Ovatko dickensit ja shakespearet poikkeus vai sääntö?

Tommi Melender kritisoi Antiaikalaisessa taide-eliitin auktoriteetin vastustamista. Hänen mukaansa shakespearet ja dickensit ovat vain poikkeuksia sääntöön että instituutio on jumala, ja murroskausina tulee helpommin yksittäisiä instituution edustajia jotka arvioivat väärin.

Onko Melender oikeassa, sen selvittämiseen tarvitaan ainakin kaksi asiaa: tieto kirjojen säilyvyydestä sekä säilyvyyteen vaikuttavat tekijät.
1) Mikä on kirjojen aito säilyvyys.
Tutkitaan, mikä prosenttiosuus viihdekirjallisuudesta säilyy määrittelemättömät x vuotta, ja mikä prosenttiosuus ”korkeaksi” arvotetusta. Ja tässä pitää huomioida, että ”korkeaksi” ei lasketa ainoastaan niitä jotka ovat esim. palkittuja tai yleisesti tunnetussa kaanonissa, vaan kaikki, kaikki, KAIKKI mikä on kirjoitettu korkeakulttuurin nimissä. Siis kaikki se mikä kirjastoissa ei laiteta nimikkeen ”fantasia, rakkaus, rikos, kauhu” alle. Arvioisin että tästä ”korkeasta” säilyy useita vuosikymmeniä ehkä promillesta 0,01 promilleen (riippuen kunkin aikakauden kirjanpainomahdollisuudesta, nykykirjallisuudesta säilyy pienempi osuus koska teoksia ilmestyy älyttömästi koska painaminen on niin halpaa ja sähköisestikin voi julkaista. Luvut on luonnollisesti heitetty fedorasta mutta kertaluokka lienee oikeaan suuntaan).
Jos tällainen tutkimus olisi mahdollista toteuttaa vaikka 1600-luvun alusta lähtien, niin viihdekirjallisuuteen pitäisi laskea kaikki se mikä omana aikanaan ei ollut instituution suosiossa. Jo yksin Swift ja Dickens nostaisivat viihteen prosenttia huomattavasti. Ei ole perusteltua väittää Swiftin olevan the poikkeus, jos sen aikaisesta instituutiokirjallisuudesta on säilynyt vähän. Melender ehkä väittäisi että Swift on poikkeuksen poikkeus.
Näin laajaa tutkimusta ei tietenkään voida toteuttaa. Suomen kokoisessa maassa ei myöskään olisi erityisen informatiivista toteuttaa tutkimusta edes millään sadan vuoden aikajänteellä. Kovin lyhyttä aikajännettä ei ole järkeä ottaa, sillä silloin sopivan ajanjakson valinnalla voidaan todistaa vaikka että fantasiakirjallisuus on säilyvintä tai että runot ovat säilyvintä tai että sinikantiset kirjat ovat säilyvintä. Mutta esimerkiksi muutaman länsimaan suurimpien kustantamoiden tutkimus sadan vuoden ajalta olisi ainakin suuntaa antava ja jonkinlaisten mahdollisuuksien rajoissa. Luonnollisesti muutamat kymmenen vuotta täältä loppupään kirjoista napsaistaan pois, Ollikaisen Nälkävuoden arvoa ei todista se että se on ollut kaksi vuotta pinnalla.
Tutkittavia muuttujia voisivat olla esimerkiksi painosten lukumäärä suhteutettuna painovuosiin (koska x määrä painoksia yhden vuoden sisällä kertoo ajankohtaisuudesta enemmän kuin universaalista arvokkuudesta, esim. tänä vuonna julkaistusta Taivaslaulusta on otettu jo kolme painosta, vaikkei se kirjallisesti välttämättä ole huipuinta). Myös palkittujen kirjojen myynti täytyisi jollain tavalla suhteuttaa, sillä esim. Finlandia-palkinto arvotaan (jep, arvotaan) aika laskelmoidusti juuri ennen joulumyyntien alkamista. (Finlandia-palkinnon kritisoiminen on muuten yksi harvoista asioista josta olen samaa mieltä eliitin kanssa. Ihan vain tiedoksi.) En tiedä miten palkintosuhteuttaminen olisi järkevintä toteuttaa.
Yleensä eliitin mielestä painosmäärä ei ole hyvä kriteeri, sillä se saattaa olla hyi-yäk-kaupallisuuden merkki. (Jostain syystä myynti on kuitenkin hyvä todiste arvokkuudesta instituution etukäteen hyväksymien teosten kohdalla.) Luullakseni ei pitäisi olla valittamista jos myyntiä tarkastellaan pitemmältä ajalta, siis aitoa eloonjääntiä sukupolvienkin yli.

2) Mikä on säilyvyyden taustalla vaikuttava tekijä.
Suosio (s) tarkoittaa että kirjalla on suuri menekki normaalin kansan keskuudessa, mutta instituutio ei välitä siitä. Tähän kategoriaan kuuluu suurin osa populaarikirjallisuudesta, siten myös Dickens ja Shakespeare. Instituutio (i) tarkoittaa, että kirjallisuuden ammattilaisten mielestä se on kirjallisuuden kärkikastia ja siitä mahdollisesti kirjoitetaan paljon, mutta kirjalla ei ole menekkiä. Tähän kategoriaan kuuluu muun muassa Joycen Odysseus. Osa kirjoista kuuluu molempiin kategorioihin. Väitteillä ei haeta sataprosenttista pitävyyttä.
  • Jos i on välttämätön kriteeri, Taru sormusten herrasta olisi kuollut, s-kirjojen ei pitäisi säilyä.
  • Jos i on riittävä kriteeri, Odysseus jää eloon vaikkei sillä ole suosiota, ja i-kirjojen säilyvyysprosentin pitäisi olla suurempi kuin s-kirjojen.
  • Jos s on välttämätön kriteeri, suuri osa pelkästään i-kategoriaan kuuluvista kirjoista kuolee.
  • Jos s on riittävä kriteeri, suuri osa s-kirjoista säilyy.
Olettaisin alustavasti että kansan suosio on välttämätön kriteeri säilyvyydelle. Melender puolestaan näyttäisi olevan sitä mieltä että instituution arvostus on riittävä kriteeri.
Melenderin mukaan eliitin vastustajat sekoittavat korrelaation ja kausoliteetin: dickensit ovat yksittäistapauksia, koska suosiosta ei seuraa säilyvyys. Jos tämä kausaalisuus pätisi, suosio olisi riittävä kriteeri, mikä ei minunkaan mielestäni ole uskottava väite. Melender ei kuitenkaan huomaa, että kausaalisuus ei päde hänen omankaan väitteensä kohdalla: instituution arvostuksesta ei seuraa säilyvyys. Luonnollisesti eliittipuolustajatkin operoivat esimerkeillä, jotka loogisuuden vuoksi pitäisi myös voida kumota yksittäistapauksina. Sattuneesta syystä vallassa olevaa käsitystä kuitenkin voi puolustaa heikommilla argumenteilla kuin kilpailevaa käsitystä. Sekä suosion että instituution riittävyys pitää siis todistaa tilastollisesti.
Toisaalta voisi olla, että sekä suosio että instituutio ovat välttämättömiä kriteerejä. Esimerkiksi Dickensin arvellaan nousseen instituution huomaan George Orwellin kannatuksen vuoksi. Jos tämä pätee monien aluksi halveksittujen kohdalla että joku instituution edustaja on ottanut ne hellään huomaansa, niin siinä tapauksessa pitäisi tietää, onko eloonjäänti kaanoniin ottamisen ansiota vai jatkavatko ne elämistään vaikka niitä ei huolita kaanoniin.
Mikäli suositut eloon jäävät kirjat otetaan kaanoniin, silti ei voi sanoa että kirjallisuusinstituutio on absoluuttisen oikeassa kirjojen arvosta, kun instituution arvostus tulee vasta suosion jälkeen. Melenderin mukaan yksittäinen kriitikko tai koulukunta voi tehdä erheen, mutta hänen jälkeensä tulevat kyllä korjaavat linjaa. Vähän kuin sääennustajakillassa toistuvasti ennustettaisiin auringonpaistetta, ja sitten kun alkaa sataa niin sanotaan että ”…eikun tarkoitettiin että sataa, ei vain heti hoksattu, se oli yksittäinen erehdys, kyllä me ollaan oikeassa koska nyt korjattiin mielipiteemme oikeaksi”. Jos instituution mielipiteen voi muokata jälkikäteen mieleisekseen niin instituutio on vähemmän yllättäen aina oikeassa. 
Mielipiteen muuttaminen on toki sallittua, mutta ei voi sanoa että instituution arvostus määrittää kirjan arvokkuuden, jos kerran suosio määrittää sen ensin ja instituutio seuraa nöyrästi perässä. Toisin sanoen instituutio ei tiedä tänään mikä huomenna on arvokasta.
Johtopäätös
Jos omana aikanaan viihteeseen lasketun kirjallisuuden sekä instituution omana aikanaan hyväksymän kirjallisuuden säilyvyydessä ei ole eroja, ei voi sanoa että instituutio määrittelee säilyvyyden tai että instituutio on kirjojen arvokkuuden suhteen oikeammassa kuin suosio.
Jälkihuomautus
Kokonaan toinen kysymys sitten on, onko säilyvyys paras käsite määrittämään kirjallista arvoa. Jos otetaan huomioon kirjallisuuden tärkein suosioon vaikuttava tekijä, matteusvaikutus, eli mitä enemmän suosiota kirjalla on sitä enemmän suosiota se saa, tajutaan että paljon hyvää kirjallisuutta kuolee vain siksi että se ilmestyi väärässä paikassa, väärään aikaan, väärällä kielellä tai jotain sellaista. Tämä on se asia minkä takia miltään kirjallisen tilastotutkimuksen väitteiltä ei voi odottaa sataprosenttista pitävyyttä. Säilyvyys on kuitenkin yksi hyvä lähtökohta jonka perusteella voidaan vertailla eri asemassa olevia kirjoja. 
Mainokset

Taidemaailman mielipiteellisyys

Testasin taidemaailman yleisimpiä väittämiä siirtämällä ne elämänalueelle, jonka itsestään selvästi hyväksytään olevan mielipidekysymys. Väittämät, jotka kieltävät asian mielipiteellisyyden, muuttuvat täysin absurdeiksi. Väittämät, jotka sallivat mielipiteellisyyden mutta kuulostavat taiteen yhteydessä hieman epäilyttäviltä, selkenevät huomattavasti mielipidemaailmaan siirtyessään. Väitteet ovat joko hyvin yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, yleisesti hyväksyttyjä osin piileviä periaatteita taidemaailmassa, joskus ammoin historiassa esitettyjä näkemyksiä, tai taideteorioissa testauksen vuoksi esitettyjä väitteitä joiden ei ole tarkoituskaan pitää paikkaansa. Lopuksi korjailen joitakin väiteryhmiä siten että väitteen järkevä osa säilyy mutta kaikki aivovammainen poistuu. 

Huomaa, että tarkastelen analogista yhteyttä ainoastaan mielipideaspektin kohdalla, joten älä vitussa tule nillittämään mistään yleisestä yhteismitattomuudesta eli mikäli et osaa käsitellä analogioita tai olet muuten vain ääliö, et saa lukea tätä. Hus. Mene pois.

Mikä on taiteen tarkoitus?
Taiteen tehtävä on luoda uutta. Ihmisistä pitämisessä olennaista on se, että tunnetaan mahdollisimman paljon erilaisia ihmisiä.
Taiteella pitää olla päämäärä, esimerkiksi poliittinen tai älyllinen. Pitämisellä täytyy olla päämäärä, esimerkiksi avioliitto.
Taide kertoo totuuden elämästä. Ihmissuhteet kertovat, mikä on elämän totuus.

Kenen määritelmä taiteesta on paras?
Taiteilijan, kriitikon tai taiteentutkijan mielipide siitä, mikä on taidetta, on parempi kuin ihmisen jolla on vähemmän kokemusta. Sosiaalisen ihmisen mielipide siitä, kuka on pitämisen arvoinen, on parempi kuin epäsosiaalisen. Jos minä sanon että sinä epäsosiaalinen et pidä tuosta henkilöstä, niin sitten et pidä, eikä sinun mielipiteelläsi ole mitään tekemistä oikean, minun määrittelemäni totuuden kanssa.
Taideinstituutioiden mielipide, mikä on taidetta, on kaikkein pätevin. Ammatikseen ihmisten parissa toimivat ovat pätevimpiä kertomaan kenestä voi pitää.
Taidetta opiskellut tietää parhaiten mikä on taidetta, koska hän ymmärtää taiteen sääntöjä. Psykologiaa opiskellut pitää ihmisistä enemmän kuin muut, koska hän ymmärtää käyttäytymisen lainalaisuuksia.
Yleinen mielipide määrittelee pätevimmin, mikä on taidetta. Yleinen mielipide määrittelee kaikkein pätevimmin millaisista ihmisistä saa pitää.
Se mitä enemmistö seuraa on parempaa taidetta kuin muut. Kenestä enemmistö pitää on parempi ihminen kuin muut.
Blääh!!! Korjataan väittämät:
Taideteosten kanssa tekemisissä ollut huomaa enemmän ja tarkemmin yksityiskohtia teoksissa. Ihmisten kanssa paljon tekemisissä ollut huomaa herkemmin ihmisissä pidettäviä asioita.
Taidetta opiskellessaan oppii, millaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota. Kun on paljon tekemisissä ihmisten kanssa, osaa etsiä asioita joita arvostaa.
Täytyy tuntea taiteenlajin käytännöt tietääkseen onko teos taidetta. Täytyy tuntea ihminen hyvin voidakseen pitää hänestä.
Mikä on taidetta?
Vain kauniit teokset ovat taidetta. Pidän ihmisistä vain, jos he ovat älykkäitä.
Kaikki kauniit teokset ovat taidetta. Pidän kaikista älykkäistä ihmisistä.
Kaikkien täytyy hyväksyä eläimiin sekaantuminen/pissa-Kristus/kissantappo taiteeksi. Kaikkien täytyy hyväksyä väkivalta osaksi pitämistä.
Taiteen pitää olla moraalista (kenen moraali? Katolilaisten vai amishien?). Pitämisen täytyy aina olla moraalista (kenen moraali? Entä jos tykkää BDSM:sta?).
Taidetta on se, mikä on siksi tarkoitettu. Päätän etukäteen keistä ihmisistä pidän ja sitten pidän vain heistä, enkä missään nimessä ikinä lakkaa pitämästä heistä.
Taidetta on se mitä sanotaan taiteeksi. Pidän niistä kenestä sanon pitäväni. Valehtelu on aina ja kaikissa yhteyksissä pois suljettua.
Musiikki, kuvataide ja kirjallisuus ovat taidetta, mutta soittoäänet, liikennemerkit ja artikkelit eivät. Ystävällisistä, avuliaista ja rehellisistä ihmisistä pidetään, mutta ei mielistelevistä, nöyristelevistä ja joustamattomista.
Fail. Fix:
Tämä on tarkoitettu taiteeksi, muttei silti ole. Hän yrittää miellyttää minua, mutta en silti pidä hänestä.
Vaikka yrittäisi tehdä taideteoksen, se ei välttämättä onnistu. Vaikka yrittäisi pitää jostakusta, se ei välttämättä onnistu.
Voin sanoa kahvikuppia taiteeksi, mutta silti se ei ole taidetta. Voin sanoa pitäväni jostakusta, vaikken oikeasti pidä.
Kahvikuppi voi jossain yhteydessä olla taidetta. Voin jossain yhteydessä pitää jostakusta.
Puolivillaista kolumnia voi pitää taiteena, jos se sopii omaan agendaan. Mielistelevästä ihmisestä voi pitää, jos se tyydyttää omaa egoa.
Sisustus, auton tuunaus ja leipominen eivät ole yleensä taidetta, mutta joku yksittäinen voi olla. Ilkeistä, väkivaltaisista ja itsekkäistä ihmisistä ei yleensä pidetä, mutta voi olla joku ihminen jolla on tällainen ominaisuus ja silti hänestä pidetään.
Voisi olla yhteiskunta, jossa sisustus, auton tuunaus ja leipominen ovat taidetta. Voisi olla yhteiskunta, jossa arvostetaan itsekkyyttä menestyvyytenä, väkivaltaisuutta vahvuutena tai ilkeyttä suorapuheisuutena.
Hyvä ja huono taide
Kaikkien pitää olla samaa mieltä siitä, mikä on hyvää taidetta. Kaikkien täytyy pitää samoista ihmisistä.
Huonolla taiteella ja aidolla taiteella on selvä raja. Ihmisistä joko pitää tai sitten ei, ei ole olemassa välimuotoja.
Tunnetut teokset ovat enemmän taidetta kuin muut. Tunnetut ihmiset ovat enemmän pidettäviä kuin muut.
Korjausoperatsiooni:
Tämä on minusta hyvää taidetta ja tuo huonoa. Pidän joistakin ihmisistä enemmän kuin toisista.
Tunnettuja teoksia pidetään yleensä parhaimpana taiteena, koska on niin monta jotka tietävät ne. Tunnetut ihmiset saavat eniten ”pidän hänestä” -merkintöjä, koska on niin monta jotka tuntevat heidät.


Taiteilija & taiteen tekeminen
Mekaaninen suoritus ei ikinä ole taidetta. Tiukan käyttäytymisetiketin noudattaminen ei ikinä johda siihen, että kaikki pitäisivät kyseisestä henkilöstä.
Taide on neron tuotos. Jostakusta pitäminen on osoitus yksilön loistavasta ihmisystävällisyydestä.
Taiteessa on olennaista se, että se on inspiraation tuotos. Pitämisessä on olennaista se, että se tapahtuu heti ensi tapaamisella.
Taiteessa on olennaista se, että on opiskellut tietyt taidot. Pitämisessä on olennaista se, että se kehittyy vähitellen tutustumisen yhteydessä.
Taiteessa on olennaista se, että se on pyyteetöntä, taidetta tehdään vain taiteen vuoksi. Pitämisessä on olennaista se, että sen on oltava pyyteetöntä. Ei koskaan saa sanoa ääneen esimerkiksi että tarvitsee hyväksyntää.

Paremmin sanottuna:
Mekaanisesti tuotettu teos voi olla taiteellinen. Käyttäytymisetikettiä noudattava ihminen saattaa olla pidettävä.
Taidetta voi tehdä ansaitsemismielessä ja se on silti taideteos. Jostakusta voi pitää, vaikka suhteessa olisi olennaista se että saa häneltä rahaa, esimerkiksi työnantaja tai aviopuoliso.

Taidesuuntaukset
Edellisten ihanteiden teokset ovat huonompaa taidetta (ts. realistien mielestä romantiikka, postmodernistien mielestä realismi, minun mielestä postmodernismi). En sittenkään pitänyt hippiaikojeni ystävistä.
Tämä taidesuuntaus on parempi kuin muut. Kaikkien täytyy pitää enemmän tällaisista ihmisistä kuin tuollaisista.
Kaikki mikä historiassa muistuttaa sitä mitä nykyään nimitetään taiteeksi, on taidetta (esimerkiksi luolamaalaukset ja ikonit). Kaikki ihmissuhteet jotka muistuttavat meidän pitämis-käsitettä, sisältävät pitämis-elementit. Siis lapsimorsian pitää hirveästi siitä viisikymppisestä ählämistä, ei kai hän muuten olisi mennyt sen kanssa naimisiin.
Siis yök.
Tämä oli taidetta, mutta ei ole enää tai tällainen ei aina ole ollut taidetta. Konventionaalinen järvimaisema saattoi joskus romantiikan aikana saada taiteen aseman, mutta nykyään aika nihkeästi. Pidin hänestä ennen, mutta en enää.
Tällaista pidetään useammin taiteena kuin tuollaista. Tällaisista ihmisistä pidetään yleensä enemmän kuin päinvastaisista.
Taide on aika- ja kulttuurisidonnainen käsite joka on syntynyt joskus ja kuolee joskus, ja tutkittaessa samankaltaisia objekteja pitää ottaa huomioon se konteksti missä ne ovat syntyneet. 

Riku ja Tunna ei tajua taiteesta mitään, osa kaksi

Osa yksi is here.

Kukaan ei suutu tyypille joka maalaa huonosti, mutta hänen taiteensa institutionalisoituminen herättää vahvoja intohimoja.

No varmasti herättää. Ihmiset eivät halua verorahojaan tuhlattavan yritykseen joka ei tuota, Himaseen joka ei ajattele, ja taiteilijaan joka ei osaa maalata. Ikävä kyllä taiteilijoiden (ja monien muidenkin oikeastaan) kohdalla se menee yleensä niin, että ihmiset eivät halua verorahojaan tuhlattavan asiaan, jota eivät ymmärrä tai josta eivät pidä. Siksi on perusteltua että tuhlataan rahaa taiteeseen josta enemmistö ei pidä. On nimittäin olemassa vähemmistö jonka pitäminen on arvokkaampaa kuin muiden. Taiteen arvokkuuden tietää siitä, että tämä vähemmistö on määritellyt sen taiteen arvokkaaksi. Ja vähemmistön oikeassa olo tulee todistetuksi sillä, että se taide mistä se pitää on kaikkein arvokkainta. Ongelma on ratkaistu, mennään nyt kahville.
Ja sitä paitsi vaikkei verorahoja tuhlattaisikaan, perusteettomasta korkeaan asemaan pääsemisestä ei yleensä pidetä. Vaikka joku Rovio ei ole arvostettu siksi että joku tai jokin olisi instutionalisoinut sen, vaan siksi, että se on itse ansainnut asemansa. Pelimaailmassa ei voisi ottaa jotain randompeliä josta Parnasson päätoimittaja tykkää ja väittää sitä parhaimmaksi peliksi.
Muuttuuko teos taiteeksi kun se viedään galleriaan?
Tietysti muuttuu, koska taideinstituutio on sellainen. Eri asia sitten on, pitäisikö sen muuttua. Helpointa olisi jos heitettäisiin mäkeen koko taiteen käsite. Muuttuuko voileipä jätteeksi jos se viedään roskikseen?
Taiteilijat ovat huijareita jotka eivät oikeasti osaa mitään, ottavat vain hirveät hinnat teoksistaan.
Vielä pahempaa, taiteilijat ovat huijareita jotka eivät tajua olevansa huijareita.
Onko teoksella merkitystä vain jos se tulee kuuluisaksi?
Riippuu siitä mikä merkitys on sanalla ”merkitys”. Taiteellinen arvo muodostuu suurimmaksi osaksi tunnettuudesta halusimmepa sitä tai emme, joten teoksen merkitys kasvaa sitä enemmän mitä tunnettu se on. Toiseksi sanoisin, että kuuluisuushan ei riipu pelkästään tämänhetkisestä tilanteesta, joten jokin teos voi ajan kuluessa menettää arvonsa esimerkiksi siksi että sen arvo oli vain ajankohtaisuudessa, tai tuli jokin toinen samaa aihetta käsittelevä teos joka täytti saman tarkoituksen paremmin, tai teoksesta tuli epäkorrekti (onko olemassa yhtään kuuluisaa natsitaiteilijaa?). Ainakin Kastemaan mukaan taide ei ole taidetta jos sen tekijä paljastuu natsiksi.
Ovatko populaarikulttuuri ja Hollywood-elokuvat taidetta? Onko taiteen käsite kaapattu alueille jonne sen ei pitäisi kuulua?
Ha! Tässä sitä nyt vain rajoitetaan taidetta. Totalitarismia! Persuja! Neukkula ja natsit! Hollywood on tie totuus ja elämä ja Riku ja Tunna todistivat sen yrittämällä rajoittaa sen pääsyä taiteeseen! Tupla-Hitler! (ks. ed. teksti väite nro 5)
Populaarikulttuuri saa oikeutuksen olemassaoloonsa jo menestyksestään, se ei tarvitse keinotekoista taiteen käsitettä. Toiseksi populaarikulttuuriin, viihteeseen lasketaan asioita joskus mekaanisesti: esimerkiksi kirjallisuudessa fantasia ja rikoskirjat ovat automaattisesti viihdettä, kun taas reaalimaailmaan sijoittuvat on helpompi mieltää ”taiteeksi” – vaikka eihän tämä jaottelu mitenkään implikoi onko teoksessa hyvä tai arvokas juoni, tyyli, teksti, henkilökuvaus… Ja toisaalta esimerkiksi Econ Ruusun nimi luokitellaan faktasisällönsä vuoksi ”korkeakirjallisuuteen” vaikka se on tyyliltään hyvin konventionaalinen dekkari.
Taiteilijoissa on arvokasta se, jos he uskaltavat pysyä omalla linjallaan muiden halveksunnasta huolimatta. (Riku)
No voihan sen toki noinkin nähdä. Vaikkapa Ilse Koch on hyvä esimerkki ihmisestä joka rohkeasti täyttää omaa taidekäsitystään huolimatta toisten paheksunnasta ja nirppanokkaisuudesta. Niin sitä pitää!
Jos sitä on vaikea ymmärtää, se on taidetta.
Kyllä, näinhän se taideinstituutioiden mielestä on. Ja myös toisinpäin: jos se on mukavaa, jos siitä voi pitää niin se ei varmasti ole taidetta.
Kenelle taidetta tehdään: ammattilaisille vai tavallisille ihmisille?
Eivätkö ammattilaiset ole tavallisia ihmisiä? Mikä erottaa ammattilaisen ei-ammattilaisesta? Pitääkö olla taidealan koulutus vai taiteen tutkimuksen koulutus? Jos ei ole koulutusta mutta on valtakunnallisen taidelehden päätoimittaja niin onko silloin ammattilainen? Onko yhden taulun maalannut ja sillä kuuluisaksi tullut ammattilainen? Ääliö kysymys. Ammattilaisen ja tavallisen ihmisen erottaa siitä että ammattilainen nimittää itseään ammattilaiseksi. Taiteen suhteen sekä ammattilaisilla että ei-sellaisilla on muutama hassu mielipide, ja jostain syystä ammattilaisten mielipiteille vain laitetaan enemmän painoarvoa.
Mitä on tekotaide?
Tekotaiteeksi ihmiset sanovat sellaista mistä eivät pidä. Joten kaikki taide on tekotaiteellista.
Pitäisikö tuki jakaa taiteenlajeille joilla on eniten yleisöä?
Joidenkin mielestä ei, koska suuri yleisömassa tuottaa enemmän tuloja, jolloin taide ei tarvitse ylimääräistä tukea. Sen sijaan taide jota kukaan ei katso, tarvitsee tukea koska muuten se ei pysy pystyssä. Olisi harmi jos se ei pysyisi pystyssä, sillä silloin meillä ei olisi taidetta jota kukaan ei katso.
Pitäisikö peruskoulun taideaineita lisätä?
Kas kummaa, taiteilijan mielestä pitäisi. Parempi kysymys olisi, millaisia taideaineita ja miten toteutettuna. Mutta minä en tiedä pikkulasten kasvatuksesta mitään joten en vastaa.
Taide alkaa tarkastella maailman lisäksi itseään, jolloin pitää tuntea taiteen säännöt ymmärtääkseen taiteen sääntöjä. Tästä muodostuu vähitellen eliittiklikkejä ja taiteesta tulee sisäsiittoista.
Tunnetusti insesti aiheuttaa mutaatioita ja rappeutumista, joten toivokaamme että taide-eliitti nai itsensä sukupuuttoon.

Riku ja Tunna ei tajua taiteesta mitään

Docventuresin uusin elokuva Exit Through The Gift Shop käsitteli konservatiivisen taiteen yhtä uusinta aluetta, katutaidetta. Mr. Brainwash on hyvin, hyyyyvin perinteinen taiteilija, ensin pienellä budjetilla tuntemattomana, sitten nimeä toisen taiteilijan avulla, mainostusta ja näyttelyn jälkeen kuuluisuus. Alustana nyt sattuu olemaan vähän erikoisempi seinät kaduilla, mutta ei se riko taidekäsityksen rakenteita mitenkään että hosuu niiden samojen rajojen sisällä. Banksyssa sentään on jänskää se, että hän ei esiinny julkisesti, on etsintäkuulutettu mutta silti hyvin tunnettu graffititaiteilijana. Itse dokkarista minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa. Sen sijaan kommentoin paria aihetta jotka Rikun, Tunnan ja Terike Haapojan keskustelussa nousivat esille.

Taidetta voi verrata tieteelliseen tutkimustyöhön, se tutkii alueita joita ei voi tutkia analyyttisesti ja käsitteellisesti.
Olen samaa mieltä siitä, että taide tavallaan tutkii asioita, mutta lähestymisnäkökulma on erilainen kuin tieteessä. Sen sijaan vaikeampi kysymys on, onko tieteen ja taiteen tulokset yhtä arvostettavia, niin että apurahojen jakelu on yhtä perusteltua molemmissa. Joistain tieteen tutkimustuloksista voi olla teknologista tai vastaavaa hyötyä, mutta mitä marginaalisimmille alueille mennään, sitä hämärämmältä tulosten käytännöllinen hyöty vaikuttaa. Mitä hyötyä on löytää uusi alkuluku, tai huomata että Joycen saksankielisissä teoksissa käytetään enemmän substantiiveja kuin verbejä, tai että kaksi prosenttia naisista pitää miesten haarat levällään istumista naisia alistavana?
Käytännössä ei kannata alkaa vedellä hyödyllisyysrajoja humanistisen ja kovien tieteiden väliin, tai tunnetun ja marginaalisen tieteen väliin, koska ensinnäkin pitkän aikavälin hyötyjä on hankala arvioida, toiseksi materiaalinen hyöty ei aina voita henkistä hyötyä ja niin edelleen. Ja kun jonkin eksoottisen tieteen ja jonkin taiteilijan teosten tunnettuus ja hyöty eivät juurikaan poikkea toisistaan, ei hyödyllisyysrajaa voi vetää edes tieteen ja taiteen väliin.
Pitäisikö kaiken taiteen olla myytävissä? (Haapoja: materiaaliset rajoitteet)
No itse asiassa materiaalisia rajoitteitahan myytävyydelle ei ole, sillä jokin instituutio voi kokea tärkeäksi että kasa poronlihaa nakataan mädäntymään eduskuntatalon eteen. Yksityiset ihmiset eivät tietenkään oikein voi ostaa tällaista, mutta pitäisikö valtion rahoittaa taidetta jota edes yksikään instituutio ei halua vaivoikseen eikä ketään kiinnosta nähdä sitä?
Miksi taide on välttämätöntä? Voisiko olla maailmaa ilman taidetta tai ihmistä ilman taidetta? Jos joku vietäisiin Saharaan niin se alkaisi tehdä taidetta, laulaa tai jotain (Haapoja).
No minä ainakin alkaisin ensin selviytyä hengissä siellä Saharassa.
Kaikkea uutta taidetta vastaan on protestoitu, uusi taide alkaa aina skandaalilla.
Tästähän ei seuraa, että kaikki skandaalimainen on hyvää. Lapsipornotaidetta vastaan on protestoitu, mistä Haapojan mukaan seuraa että lapsipornotaide on seuraava uusi taidesuuntaus.
Perussuomalaisten mukaan nykytaiteelta pitäisi ottaa rahat pois ja siirtää ne isänmaallisuutta tukevaan taiteeseen. Tällainen taiteen rajoittaminen on totalitarismia, ja se kertoo kuinka paljon merkitystä taiteella on.
Olen samaa mieltä siitä että persujen taidekäsitys on hieman… epäkypsä. Mutta taiteen rajoittaminen sinänsä ei tarkoita sitä, että taiteella olisi merkitystä. Jos jonkin rajoittaminen tarkoittaa sitä että sillä on paljon merkitystä, niin merkityksellisiä ovat mm. sieg heil -tervehdys, naturismi kaduilla, haktivismi, rasismi… Yleensä kaikki jotka keskustelevat jostain poleemisesta aiheesta ovat sitä mieltä että heidän asiansa on tärkeä nimenomaan siksi että siitä puhumista rajoitetaan. He ajattelevat että totuuden kuulemista pelätään niin että sitä pitää rajoittaa, ja totta kai jokainen näkee oman sanomansa totuutena. Kun Haapoja sanoo että perussuomalaisten taide- (tai maahanmuutto- tms.) käsityksen yleistymistä pitää rajoittaa, persut olettavat että Haapoja näkee heidän sanomansa totuudellisuuden, pelkää sitä ja haluaa siksi rajoittaa sitä. Kaikki taiteen rajoittamispyrkimykset ovat ensisijaisesti poliittisia valintoja, ja ne kertovat ainoastaan kyseisestä ideologiasta, ei mistään taiteen universaalista arvosta.
Taide tutkii asioita rikkomalla normeja. Taiteilijat ovat toisinajattelijoita. Taide on suunnannäyttäjä, se käsittelee ensimmäisten joukossa uusia teknologioita ja ottaa tuttuja mielipiteitä uudelleen arvioitavaksi.
No tällä hetkellä tiedän kokonaista yhden taiteilijan joka on toisinajattelija taiteen piirissä (Ernst Billgren kuinka ollakaan). Kaikessa taiteessa on sama filosofinen rakenne, kaikki taide toistaa samoja ajattelukuvioita jotka kuolivat jo 70-luvulla. Suurin osa taiteilijoista on toisinajattelijoina vähän feminismityylisiä jotka luulevat olevansa väärinymmärrettyjä vainottuja radikaaleja kyseenalaistajia, eivätkä tajua olleensa jo muutamia kymmeniä vuosia täysin mainstreamia. He kuvittelevat että ideologian alkuaikojen asema pätee edelleen. Toki monet taiteilijoista varmasti vain keskittyvät taiteensa tekemiseen ja oman sanomansa välittämiseen eivätkä pyri erityisesti olemaan taidekentässä jossakin kohdassa.
Voiko kaupallinen taide olla hyvää taidetta?
Jumalauta. Joskus sadan vuoden päästä tuo kysymys kuulostaa yhtä järkevältä kuin ”voiko hyvänmakuinen ruoka olla terveellistä”, ”voiko uskonnottomalla ihmisellä olla moraalia”, ”voiko liikunta josta pitää kohottaa kuntoa”, ”voiko kaunis nainen olla älykäs” ja vastaavat. Jos taide sattuu olemaan kaupallisesti menestyvää, se ei tee siitä yhtään huonompaa. Jos taide pyrkii ensisijaisesti olemaan kaupallista, se voi mennä pieleen, mutta ei siksi että kaupallisuus olisi perseestä, vaan siksi että kukaan ihminen ei kykene arvioimaan sataprosenttisen varmasti mitkä tekijät sattuman ja onnen lisäksi vaikuttavat menestymiseen tai taiteelliseen arvoon.
Toiseksi, esimerkiksi kirjallisuudessa historiaan ovat jääneet pääasiassa kirjat, joilla on ollut kaupallista menestystä kansan keskuudessa ja vallassa olevat ovat keskittyneet halveksimaan niiden rahvaanomaisuutta. Siis Aleksis Kivi, Shakespeare, Jonathan Swift, Miguel de Cervantes, Charles Dickens, Edgar Allan Poe, Alexandre Dumas… Tästä ei luonnollisestikaan seuraa, että jokainen kaupallisesti menestynyt teos jäisi historiaan. Silti valtataiteen piirissä on edelleen täysin hyväksyttyä ja arvostettua pohtia viekö kaupallisuus taiteelta arvon.
Taidetta on ollut aina, 30 000 vuotta sitten oli luolamaalauksia.
Mistä sen tietää mikä funktio luolamaalauksilla oli? Jos ne olivat jotain animistista metsästysonnen rukoilemista tai vastaavaa? Jos 30 000 vuotta sitten ihmiset söivät omia hiuksiaan koska se lepytti jumalat, niin pitääkö silloin sanoa että yksi sen aikaisten ihmisten tärkeimmistä ravinnonlähteistä oli hiukset?
Taide määrittyy eri tavalla eri aikoina. Joskus se oli yritys ymmärtää ihmisen suhdetta luontoon ja eläimiin, keskiajalla yritys ymmärtää suhdetta Jumalaan, nykyään sillä on sosiaalista arvoa.
Asiayhteyden perusteella ymmärsin että suhteella luontoon viitataan aikaan 30 000 vuotta sitten, jos näin niin mentiin vähän metsään. Otaksun että silloin ei yritetty ymmärtää suhdetta luontoon. Jos jokin elinympäristö on luonnollinen, ei suhdetta siihen tarvitse miettiä, miettiminen alkaa vasta sitten kun kyseisestä asiasta jollain tavalla vieraantuu tai tulee huomanneeksi ettei se asia enää olekaan niin itsestään selvä. Onko Haapoja koskaan miettinyt suhdetta etusormeensa?
Keskiajan taiteella taas oli käsittääkseni ensisijaisesti hengellinen funktio, ikonin ei ole tarkoitus olla taidetta vaan pyhä kuva. Nykyaikana vaikka neitsyt Mariasta maalattu kuva luokitellaan samaan kategoriaan kuvien yleensä, kirjallisuuden, musiikin ja teatterin kanssa, mutta keskiajalla kuva neitsyt Mariasta luokiteltiin samaan kategoriaan rukousnauhan, Raamatun, Isä meidän ja aneiden kanssa. Mitä järkeä on vertailla kahden eri kategorian objektia vain jommankumman kategorian puitteissa? Voi verrata kuvaa taiteena kuvaan hengellisenä esineenä, mutta ei voi vain väittää hengellisen esineen olevan taidetta koska nykyaikana samanlainen teos olisi taidetta.

Lue osa kaksi täältä.