, että ihminen voi omata sellaisen määrän peräänantamattomuutta että hilaa koko klassisen musiikin puoli sävelaskelta ylemmäs sopeuttaakseen sen omaan kuuloonsa.
– Peter Hᴓeg: Hiljainen tyttö 

Näin hänen tekevän asioita jotka eivät sopineet yhteen hänen kasvojensa tai käsiensä kanssa […] Hän ei ollut antanut sen miltä hän näytti ohjata hänen elämäänsä mihinkään suuntaan…
– Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän 

Poikaikäni joulumuistoissa on yksi valtava elämys: kilpailu kauneimmasta joulukuusesta. Itsestään selviin tehtäviini kuului joulukuusen etsiminen viljelyksiä reunustavista metsiköistä, samoin kuin se naapuritaloissakin oli nuoren väen puuhana. Jostakin käsittämättömästä syystä syntyi nyt aivan luonnoton kilpailu siitä, missä talossa kulloinkin oli kaunein joulukuusi. Omasta väestä puhumattakaan, jokainen vieras kohta ovesta sisään astuttuaan – sellainen vaikutelma on jäänyt mieleeni – alkoi tarkastella kuusta ja tehdä vertailujaan.

Erään joulun edellä muistan kokonaisen viikon ajan kulkeneeni päivän valkenemisesta hämärän tuloon saakka tuollaista ylivetokuusta etsimässä. Mutta siinähän meni aivan sekaisin: mikään kuusi ei enää lopulta ollut riittävän kaunis. Tai oikeammin: jos olisin oman makuni mukaan saanut valita, ei mitään etsimistä olisi tarvittukaan; jo kesän ajalta minulla oli katsottuna sellaisia ihannepuita useampiakin. Niissä oli tanakat ja suhteellisen harvat oksat. Mutta silloin vallitseva yleinen maku ei suosinut tällaisia joulukuusia. Niiden piti olla aivan tiheitä, hento-oksaisia, alaosastaan pyöreitä kuin pallot. No, sellaisiakin löytyi, mutta aina pyrki olemaan jokin ”lovi”, so. jossakin kohdassa oksat eivät olleetkaan yhtä pitkiä kuin muualla. Yleisen maun tyydyttämiseksi minä jo kerran ryhdyin pieneen vilppiinkin: otin joitakin epäsointua tuottavia oksia pois, kairasin sievät reiät ja panin tilalle lainaoksia. Mutta väärennykseni havaittiin pian, ja sinä jouluna hävisin kilpailun ilman muuta. Lopulta – vartuttuani – työlästyin tähän kilpailuun, toin sellaisen kuusen, jota itse pidin kauniina, ja ryhdyin puolustamaan makuani. Aiheutin paljon hämminkiä, eikä vastustajia suinkaan puuttunut, mutta asia päättyi siihen, että saman kaavan mukaiset pallokuuset koko kyläkunnassa vähitellen syrjäytyivät ja kunkin talon joulukuusta alettiin tarkastella ja ihailla sen yksilöllisten ominaisuuksien mukaan.
– Eino Salmelainen: Ohjaaja omaa ilmaisuaan etsimässä

Oletko synesteetikko?

Synesteetikko voi kuulla, haistaa, maistaa tai tuntea värejä, nähdä miltä materiaalit tuntuvat, haistaa ääniä tai nähdä makuja. Synestesia (kreik. syn = yhdessä, myötä; aisthesis = aistimus, tunteminen, kokeminen) määritellään useimmiten, että aistiärsyke koetaan ”oikean” aistimuksen lisäksi myös jonkin toisen aistin välityksellä. Havainto on tahdosta riippumaton ja sama ärsyke aiheuttaa aina saman havainnon: 9 on aina punertava, fis panhuilulla tuoksuu aina ruoholta.

Yleisin synestesian muoto on kirjainten ja numeroiden yhdistäminen väreihin. Havainto voi olla absoluuttinen, jolloin kuulohavainto, roomalainen ja arabialainen numero tuottaa saman värihavainnon, mutta synestesiaksi lasketaan myös pelkkä arabialaisen numeron ja värin yhdistyminen. Edellä mainittu synestesian määritelmä on siis aika epätarkka: sekä muoto että väri välittyvät näköaistin kautta. Synestesia täytyisi siis määritellä tarkemmin kahden erilaisen elementin yhdistymisenä, jotka voivat välittyä saman tai eri aistien kautta. Toinen yleinen muoto on color-hearing, sävelten kuuleminen väreinä. Makuihin, tuoksuihin ja kosketuksiin liittyvät synesteettiset kokemukset ovat harvinaisimpia.

Synestesiaa ei siis voi määritellä tiukasti pelkästään aistien kautta, jos kerran värien liittäminen kirjaimiin lasketaan synestesiaksi. Pelkkä assosiointi ei kuitenkaan ole synestesiaa -jos vaaleanpunainen tuntuu ”tyttöjen väriltä”, se on enemmän tapoihin liittyvää kuin värien näkemistä feminiinisenä. Lisäksi ”feminiininen” on kulttuurisidonnainen abstrakti käsite, eli on kaukana puhtaasta aistimisesta.

Aivoissa
Metaforisella ajattelulla ja synestesialla on aivoissa samankaltainen perusta: molempiin liittyy vilkas aivopuoliskojen välinen toiminta. On havaittu, että synesteettisen kokemuksen aikana aivoissa on toimintaa myös sellaisilla alueilla, missä sitä ei pitäisi olla. Vastasyntyneeltä puuttuu kokemuksen perusteella havainnointi, ja vauvan aivokuori reagoi samalla tavalla sekä kirkkaaseen valoon että kovaan ääneen. Vasta kokemuksen myötä ärsykkeet kyetään erottamaan toisistaan. Synesteetikolla nämä aistien väliset yhteydet ovat säilyneet paremmin kuin normaalisti.

Parhaiten synestesian ja assosioinnin välistä yhteyttä siis voi määritellä jatkumona: toisessa päässä on puhdas kahden aistin liitäntä, toisessa päässä assosiointi ja metaforinen ajattelu. ”Puhtaassa” synestesiassa pohja on aivojen rakenteessa ja toiminnassa, assosioinnissa kyky voi olla tietoisesti opeteltu. Mielestäni ei kuitenkaan voi tehdä jyrkkää eroa ”aidon” synestesian ja opetellun välillä, sillä aivojen rakennetta voi muuttaa harjoittelemalla: taksikuskeilla on isompi hippokampus kuin muilla, mutta taksikuskiutta ei määritellä hippokampuksen perusteella.

Synestesia auttaa muistamista. Asian muistaa sitä helpommin, mitä enemmän se sisältää linkkejä toisiin asioihin, ja jos sen kokee kahden eri aistin välityksellä tai kahtena erilaisena elementtinä, on linkkejäkin enemmän. Itse toimin sillä tavalla, että jos esimerkiksi luennolla aihe on niin uusi että ei ole juuri mitään mihin vertailla sitä, minä automaattisesti ”tallennan” luennon eri tiedostomuotoon (viime viikolla tietoverkkoja käsittelevä luento muuttui moottoritieksi), missä se pysyy tallessa niin kauan että ehdin ymmärtää asian. Koska tallentaminen on tietoista, se sijoittuu jatkumolla lähemmäs assosiointia. Pienenä taas piirsin nimiä kuvioiksi: Kimmosta tuli alhaalta ylös suuntautuva vino kaari; lisäksi jauhomaiset aineet olivat vihreitä ja hengästyminen valkoista. Tämä sijoittuu siis lähemmäs rakenteellista synestesiaa, koska havainto tulee ennen ajattelua.

Taiteessa
On tutkittu, että taiteilijoilla esiintyy useammin synestesiaa kuin muilla. Taide vaatii luovuutta (Paitsi moderni taide ei liity mitenkään synestesiaan eikä luovuuteen, moderni taide vaatii sekoilua, isoa egoa ja instituutiota.), ja luovilla ihmisillä on tavallista enemmän aivopuoliskojen välisiä yhteyksiä. Kirjallisuudessa synestesia on yksi keino kielikuville (”tuoksuvat linnunlaulun kirkkaat pisarat”), ja musiikkia kuvataan usein synesteettisillä metaforilla (”teoksessa on samettisuutta, aineetonta leyhähtelyä ja pähkähullua nilkutusta”). Synesteetikoiksi on arveltu ainakin Sibelius, Wassily Kandinsky, Arthur Rimbaud, Baudelaire, Vladimir Nabokov, Alexander Skrjabin, Olivier Messiaen, Liszt ja Rachmaninov.

Maalauksista generoitua musiikkia täällä.

A musta, E valkoinen, U vihreä, O sininen:
vokaalit, teidät aion vielä salaa synnyttää:
A on karvainen kimaltavanmusta kärpänen,
joka julmassa löyhkässä pörrää

ja hämyisessä kolossa; E on huurun ja telttakankaan
valkeus, mahtavan jäätikön liike, valkoinen
ylhäisyys,
kukitettu väre; I on purppuraa,
syljettyä verta, nauravaan
tarttuva sulohuulisuus, viha ja katuva kännisyys;

U on kiertokulku, jumalainen meri vaahtopäissä,
eläimillä, täytettyjen laidunten rauha, rauha rypyissä
jotka alkemia painaa ahkeruuttaan korkeisiin otsiin;

ylin torvensoittaja kahlaa vihlovissa äänissä
hiljaisuuksiin, joita kuljetaan maailmoissa ja
enkelissä
– Oi Omega, Hänen Silmiensä säihke vivahtaa
violettiin!

– Arthur Rimbaud