Doña Quijote, osa VI: Taistelu tuulimyllyjä vastaan

Osa 1

Doña Quijote nukahti. Hän näki unta. Unessa hän käveli kylän läpi, jossa oli useita tuulimyllyjä. Toiset myllyt olivat koristeellisia, toiset pelkistettyjä, jotkut ornamentaalisia, jotkut mahtipontisia. Joihinkin myllyihin mennessään talonpojat tekivät ovella ristinmerkin. Myllyjen siivet liikkuivat tuulessa, jauhinkivi pyöri ja vilja jauhautui. Myllyjen erilaiset ulkonäöt eivät haitanneet niiden toimimista. Ihmiset myllyjen ympärillä tekivät kukin töitään, ja kun he tarvitsivat viljaa he menivät talonpoikien luo ja ostivat tai vaihtoivat.
   – Miksi jauhat viljaa, kysyi Doña eräältä talonpojalta.
   – Se on Jumalan minulle määräämä työ, mies vastasi.

Doña käveli eteenpäin, ja saapui toiseen kylään. Tässä kylässä osa myllyistä oli hempeitä kukkaismyllyjä tai jylhiä maisemamyllyjä, osa hyvin karkeita ja rumia – syöpyneitä, palaneita, likaisia. Myllyt kuitenkin toimivat ja jauhoivat viljan kuten edellisessäkin kylässä. Ero kylien välillä oli siinä, että ihmiset näyttivät osoittavan erityistä huomiota talonpojille, ja talonpojat suorittivat jauhamisen hyvin dramaattisesti. Doña näki, miten joku mies kulki haltioituneen näköisenä myllyyn ja takaisin. Aina hänen ulos tullessaan ihmiset hurrasivat ja kumarsivat häntä.
   – Mitä te teette, kysyi Doña.
   – Tuo mies on nero. Hän osaa taikoa karkeista jyvistä hienoja jauhoja.

Osa talonpojista ei näyttänyt haltioituneelta, vaan tuskaiselta. He raahustivat myllyihinsä, voihkivat ja vaikeroivat. Muut ihmiset seurasivat hartaan ihailevana ja myötätuntoisena. Jotkut talonpojat toivat jauhonsa ulos oudonvärisissä säkeissä, eivätkä ihmiset huolineet ostaa niitä. Doña kuuli ihmisten epäilevän, että jauhot voisivat olla hiekalla jatkettuja, tai peräti myrkytettyjä, kun ne näyttivät ulospäinkin niin oudoilta. Kun nämä hyljeksityt talonpojat jättivät säkkinsä avoimiksi, kenen tahansa otettaviksi, ennen pitkää saapui joku joka oli riittävän ennakkoluuloton kurkistaakseen pussiin ja kokeillakseen millainen vaikutus näillä jauhoilla oli.

Doñasta tuntui aika oudolta, että yksinkertainen jauhaminen näin nostettiin jalustalle, mutta uskonsa kullakin. Ihmiset saivat joka tapauksessa puuronsa keitetyksi ja leivänsä leivotuksi.

Doña Quijote saapui kolmanteen kylään. Kylässä oli ilmeisesti tapahtunut jokin onnettomuus, sillä myllyt olivat melkein kaikki rikki. Ihmiset olivat laihoja, näköjään nälkään kuolemaisillaan. Jostakin myllystä puuttui siivet, toisista katto, jolloin vesi satoi sisään ja pilasi jauhot. Erään myllyn jauhinkivi vaati, että ihmiset survovat sormensa viljan keralla. Joistakin myllyistä puuttui jauhinkivi kokonaan, ja talonpojat vain käyttivät viljan sisällä ja toivat saman viljan takaisin. Ihmiset yrittivät valmistaa niistä leipää, mutta eihän siitä hyvää tullut. Ihmiset tulivat onnettomiksi ja sanoivat, etteivät he ymmärrä tätä uutta viljaa. Talonpoika väitti, että he eivät vain osanneet suhtautua siihen oikealla tavalla. Ihmiset mutisivat jotain epämääräistä ja menivät koteihinsa sanoen vaimoilleen ja lapsilleen, että vilja kyllä muuttuisi jauhoiksi jos he vain yrittäisivät ymmärtää.

Erään mäen laella ei näkynyt myllyä lainkaan, vaan sen paikalla kasvoi pitkää heinää. Mäen juurella oli oppineen näköinen seurue, joka keskusteli myllyteoriasta. He kertoivat toisilleen miten ovi toimi, miten lattia, miten jauhinkivi ja miten seinälaudat. He teoretisoivat miltä jauhot maistuisivat. Heidän mielestään kokonaisuus oli oikein onnistunut ja avartava. Doña yritti ymmärtää, mistä he puhuivat.

   – En minä näe myllyä ensinkään! hän väitti.
   – Katsos, tämä on uutta lajia. Se mylly on tuolla ruohojen keskellä.
   – Onko kukaan koskaan saanut sieltä jauhoja?
   – Ei ole. Tärkeintä on se, että olemme saaneet tänne näin hienon ja erikoisen myllyn.

Doña pudisteli päätään ja jatkoi matkaansa. Pian hän tuli kylän reunamille, jossa seisoi, kauempana muista, ihan tavallisen näköinen mylly. Ovella seisoi kyttyräselkäinen, rahvaanomainen eukko, joka myi jauhoja. Doñan silmiin jauho näytti ihan normaalilta. Hän jäi odottamaan nähdäkseen, mikä oli vialla tässä myllyssä, olivathan koko muunkin kylän myllyt jotenkin pielessä. Pian hän näkikin, että sama mies joka oli ostanut jauhamatonta viljaa aikaisemmasta myllystä, tuli paikalle. Mies hiipi varovasti puitten suojassa. Hän veti hupun päähänsä ja osti nopeasti yhden säkillisen jauhoja. Doñaan törmätessään hän nolostui.

   – Minä vain… Sinun täytyy ymmärtää, minulla on viisi lasta jotka tarvitsevat ruokaa, hän selitteli.

Doña Quijote lähti hänen mukaansa. Perhe keitti puuron nopeasti, lapset söivät innoissaan mutta vanhemmat häpeillen. Kun paikalle saapui vieras, perheen isä heitti nopeasti rahvaanomaisesta jauhoista kielivät likaiset puurokattilat syrjään ja esitteli ylpeänä vieraalle jauhamatonta viljaa, joka oli niin uutta ja ihmeellisen luovaa.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Luin Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Bayard on kirjallisuudenopettaja, joka analysoi ja kommentoi kirjoja joita ei ole koskaan edes avannut. [Harkitsin hetken, että analysoisin Bayardin kirjaa lukematta sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan.] Kirjallisuusinstituutiot nojautuvat keskeisesti siihen, että kirjoja ei lueta. Sen sijaan luetaan niiden arvioita ja analyyseja. Kirjallisuudentutkimus ei tutki kirjaa, vaan kirjallisuusinstituution käsitystä kirjoista.

Itsekin olen testannut lukemattomuutta. En millään ehdi lukea tuhatta sivua kirjoja joka ikistä viiden nopan tenttiä varten, mutta hyvän esseen kyllä kirjoittaa lyhyen artikkelin perusteella. Aina ei välttämättä tarvitse erikseen lukea artikkeleitakaan, riittää kun tietää että kirjoittaja on postmodernistinen/realistinen/jotain muuta. Hyvän kirjallisuusesseen kirjoittamiseen tarvitaan yksi asia ylitse muiden: tieto kirjallisuusinstituution puhetavasta. Sisällötön essee menee läpi, mikäli siinä on muutama fraasi joiltain kuolleilta ajattelijoilta ja pari intertekstuaalista viittausta.

Itse asiassa lukeminen voi olla jopa haitaksi. Bayardin mukaan kirjallisuuden tunteminen ei ole tietoa kirjan sisällöstä, vaan kirjan paikasta instituutiossa ja suhteesta muihin kirjoihin. Bayard käyttää käsitettä kollektiivinen kirjasto: se sisältää institutionalisoidut näkemykset ja pakollisen suhtautumistavan tiettyihin kirjoihin.

Eräässä Bayardin esittämässä anekdootissa kirjastonhoitaja lukee valtavan suuria katalogeja, joihin on merkitty kaikki kirjat, mutta hän ei ole koskaan avannut ainoatakaan oikeaa kirjaa. Kirjastonhoitajalle tärkeintä on kokonaisnäkemys kirjastostaan. Tutkimuksen kannalta tämä on käyttökelpoinen strategia, sillä yksittäisten vailla laajempia yhteyksiä avaruudessa leijuvien kirjojen tuntemisessa ei ole paljon arvoa. Tässä mielessä hyväksyn sen, että turvaudutaan tutkimuksiin ja yleiskatsauksiin. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta jonkinlainen kokonaiskuva on luotava. Ongelmaksi silti muodostuu se, että nojaudutaan liikaa toisten ajatuksiin ja näin ollen kirjallisuudentutkimus jämähtää paikoilleen eikä kehity.

Hyvä esimerkki nojautumisen ongelmasta on Jack Greenin Fire the Bastards! -teoksessa, jossa Green tarkastelee William Gaddisin The Recognitionsista tehtyjä arvioita. Tuloksessa huomataan arvioiden nojautuvan vahvasti toisiinsa näkökulmissa ja asenteissa, ja vahvaa korrelaatioita on jopa sanamuodoissa. Tämä vastaa myös omaan kokemukseeni: on vaikea löytää artikkelia joka ei olisi teoksesta samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Kun useat eri artikkelit toistavat samaa asennetta, syntyy harhakuva tämän asenteen oikeellisuudesta, siitä että alan auktoriteetit ovat todenneet sen päteväksi ja ainoaksi hyväksyttäväksi näkökulmaksi.

Oikea Kirja ja Instituutiokirja

On tehtävä ero kirjan ja kirjasta muodostettujen käsitysten välillä. Bayard käyttää tästä käsitettä peitekirja, jolla hän tarkoittaa sitä että jokainen ihminen puhuu siitä käsityksestä minkä sai kirjasta, ei mistään todellisesta kirjasta. Peitekirjoja on siis yhtä monta kuin ihmisiäkin, mikä on kohtalaisen hyödytön näkökulma tutkimuksen kehittämistä ajatellen. Useimpien merkittävien teosten kohdalla kuitenkin on helppo nähdä se kanonisoitunut asenne, mistä kirjaa yleensä/aina tarkastellaan, joten on perusteltua erotella Instituutiokirja omaan kategoriaansa Oikeasta Kirjasta. (Klassikoista tehdään kyllä uudelleentulkintoja kuten esim. feministisen perspektiivin korostamista, mutta laajemmin tarkasteltuna kirjan asema ei muutu kuin joskus harvoin.)

Oikea Kirja sisältää tekstin, juonen, teeman etc. Instituutiokirja sisältää kriitikoiden, tutkijoiden, kirjallisuusinstituution käsitykset kirjasta. Uudet kirjat luetaan pelkkänä kirjana, ilman ennakkokäsityksiä. Tyypillisesti uutuuskirjoista bloggaavat kirjoittavat Oikeista Kirjoista, sillä uudet kirjat eivät ole ehtineet kerätä ympärilleen kanonisoitua näkemystä. Kun kirjallisuusinstituutio on ottanut jonkin teoksen hellään huomaansa, kirjaan ei enää suhtauduta jonakin jota luetaan, vaan jonakin jolla on Asema, jonakin johon pitää Suhtautua. Sofi Oksasen Puhdistus ei ole kirja, se on Instituutiokirja, koska se sai Finlandia-palkinnon ja synnytti pientä kohua. Mitä vanhempi ja tunnetumpi kirja on, sitä jäykempi sen ympärille kasaantunut instituutiovaikutus on.

Jokainen tietää etukäteen James Joycen Odysseuksen olevan modernin proosan merkkiteos, ja sitä luetaan tästä näkökulmasta. Jos lukeminen ei synnytäkään hyviä viboja, niin syytetään oman ymmärryskyvyn puutteellisuutta. Odysseus onkin klassinen esimerkki erillään olevasta kritiikistä ja kirjasta. Ainut keino lukea se loppuun on olla ymmärtämättä sitä, kulkea vain tekstin mukana. Minkäänlaista kokonaiskuvaa on mahdoton luoda. On kuitenkin hyväksyttävää lukea aiheesta pari artikkelia ja sitten olla niistä samaa mieltä: tajunnanvirtaa, modernia hajanaisuutta, blaa blaa.

Keskisuomalaisen artikkeli yrittää väistää sanomasta mitään konkreettista, mikä paljastaisi ettei kirjoittaja ole lukenut kuin kaksi ensimmäistä sivua:

”Suurteos pakenee yksioikoisia määrittelyjä. Se käyttäytyy koko ajan monimielisesti, ikään kuin suojautuu, paljastaa, hämää ja vihjaa lukijalle samanaikaisesti. Romaanijärkäle on olemukseltaan parodinen ja ironinen, vakava ja hauska yhtä aikaa.

Joycen romaani toimii kokonaisvaltaisesti kuin moderni runo: silmänräpäyksellisenä, orgaanisena ja totaalisena maailman ja elämän kuvana.

Romaanin lukeminen synnyttää monia vaikuttavia jälkikuvia, kun lukemisen optiikka tarkentuu ikään kuin kerros kerrokselta, huomaamatta ja muistinomaisesti syvätarkkojen yksityiskohtien kautta kokonaisuuteen.

Arkipäivä tarkasteltuna tosiasioiden ja mielteiden välisenä konfliktina on romaanin ydinkysymys. Koko romaani on luonteeltaan elämän ja kuoleman voimien tarkastelu, ihmisen sisäisen labyrintin intensiivinen ja ylivertainen kuvaus.”

Tämä toki kuulostaa hauskalta, mutta ei kerro lukijalle yhtään mitään. Melkein mistä tahansa teoksesta voi sanoa näin. Mikä romaani ei tarkastelisi arkipäivää tosiasioina ja mielteinä? Onko muka jotenkin harvinaista, että romaani yrittää olla sekä vakava että hauska? Onko olemassa yhtään 1700-luvun jälkeistä vakavaksi tarkoitettua kirjaa joka ei kuvaisi ihmisen sisäistä maailmaa, hienommin sanottuna labyrinttia? Mitä tarkoittaa jälkikuvien syntyminen, tai lukemisen optiikan tarkentuminen? Artikkeli on pelkkiä peräkkäin asetettuja sanoja muotoiltuna konventionaalisen kirjallisuuspuheen tyyliin.

Aikojen saatossa kirjojen päälle siis kasautuu attribuutteja, Joycen tapauksessa keskeisiä ovat ”modernismi”, ”tajunnanvirta” ja sen tyyliset. Mitä vanhempi kirja on, sitä enemmän sen päälle on kasaantunut attribuutteja, joita seuraavat tutkijat ja osittain myös lukijat käyttävät yrittäessään ymmärtää kirjaa. Periaatteessa olisi siis mahdollista kirjoittaa täysin päätön arvio jostain juuri ilmestyneestä kirjasta, joka vähitellen nousisi klassikoksi ja kaikki tulevat arviot pohjautuisivat tähän päättömään arvioon. Sokal, I miss you.

Kritiikin ja kirjan erosta Bayard kirjoittaa:

”Kirjallisuus ja taide ovat siis kritiikille samalla tavoin toissijaisia kuin luonto kirjailijalle ja taidemaalarille. Niiden tehtävä ei ole toimia kritiikin kohteena. […] Viime kädessä kritiikki saavuttaa ideaalisen muotonsa, kun sillä ei ole enää mitään yhteyttä teokseen.”

Tämä tekee ymmärrettäväksi myös sen, että täysin sekopäisiä kirjoja voidaan ylistää. Ne eivät puhu teoksesta, vaan teoksen attribuuttilistasta. Nimitys ”kirjallisuudentutkimus” ei siis kuvaa tutkimuksen luonnetta. Olisi hyvä idea nimittää sitä vaikkapa kriitikkotutkimukseksi tai instituutiotutkimukseksi.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut blogosfäärissä:

Mythopoeia: ”Käytännön syistä on siis joskus tarpeen turvautua ei-lukemiseen tai toisen käden lähteisiin, mutta miksi tästä pitäisi tehdä yleinen normi, joka korvaisi lukemisen?”

Penjami: ”Bayardin mukaan muistin hataruus kyseenalaistaa koko kirjojen lukemisen. […] olen kuitenkin eri mieltä Bayardin kanssa. Ei kirjoja lueta siksi, että ne muistettaisiin mahdollisimman hyvin. Muistaminen on mielestäni lukukokemuksessa melko toissijainen asia. Itse lukeminen on tärkeintä: joku tekee sitä viihtyäkseen, joku kuluttaakseen aikaa ja joku saadakseen älyllistä tai kielellistä haastetta.”

Jokke: ”lukemalla avainkohdat päästään samaan lopputulokseen kuin maastotutkimuksella, jossa toinen tarpoo umpihangessa ja katsoo kohdetta, ja toinen kiipeää kukkulalle ja kiikaroi kohdetta”

Jenni: ”Tiedän tunteen, että yhden kirjan lukeminen on muilta pois. En silti millään voi yhtyä Pierre Bayardin analyysiin em. kirjastonhoitajasta: ”Musilin kirjastonhoitajan viisaus piilee hänen ’kokonaisnäkemystä’ korostavassa ajatuksessaan””

Doña Quijote, osa V: Suosio

Osa 1

Doña Quijote oli jo väsynyt stressaavasta matkastaan. Hän päätti levätä ja rentoutua kirjallisuuden parissa. Doña meni kirjastoon ja lainasi fantasiaa ja scifiä: Orwellia, Huxleya, Kingiä. Pian hän huomasi, että King oli taitava. Ei puhettakaan mistään yksiulotteisesta maailmankuvasta tai mustavalkoisesta hyvä – paha -asettelusta, vaan pahuus kehittyi vähitellen olosuhteiden muotoutuessa, ja pahiksissakin oli inhimillisyyttä jäljellä. Doña ihastui. Hän pyysi Sanchoakin lukemaan. Sancho näytti kauhistuneelta – huh, yäk, hyi, pahaa kauheaa kamalaa viihdekirjallisuutta. Sancho näytti nyrpeää naamaa, ja aloitti kirjan toistellen itselleen, ettei vain vahingossakaan pitäisi kirjasta. Se oli turha toive, Sancho tempautui kirjan mukaan jo toisella sivulla.

Yhtäkkiä Sancho hätkähti. Huh, hän oli jo puolivälissä kirjaa. Sepäs oli melkoinen… melkoisen surkea kokemus. Yy, fantasiaa. Tuollaista viihdettä, ehkä sitä huvikseen lukee mutta ei siinä ainuttakaan syvällistä ajatusta ole. Hän viskasi kirjan nopeasti luotaan, kuin se voisi mönkiä hänen aivoihinsa ja tehdä hänestä kritiikittömän roskan ihailijan.

Doña Quijote huomasi Sanchon lopettaneen, ja alkoi kysellä häneltä.
   – Kuka sen määrittelee, mikä on hyvää kirjallisuutta? Jokin tietty taho, vai onko suosio hyvä mittari?
   – Suosio on huono mittari, koska suurin osa ihmisistä on tyhmiä ja pitää roskakirjallisuudesta, vastasi Sancho.
   – Eli esimerkiksi King on nyt roskakirjailija.
   – Niin.
   – Onko Shakespeare suuri kirjailija? Tai Dickens? Tai de Cervantes?
   – Tietysti ovat.
   – Miten heihin suhtauduttiin heidän omana aikanaan, miten virallinen kulttuuri suhtautui heihin?
   – He olivat vastakulttuuria, he olivat suosittuja kansan keskuudessa. Viralliset instituutiot eivät pitäneet heitä oikeana taiteena.
   – Mikseivät?
   – Koska instituutiot eivät ymmärtäneet heitä. Heidän ajatuksensa ja tyylinsä olivat liian uusia, eivätkä instituutiot osanneet sopeutua niihin.
   – Siis: vaikka he olivat suosittuja, heistä tuli myöhemmin korkeakirjallisuutta.
   – Niin.
   – Voiko King kuulua joskus korkeakirjallisuuteen?
   – Ei. Suosio ei ole laadun mittari. Toivon että kirjallisuusinstituutio ei koskaan taannu niin alas että King määritettäisiin korkeakirjallisuudeksi.
   – Siis: hän on suosittu nyt, mutta hänestä ei voi tulla korkeakirjallisuutta. Tällä hetkellä voimassa oleva virallinen instituutio näkee absoluuttisen totuuden.
   – Niin.

Sancho oli huolissaan Doñasta. Puhua nyt tuollaisia suorastaan järjenvastaisia käsityksiä! Sancho päätti viedä Doñan kotiinsa lepäämään. Sancho soitti Dulcinea Jyväskyläläiselle, joka saapui oitis parin valkotakkisen kanssa. He sitoivat hänet ja lähtivät kuljettamaan kohti pehmustettua huonetta.

Kun Doña Quijote näki Dulcinean, hän oli ihastuksissaan. Dulcinea oli aloitteleva kirjailija, joka oli kirjoittanut sekä fantasiaa että tavallista proosaa.

   – Loistavaa, että joku uskaltaa rikkoa genrerajoja. Ehkä tällaista tulisi enemmän, jos kirjailijat tietoisesti uskaltaisivat tehdä fantasiaa välittämättä ennalta asetetuista huonouden leimoista.
   – Ei, viihde on tarkoitettu vain viihdyttämään. Ei siitä ole korkeakirjallisuuteen, vastasi Dulcinea.
   – Mutta eihän ole pakko kirjoittaa huonosti, vaikka käyttääkin fantasiaa välineenään!
   – Fantasia ei ole väline, se on sisältö. Fantasia on pelkkää viihdettä, siis huonoa.
   – Onko Karamazovin veljekset mielestäsi korkeakirjallisuutta?
   – Tietysti on. Mitä se tähän kuuluu?
   – No jos lisättäisiin siihen jotain yliluonnollista. Vaikkapa korvattaisiin kaikki koirat lohikäärmeillä.
   – Lohikäärmeitä ei ole olemassa. Mutta ehkä lohikäärmeet voisivat symboloida jotain henkilöiden alitajuisen vihan purkautumispyrkimystä, joten sallisin sen kyllä.
   – Entä jos lisättäisiin enemmän, ja vielä lisää, ja vielä hieman? Koko maailma voisi olla sijoitettu vaikka Tolkienin Keskimaahan.
   – Niin mutta eihän sellaista ole tapahtunut. Koska fantasiakirjallisuus on aina ollut huonoa, niin koskaan ei voi kirjoittaa hyvää fantasiakirjallisuutta.
   – Entä jos koettaisit? Ottaisit jonkin tavallisen novellin ja muuttaisit sen maailman fantasiatyyppiseksi, mutta säilyttäisit kaiken toiminnan ja henkilöiden ominaisuudet.
   – Niin mutta sitten se luokiteltaisiin viihteeksi.
   – Olisiko se sitten hyvää kirjallisuutta?
   – Ei, se olisi huonoa. Viihde on huonoa kirjallisuutta.
   – Mutta äskenhän se oli vielä tavallinen novelli?!

Dulcinea, Sancho ja valkotakkiset pudistelivat surullisena päätään. Järjettömiä kysymyksiä. Niin se vain hyvä taideopiskelija meni ihan hukkaan.

Osa 6

Schiller & Torvalds

Mitä yhteistä on Friedrich Schillerillä ja Linus Torvaldsilla?
”Ei mitään”, ärjähtävät kulttuuri-ihmiset, ”on pyhäinhäväistys mainita jumalallinen runoilija jonkin yhdentekevän nörtin keralla!”
”Ei mitään”, mörähtävät nörtit, ”meidän nerolla gurullamme ja jollakin klassismihaahuilijalla ei ole mitään tekemistä keskenään!”

Schiller sanoi runossaan:
”on oitis inhaa taikka arvokasta
ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki”

Schiller puhui nuorista ihmisistä, mutta on helppo nähdä miten tämä pätee kaikkiin henkisesti kypsymättömiin. He rajoittuvat omiin ideologioihinsa ja uskomuksiinsa sokeasti, mustavalkoisesti, oman maailmankatsomuksen ideat ovat automaattisesti hyviä ja hyväksyttäviä, mutta eri tavalla ajattelevat ovat paarialuokkaa, heidän ideoissaan ei ole mitään hyvää.

Torvalds puolestaan kirjoitti jossain nettikeskustelussa:
Ideologia haisee. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset uskoisivat vähemmän ideologiaa ja enemmän “teen tämän, koska se on hauskaa ja koska se voi hyödyttää muitakin, en koska se kuuluu uskontooni.”

Torvalds puhuu avoimen lähdekoodin leviämisestä. Hänen mielestään ei pitäisi tehdä avoimia ohjelmia siksi, että kannattaa yksisilmäisesti ja yksipuolisesti jotain ideologiaa (on oitis arvokasta), vaan siksi että se on hauskaa tai hyödyllistä.

Torvaldsin ja Schillerin ajatuksissa on siis paljonkin samaa. Molemmat puhuvat mustavalkoisesta maailmankuvasta.

Muutama aivopieru jollaisia mustavalkoinen maailmankuva tuottaa:
”Normaalijakauma on epäilemättä ihmiskunnan suurimpia keksintöjä”
”Kunnollinen kirjallisuudenopetus virittäisi nuoressa omaa ajattelua, empaattisuutta, kriittisyyttä, vastuuta ja yhteisöllisyyttä”
”Teknologian vaikutukset ovat pelkästään negatiivisia”
”Kollektivisti ei voi olla suvaitsevainen”
”tieteilijöille uudet keksinnöt ovat pyyteettömiä tavoitteita, insinööreille innovaatiot ovat henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn lähteitä”

Ihmisillä on taipumus jämähtää yhteen ajattelutapaan. Se on luonnollista, mutta monissa tilanteissa ei kovin tarkoituksenmukaista. Joskus olisi paljon hyödyllisempää tehdä tavalla joka johtaa parhaimpaan lopputulokseen, ei tavalla josta pitää eniten.

Kysymys: kuinka moni ihminen on niin laaja-alainen, että olisi tullut tutustuneeksi sekä Torvaldsiin että Schilleriin?

Doña Quijote, osa IV: Etiikka

Osa 1

Sancho ja Doña Quijote huomasivat taideperformanssista kertovan julisteen, joka kuulemma olisi jotain uutta ja ihmeellistä. Doña Quijote innostui. Ehkä hän täältä löytäisi sielunsukulaisen? Doña ja Sancho päättivät mennä seuraamaan performanssia.

Performanssin tekijöiden taiteilijanimet olivat Ruoska ja Talonpoika. Performanssi oli kuvaus ihmiskunnan rappiosta ja se ilmensi postmodernin ihmisen sieluntuskaa monitulkintaisen maailman syövereissä. Performanssi eteni niin, että Ruoska seisoi kasvot seinää vasten raapien reisiään ruoskan kahvalla. Talonpoika puolestaan istui lattialla ja tökki akvaariossa olevaa hamsteripesuetta haarukoilla ja muilla epämääräisillä esineillä. Minkkiturkkeihin pukeutuneet katsojat esittivät viisaita analyyseja siitä, miten hamsterin kärsimys peilautuu ihmisen eksistentialismiin ja laajentaa ihmisenä olemisen kokemusta.

Doña Quijote suorastaan suuttui.
   – Raakalaiset, hän huusi. – Tuo ei ole taidetta, se on silkkaa eläinrääkkäystä. Toiset katselijat vilkuilivat häntä paheksuvasti. Ei taidetapahtumissa sovi elämöidä, he toruivat. Ei taidetta voi arvioida sen eettisen ulottuvuuden perusteella. On väärin rajoittaa taidetta sillä vanhoillisella ja taantuneella käsityksellä, että taiteen pitäisi noudattaa jotain moraalia, eihän edes ole olemassa mitään universaalia moraalia vaan kaikki on täysin subjektiivista, ja sen minkä yksi arvioi epäeettiseksi on toisen mielestä täysin hyväksyttävää.

   – Mutta entä lait, huudahti Doña Quijote turhautuneena. – Ei kai taide sentään voi rikkoa lakia?

Katselijat hymähtelivät ylenkatseellisesti moiselle kypsymättömälle lausahdukselle. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki jo tajusivat Doñan vajaamielisyyden.

   – Katsos, laitkin ovat jonkun subjektiivisesti määrittelemiä, ei taiteen pidä rajautua yhteen maailmankatsomukseen, vaan täytyy sallia kaikki mikä voi kuulua johonkin maailmankatsomukseen ja sitäpaitsi kaikki muukin pitää sallia.

Doña Quijote ei enää kestänyt. Hän mojautti Talonpoika-nimistä taiteilijaa pärstään, sieppasi hamsterit ja karkasi. Vietyään ne turvaan löytöeläinkotiin Doña palasi hakemaan Sanchoa performanssipaikalta. Siellä häntä odotti kauhea näky. Ruoska ja Talonpoika istuivat nyt molemmat lattialla ja söivät paria hamsteria elävältä. Suolet venyivät hamsterien takaruumiista, kun ne vikisivät kuolinkouristuksissaan.

Doña Quijote itki. Toiset katselijat selittivät, mikä jutun idea oli. Performanssin tarkoitus oli herättää katsojissa erilaisia reaktioita. Kun joku pahastuu siitä, kuten Doña äsken, toisten katselijoiden taidekokemus syvenee heidän havaitessaan kypsymättömän näkemyksen performanssitaiteeseen. Jos taiteelle asetetaan turhia eettisiä rajoja, taidekokemus jää syventymättä.

Sancho sanoi Doñalle, ettei tämä saa rajoittaa toisten ilmaisunvapautta oman ahtaan maailmankatsomuksensa vuoksi. Doña kysyi, missä menee raja.
– Eläinrääkkäys? Itsensä viiltely? Lapsiporno? Raiskaus? Puukkotappelu? Menen ja poltan Kiasman taiteilijoineen niin teen sekä performanssin että palveluksen ihmiskunnalle, kun he pääsevät eroon taiteesta, jonka perusperiaate on laaduttomuus. Breivikin olisi pitänyt nimittää itsensä taiteilijaksi niin kukaan ei olisi korvaansa notkauttanut.

Osa 5

Doña Quijote, osa III: Laaduttomuuden periaate

Osa 1

Doña Quijote ja Sancho päättivät vierailla erään kaupungin nykytaidemuseossa. Ensimmäisessä salissa oli ruskea kuutio, joka kuvasi alitajuntaa. Ahaa. Sitten Doña istui vahingossa tuolille, joka olikin readymade-teos. 
Kun Sancho meni käymään muualla, Doña Quijote repi yhdestä taulusta kankaan irti ja laittoi oman kyhäelmänsä tilalle.

Jompikumpi kuva on peräisin täältä. Arvaa kumpi!

Paikalle tuli jokin seurue oppaan kera. Opas esitteli ja osoitteli, miten Joan Miron tauluille on tyypillistä se ja tämä ja tuo. Surrealistisuus luo kuvaa siitä. Vertailtaessa tätä ja tuota huomataan, että. Yksinkertaiset muodot kuvaavat hienosti tätä. Värit, asetelmat, psykoanalyysi, sanoma. Doña Quijote hihitteli häijysti. Lopulta hän ei enää voinut pidätellä itseään, vaan kertoi tekosestaan ja käski ihmisten arvata kumpi on Miron alkuperäinen. Opas hämmentyi. Kukaan ei uskaltanut arvata. Lopulta Sancho tuli pahoittelevan näköisenä ja vei Doñan pois.

Seuraavassa salissa oli Theo van Doesburgin neoplastistinen maalaus.

Doña Quijote otti arkin paperia ja piirsi kuvan.

   – Nyt minä olen taiteilija, hän sanoi. Voin myydä teoksen vaivaisella tuhannella eurolla.
   – Ei, tuo ei ole taidetta, selitti Sancho. Van Doesburgin teos on tehty kunnolla eikä noin vain hutaisemalla.
   – Eli jos olisin tehnyt tämän hitaasti, se olisi oikeaa taidetta? Tai jos Doesburg olisi tehnyt nopeasti, niin se ei olisi taidetta?
   – Ei. Oikeiden taiteilijoiden teokset ovat taidetta silloinkin kun ne on tehty nopeasti.
   – Eli taiteilijan kaikki teokset ovat taidetta, vaikka se olisi vain lyhyt viiva paperilla? Taidolla ei ole mitään väliä.
   – Ei se nyt ihan niinkään ole. Mutta joka tapauksessa sinun teoksessasi ei ole mitään ajatusta, kun taas Doesburgin teoksessa on.
   – Mistä sinä tiedät onko Doesburgin teoksessa ajatusta? Jos minä piirrän tikku-ukon ja sanon sen esittävän tunneköyhää ihmistä niin silloinhan siinä on ajatus takana.
   – No, sen pitäisi olla riittävän taitavasti tehty, että se olisi taidetta.
   – Oletko siis sitä mieltä, että tuo Doesburgin teos on vaatinut hirveästi taitoa?
   – No, koska se on laitettu esille niin kyllä se varmaan on.
   – Eli taidetta on se mitä sanotaan taiteeksi?

Osa 4

Doña Quijote, osa II: Bää bäbää eli kuinka puhua taiteesta

Osa 1

Doña Quijote ja Sancho menivät opiskelijoiden järjestämään taidekokoukseen, ja kuuntelivat mitä opiskelijoilla oli taiteesta sanottavaa. Opiskelijat puhuivat ja puhuivat, selittivät ja sekoittivat, sökelsivät ja sekoilivat, toistivat toisiaan ja hymisivät yksimielisyyttään.

   – Nämähän ovat varsinaisia lampaita! huudahti Doña Quijote.
   – Ei, ne ovat opiskelijoita, väitti Sancho.

Mutta vaikka Doña kuinka kuunteli, ei hän puuroutuneella älyllään kuullut opiskelijoiden sanovan muuta kuin: bää bää, bäbä bää.

   – Aika on elämän täyteyttä, vaikka ajan täyteys onkin elämän itsensä kumoamista ja sen myötä ajan kumoamista, sanoi opiskelija.
Bää bää, kuuli Doña Quijote.

  – Sana on asetettu tilaan itse statuksen käsitteen kautta, sanoi opiskelija.
Bäbä bää, kuuli Doña Quijote.

Lopulta Doña Quijote kyllästyi. Hän valjasti keppiheppansa ja asteli puhujanpönttöön, hän esitti loogisia ja täsmällisiä argumentteja. Hän käytti yksinkertaista ja selkeää kieltä, hän määritteli käsitteet ja perusteli aukottomasti. Hän sanoi, että väite ei ole totuus pelkästään siksi, että joku 1600-luvulla kuollut ukko sanoi niin. Doña kehtasi esittää niinkin kuohuttavan väitteen, että argumentista tulisi arvioida sen substanssia, ei sen esittäjän asemaa tai ilmaisun kauneutta.

Nyt opiskelijat hermostuivat. Bää, he mölähtivät kuin yhdestä suusta. Puhujanpönttöön kopisteli joku iso ja kiharakarvainen pässi. Hän puhui sekavasti, sotki oletukset ja johtopäätökset keskenään, käytti kymmenen virkkeen mittaisia lauseita, jotka koostuivat 90 %:sesti kiertoilmauksista, korulauseili, kierteli ja sökelsi. Bää, kuuli Doña Quijote. Seuraava opiskelija nousi pönttöön ja sanoi edellisen veljen todistaneen vahvasti.
   –  Merkin käsite edellyttää vertikaalista halkeamaa merkitsijään ja merkittyyn, eikä se ole sovellettavissa poeettiseen kieleen joka on yhdistelmien ja kytkentöjen rajattomuutta, opiskelija tähdensi.
Bää, kuuli Doña Quijote.

Vielä muutama opiskelija kävi puhumassa, ja tilaisuuden loputtua yksinkertainen Doña-parka oli kokonaan nujerrettu. Ei hän oikeastaan ollut huomannut yhdenkään kumonneen hänen väitteitään, mutta puhetulva oli niin ylitsepursuava ja opiskelijajoukko niin yksimielinen, että Doña ei kerta kaikkiaan saanut omia sanojaan mahdutetuksi sekaan. Opiskelijat poistuivat tyytyväisinä kukistettuaan mokoman taiteen vihaajan.

Sancho taputteli Doñaa myötätuntoisesti selkään ja käski hänen hyväksyä sen tosiasian että määkijät eivät olleet lampaita vaan opiskelijoita, ja että he eivät suinkaan määkineet vaan puhuivat oppineesti. Doña ei ollut vakuuttunut, mutta hän oli niin uupunut ja hänen korvansa soivat kaikesta siitä kukkaiskielen paljoudesta, että hän ei jaksanut väittää vastaan.

Osa 3

Doña Quijote, osa I: Järjen valo

Elipä kerran kaukaisessa ja kylmässä Karjalan maassa taiteiden rakastaja nimeltä Doña Quijote. Ah, miten hän rakastikaan taiteita! Hän luki alituiseen runoja, näytelmiä ja proosaa, vain kaikkein korkeimmaksi arvioitua sanataidetta. Hän kävi taidemuseoissa, hän keräsi tutkielmia taiteilijoiden tyyleistä ja eri aikakausien tyylisuunnista ja teorioista. Hän luki lehdistä, mikä on nyt kaikkein taiteellisinta ja mitä kunnon taideopiskelijan tulee halveksua. Niin, Doña Quijote oli oikein kelpo taiteen tuntija.

Eräänä päivänä kuitenkin sattui ja tapahtui senkaltainen asia, että Doña Quijoten elämä alkoi mennä päin hipsunkikkuraa. Tämä meidän Doñamme kaikessa viattomuudessaan selaili nettiä ja googlaili ympäriinsä, kun hän pahaksi onnettomuudekseen osui hikipedian sivuille. Doña Quijote ei huomannut vaaraa. Hän ei ollut vielä kovin hyvin oppinut, että vakaville asioille ei tule nauraa eikä niitä saa pilkata, vaan ne pitää ottaa tuiki totisesti ja hartaan ihailevasti.

Doña Quijote siis luki hikipediaa. Oi, miten hauskaa ja oivaltavaa se oli! Hän selaili yhä lisää artikkeleita, kunnes osui taiteesta kertovalle sivulle. Mitäs tämä oikein oli! Doña Quijote yritti kovasti ymmärtää artikkelia, mutta vaikka hän yritti otsansa rypyille, niin hän ei mitenkään saanut selvää mikäli taiteen parodia erosi jotenkin taiteesta itsestään.

Doña tunsi valon kirkastavan ajatuksensa. Hän tajusi ajatelleensa ennen ihan hölmösti. Koko taideinstituutiohan oli huijannut häntä! Nyt hän ymmärsi, mikä nykytaiteessa oli pielessä: se oli taantunut pelkäksi kikkailuksi ja murrosikäiseksi kyseenalaistamiseksi. Doña tunsi itsensä petetyksi. Hän oli ikänsä nuollut taideinstituution karvaista anusta ja luullut sitä tikkariksi! Nyt me viisaat ihmiset tietysti ymmärrämme, että Doña Quijote-paran järjen valo oli himmennyt. Hän näki mörköjä siellä, missä niitä ei ollut.

Doña Quijote päätti luoda taidekäsityksensä ihan itse, ilman taideinstituutioiden objektiivisia totuuksia, kaikennielevää taiteellista turvallisuutta ja universaaleja sääntöjä. Doña Quijote tunsi itsensä niin valaistuneeksi, että päätti lähteä maailmalle levittämään uuden taiteen ilosanomaa. Hullun houreita, sanoivat kaikki jotka asiasta kuulivat.

Doña Quijote alkoi varustautua. Hän selaili taidekirjojaan ja hämmentyneellä mielellään näki niissä pelkkää pötyä. Lopulta hän löysi pöydän alta pienen valkoisen kirjan, jossa luki: ”Mitä on taide?” Doña äänitti kirjan, otti keppihevosen ja asensi äänityksen hevosen suuhun. Hevoselle hän antoi nimeksi Rocinante E. Billgren. Doña Quijote laukkasi keppihevosellaan ympäri maita ja mantuja, ja heppa laukoi sellaisia typeryyksiä kuin: ”Löydä vaihtoehto uudenluomiselle niin olet oikeasti löytänyt jotain uutta.”

Laukattuaan kyllikseen Doña Quijote päätti etsiä itselleen apurin. Hän laukkasi kirjallisuuden laitokselle Sancho Panzan luo.

   – Olen keksinyt uuden taideteorian! ilmoitti Doña.
   – Tosiaanko, innostui Sancho. – Millainen se on?
   – Mahtava. Uraauurtava. Näkemyksellinen. Rohkea! Mutta tarvitsen apurin. Jos tulet kanssani kehittämään teoriaa, voimme yhdessä kantaa siitä tulevan kunnian.

Sancho mietti asiaa. Olisi hienoa olla luomassa taideteoriaa. Ehkä hän saisi nimensä lehtiin ja oppikirjoihin.
   – Minä suostun, hän ilmoitti. – Millainen teoria on?

Doña Quijote selitti.
   – Olennaista on, että taidetta arvioidaan sen itsensä, laadun perusteella, ei esimerkiksi tekijän tai instituution aseman, ei ulkoasun kuten genren perusteella.
Doña antoi keppihevosensa puhua: ”Tätä nykyä voi mikä hyvänsä tavara tai tapahtuma olla taidetta. Käsite joka ei sulje ulkopuolelleen mitään ei merkitse mitään.”
   – Tämä on minusta huonoa nykytaiteessa, selitti Doña. – Ei mitä hyvänsä pitäisi saada kutsua taiteeksi.

Sancho kuunteli epäilevänä. Tuohan kuulostaa kerrassaan hullulta! hän ajatteli. – Ettäkö ei saisi kyseenalaistaa ja tehdä taidetta uudella tavalla? Haluatko siis asettaa taiteelle rajoja niin kuin sosialistisessa realismissa?
   – Ei ei, sinä ymmärsit väärin. Tarkoitan, että kyseenalaistavuus ei saa olla absoluuttinen taideleiman tuottava ominaisuus.

Sancho ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Taideinstituutiot ovat olleet oikeassa tuhat vuotta, miksi ne nyt yhtäkkiä olisivat väärässä. Ei, Sancho ei laisinkaan ymmärtänyt miten noin mielipuolinen ajatus voisi sopia taiteeseen. Sancho pohti suostumisen etuja ja haittoja. Jos instituutiot joskus hyväksyisivät tuollaisen teorian, Sancho saisi osansa kunniasta. Jos taas eivät, no, Sancho menettäisi uskottavuutensa taideteoreetikkona, mutta ei hänen asemansa nykyiselläänkään kovin kehuttava ollut. Ehkä se riski kannattaisi ottaa. Sancho suostui, ja niin hän ja Doña Quijote lähtivät keppihepan kanssa mielenvikaisuuden värittämälle reissulleen.

Osa 2

Genrejaot pois! + Kingin korkeakirjallisuus

Viihdekirjallisuus on yhtä kuin scifi, kauhu, fantasia, rikos, rakkaus. ”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista.

Dialogi genrejaottelussa

Bahtinin romaaniteorian mukaan tekstit ovat dialogissa keskenään. Teksti rakentuu edellisten ja samanaikaisten tekstien päälle, kommunikoi niiden kanssa Genrejakoon sovellettuna dialogi ilmenee niin, että viihdekirjallisuus kommunikoi enemmän aikaisemman viihdekirjallisuuden kuin koko romaanitaiteen kanssa. Viihdekirjallisuus ottaa vaikutteita aikaisemmasta perinteestä, se mukautuu siihen mihin on viihteessä totuttu. Jokaisessa rikosromaanissa on jälkiä myös rikoskirjallisuuden aloittajilta Poelta ja Doylelta.

Samanlaista perinteiden suodattamista uusiin teoksiin tekee kaunokirjallisuus. Kun kirjailija kirjoittaa luonnonlakimaailmasta, hänen mielletään kirjoittavan vakavaa kirjallisuutta, oikeaa kirjallisuutta, potentiaalista klassikkoainesta. Teos on siis dialogissa vakavan kirjallisuuden perinteen kanssa. Kuitenkin täytyy huomauttaa, että kirjan hyvyyden ja klassikkopotentiaalin kannalta ei pitäisi olla olennaista, onko teos kirjoitettu luonnonlakimaailmasta vai ei, sillä ulkoasu ei ratkaise taitoa.

Viihdekirjallisuus voisi olla dialogissa korkeakirjallisuuden kanssa, mutta sitä tapahtuu harvoin. Koska teksti rakentuu edeltävän kirjallisuuden päälle, rajojen kyseenalaistamiseen tarvitaan kirjailijalta tietoista sivusuuntaan otettua askelta, sekä tulkitsijoilta tietoista sivusuuntaisen askeleen etsimistä. Fantasiaformaatti keskimäärin on perinteisesti ollut sisällöttömämpää kuin luonnonlakiformaatti keskimäärin, koska dialogit ovat vahvempia genrejen sisällä kuin välillä (tietysti markkinavoimat vaikuttavat myös).

Stephen King

Stephen Kingin teoksista voi lukea korkeakirjallisen perinteen, mikäli ei keskity pintapuolisesti fantasiana ilmenevään ulkoasuun. Kingin tuotanto on dialogista usealla eri tavalla: lajityyppejä on valittu sekä viihteestä että korkeakirjallisuudesta, lisäksi huomioidaan yhteiskunnan tapahtumia. King kirjoittaa kauhua, fantasiaa, scifiä, westerniä, trilleriä ja goottilaista melodraamaa. Vaikutteita on myös myyteistä, saduista ja kirjallisuusnaturalismista. Osa kirjoista on myös täysin normaalimaailmaan sijoittuvia mutta silti lajityypiltään kauhua, kuten Mallioppilas, Piina ja Julma leikki. Nämä teokset ovat siis erityisen selvästi dialogissa sekä kauhugenren että vakavan proosan perinteen kanssa. Itse näkisin että joissain teoksissa fantasia ja juoni ovat pelkkää pintaa, kun keskiössä on esimerkiksi väkivallan, pahuuden relatiivisuuden tai rappioitumisen tematiikkaa. Osa kirjoista on tietysti tavallista yksiulotteista fantasiaa, kuten Tukikohta.

Kingin useat erilaiset dialogit havainnollistuvat Musta torni -sarjassa. Teos on kirjoitettu Childe Rolandin laulun ideaan, eli Musta torni ja Childe Rolandin laulu ovat dialogissa. Useissa muissa Kingin teoksissa on viittauksia Mustaan torniin ja päinvastoin, eli hän kommunikoi oman tuotantonsa kanssa. Samaan aikaan Musta torni sarja on tyyliltään dialogissa fantasiakirjallisuuden perinteen kanssa. Mustassa tornissa on ainakin neljä maailmaa: Rolandin maailma on lännenromaani, jossa on jotain fantasiaelementtejä. Ka-tetin henkilöiden kotimaailma on ”meidän maailmamme”, normaali maailma jossa luonnonlait hallitsevat, mutta sen ja toisten maailmojen välillä voi matkustaa. Kolmas ja neljäs maailma on matkan maailma, jossa on fantasiaromaanien kummallisia otuksia sekä scifistä lainattuja älykkäitä koneita kuten Blaine-juna. Lisäksi on metafiktiivistä tasoa päähenkilöiden tajutessa olevansa kirjan henkilöitä.

Jatkumona

Dialogisessa romaanissa useat eri arvomaailmat keskustelevat, ja voisikin sanoa että viihdekirjallisuuteen on perinteisesti latautunut monologisempi tyyli kuin kaunokirjallisuuteen. Modernistisen ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta on pirstaloitunut ja moniarvoinen, siispä romaaninkin on oltava sellainen. Sen sijaan viihteen valta perustuu usein toimintaan tai tunteisiin, eikä niissä välttämättä tarvita vaihtoehtoisia arvomaailmoja. Dialogin ja monologin suhde on yleensä nähty joko-tai -suhteena, mutta on käyttökelpoisempaa nähdä se jatkumona.

Viihdekirjallisuuden yksiarvoisuutta on esimerkiksi henkilöiden yksiulotteisuus heidän edustaessaan yhtä persoonallisuuspiirrettä, toiminnan painottaminen tai yhden tietyn subjektiivisen maailmankuvan korottaminen objektiiviseksi. Jos dialogi on luonteeltaan jatkumo, niin on helpompi ymmärtää miten viihdekirjallisuus voi sijoittua yhä lähemmäs ja lähemmäs kaunokirjallisuutta ja lopulta päästä irti alakastisuudestaan, vaikka säilyttäisikin lajityypilliset ominaisuutensa kuten fantasiaelementit.

Dialogisuus on saapunut kirjallisuuteen vähitellen, mutta vähäisen säilyvyyden vuoksi jako näyttää paljon karkeammalta kuin se todellisuudessa lienee aikoinaan ollut. Don Quijote tai Gargantua ja Pantagruel lasketaan ensimmäiseksi romaaniksi, mutta kuitenkin on todennäköisesti ollut olemassa erilaisia kokeiluja.

Rabelais’n tuotanto oli aikansa vastakulttuuria, ja sama pätee myös Don Quijoteen, Dickensiin, Shakespeareen ja Dumasiin. Näin jälkikäteen on helppo nähdä heidän klassikkoutensa, kun asema on jo vakiintunut. Kirjallisuusinstituutiot eivät näytä kykenevän sopeutumaan muuttuvaan romaaniin. Ihmiset eivät osaa nähdä itsessään samoja virheitä, jotka joku toinen on osoittanut toisessa. Kirjallisuudentutkimus ajattelee, että Rabelais’n aikaan pystyi olemaan hyvää vastakulttuuria, mutta nykyajan vastakulttuuri ei voi olla hyvää.

Viihdekirjallisuuden ja eliitin rajojen poistamista hankaloittaa se, että hyviä viihdekirjailijoita ei yksinkertaisesti ole monta. Eliitin ja viihteen perusteetonta jakoa puolustavilla on osoittaa miljoona viihdekirjailijaa, jotka ovat tuottaneet pelkkää roskaa. Harmi heille, että väitteen vääräksi todistamiseen riittää yksi vastakkainen havainto. Ainakin pitäisi riittää.

Analyyttinen vs. mannermainen filosofia

Analyyttisen ja mannermaisen filosofian perusteiden pitäisi kuulua joka ikisen tieteilijän oppimäärään. Mannermainen filosofia korostaa että totuus rakentuu sen kuvaamisesta, ei ole objektiivista totuutta. Strategiana sillä on painottaa suuria (ts. kuolleita) ajattelijoita, diskurssi on perinteisesti ollut rönsyilevää, mikä usein johtaa hölynpölyyn. Analyyttinen filosofia taas korostaa argumentatiivisuutta ja yksiselitteisyyttä ja on luonnontieteisiin kallistuva. Eroja on selvitetty tarkemmin tässä artikkelissa.

Jaoin aikaisemmin ajattelun humanistiseen ja luonnontieteelliseen, mutta se oli huono jaottelu. Se implikoi tieteenalojen luonteen olevan niin perustavanlaatuisesti erilaisia, ettei humanistisista tieteistä voisi koskaan tulla tieteellisiä samassa mielessä kuin luonnontieteistä. Jaottelu siis oletti, ettei kirjallisuudentutkimuksesta tule ikinä vakavasti otettavaa. (Jee, nyt voi) Lisäksi myös humanistisissa tieteissä on ankaraan argumentatiivisia teorioita.

Erottelu on tietysti hyvin pelkistävä, eivätkä esimerkiksi mannermaisen filosofian sisäiset suuntaukset paljoakaan muistuta toisiaan. Lisäksi wikiartikkelissa kritisoidaan nimittämistä. Minustakin nimet on huonosti valittu mutta toisaalta sillä ei ole väliä, voihan niitä nimittää vaikka A-ajatteluksi ja M-ajatteluksi, kunhan jonkin nimityksen niihin saa. Itseasiassa taidan nimittää niitä tästä lähtien siten, sillä en jaksa joka ikinen kerta kirjoittaa pitkää nimeä. M- ja A-ajattelu eivät ole pelkkien filosofisten kysymysten tutkimista, vaan ne ovat kaikkien teorioiden ja kaiken tieteellisen ajattelun takapiruina.

M-suuntauksia ovat esimerkiksi fenomenologia, hermeneutiikka, eksistentialismi, psykoanalyysi, strukturalismi, jälkistrukturalismi, postmodernismi, dekonstruktio, marxilainen filosofia. Näistä inhoan erityisesti postmodernismia, sillä se on mörkö, joka nielaisi taiteen ja paskansi sen viemäriin. Psykoanalyysilla taas on tiedostamattoman käsitteen kautta vahva asema ajattelussani. M-tyyppistä subjektiivisuuden huomioimista tarvitaan monissa asioissa, mutta sen strategioille on tyypillistä mennä kukkaiskielen kera päin halkopinoa. M-ajattelussa ei ole mitään vikaa, mutta useimmat M-strategiat ovat kelvollisia vain siinä mielessä kuin runot tai näytelmät ovat kelvollisia tieteen esitystapoja.

A-strategioita tarvitaan ehdottomasti minkä tahansa teorian testaamisessa sekä käsitteenmäärittelyssä (sivuhuomio: Kristeva ei käytä selkeästi määriteltyjä käsitteitä vaan sökeltää jotain himasmaista sillisalaattia. Lue siinä sitten.). Sen sijaan A-strategioita ei kannata yrittää määrittelemään vaikkapa etiikkaa ja [tämä ajatus on kesken, kirjoitan sen joskus loppuun jos jaksan]

Jaottelu selvensi huomattavasti, miksi kirjallisuudentutkimus vaikuttaa niin epätieteelliseltä: se perustuu M-ajatteluun ja käyttää M-strategioita kuten hölynpölyismiä. Kirjallisuudentutkimus on liian monesti pelkkää kielellistä kermavaahtoa ilman minkään valtakunnan painoarvoa tai edes minkäänlaisia merkityksiä.

Kirjallisuudentutkimuksen ei kuitenkaan ole pakko olla hölynpölyä. Romaaniteoreetikko Mihail Bahtin ei kirjoittanut hölynpölyä, vaikkei tiukan analyyttinen ollutkaan. Bahtinin ”selittäjä”, toisin sanoen epäselventäjä Julia Kristeva kirjoitti pelkkää napanöyhtää. Kirjallisuudentutkimus on degeneroitunut valtavasti Bahtinin ajoista. Myös esimerkiksi feministiset teoriat perustuvat usein M-ajatteluun, siinä missä miestutkimus (tekstiotantani tosin on suppea) on A-strategisempaa.

En tiennyt että näin kaunis jaottelu on olemassa. Olisin säästynyt monelta päänsäryltä jos olisin tiennyt. Tämähän on niin perustavanlaatuinen erottelu ajattelussa että ihmettelen suuresti etten ole missään törmännyt tähän. Toki olen lukenut monia filosofeja niistä joita lueteltiin kyseisten suuntauksien edustajiksi, mutta en muista nähneeni tällaista kokonaiskuvaa. Olenko kulkenut laput silmillä?

Luonnontieteiden pakolliset filosofiakurssit käsittelevät pelkästään A-filosofeja, sama pätee sivuaineeseeni kognitiotieteeseen. Kirjallisuudessa taas lähes kaikki ajattelu pohjautuu M-ajatteluun sekä erityisesti M-strategioihin. Mitä ihmeen hyötyä on lukea yksittäisiä filosofeja tai edes mitään tieteitä jos ei tiedä millaiseen ajatteluperinteeseen heidän teoriansa perustuvat?

Aiheuttaa päänvaivaa yrittää hyväksyä sekä A että M. A-ajattelijat ovat yleensä niin tiukkoja rajaamaan, että M-ideoista ei sallita mitään. Malliesimerkki on Ruukinmatruuna, jonka mukaan kaikki psykologia pitäisi lakkauttaa (mutta luonnontieteilijöiden harrastelijamainen keittiöpsykologisointi on toki sallittua). Itse en vedä noin tiukkaa rajaa, vaan hyväksyn selitysmalleiksi myös M-ideat.

Tosiasia kuitenkin on, että M-strategiat ovat usein huonoja. Jos ajatellaan sukupuolta A-tyyppisesti, sukupuolia on 2 plus reunatauhka. Sade Kondelinin mukaan sukupuolia on 19 683. No, variaatioita sukupuolen ilmentymistä varmasti on useita. Sukupuolikromosomien perusteella määrittäminen on kuitenkin yhtä relevantti näkökulma ja paljon helpompi tutkia. Ennusteiden tekeminen on hankalaa, jos ei saa päätellä 20-vuotiaiden naisten ostavan e-pillereitä suuremmalla todennäköisyydellä kuin samanikäisten miesten.

Havainnollistan A:n ja M:n samanaikaista relevanttiutta seuraavalla analogialla: Stephen Kingin Rappion kesä kertoo eittämättömän pätevästi mielen vähittäisestä rappeutumista. Se valaisee mahdollista yleistysrakennetta yksittäistapauksen kautta. Se ei ole tiedettä vaan valaisee asiaa tunteiden ja intuition kautta. Psykologia tekee saman asian käsitteiden, luokittelujen ynnä muun kautta. Molemmat ovat kuitenkin relevantteja näkökulmia henkiseen rappioon.

Sama pätee negatiivisessa merkityksessä. Suopursut kukkivat -kirjan päähenkilö on epärealistinen, karikatyyrinen, yksinkertaistettu. Se on huonoa kirjallisuutta. Samoin Julia Kristevan Sana, dialogi ja romaani on epäselvää jaarittelua ja ainoastaan sotkee Bahtinin käsitteitä. Sisältö on ehkä hämärästi sinnepäin, mutta strategia on surkea. Suopursut kukkivat ja Kristeva ovat relevantin ajattelutavan kehnoa sovellusta.

Huomatkaa, että en väitä M:n ja A:n samanaikaisuuden olevan universaali totuus. Se on korostetusti mielipide. Voin kuvitella yhteiskunnan jossa on vain A-ajattelua. Voin kuvitella yhteiskunnan jossa on vain M-ajattelua. Voin kuvitella yhteiskunnan, jossa on vain kirjallisuustyyppistä yksittäistapausajattelua ja juonellistamista. Olen tietoisesti sitä mieltä, ettei kannata jämähtää yhteen ajattelutapaan vaan noukkia joka paikasta kaikki hyöty niin paljon kuin vain irti saa. Se on hyvin antoisaa.