Mikä on klassikko?

Kirjamielellä -blogissa esitetään lista klassikon kriteereistä.

I Klassikot ovat isoja ja painavia, eli niissä on paljon sisältöä.

II Klassikot ovat kontekstissaan tärkeitä: käänteentekeviä, suurten virtausten pääteoksia.

III Klassikko leviää paikallisesti: ovat vaikutusvaltaisia, käännetään monelle kielelle.

IV Klassikko leviää ajallisesti: syntyvät vähitellen ajassa, leviävät yli sukupolvien, eivät vanhene helposti, eikä niitä lueta pelkkinä historiallisina dokumentteina.

V Klassikkoon suhtaudutaan: ovat tunnustettuja mutta eivät ehkä suosituimpia.

VI Klassikot ovat esikuvia: synnyttävät ympärilleen seuraajia ja toimivat mallina, luovat uutta kontekstia, ja niitä luetaan poissa alkuperäisestä kontekstista.

Määritelmän ongelma on, että se vain kuvailee millaisia ominaisuuksia on niillä jotka lasketaan nyt klassikoiksi, eikä sen avulla siis voi ennustaa millaiset tulevat nousemaan klassikoiksi. Listassa ei myöskään pohdita ominaisuuksien perusteltavuutta. Ilman suhtautumista yhtenä määrittelevänä tekijänä klassikoiksi nousisivat myös useat populaarikirjallisuuden tunnetuimmat teokset, mikä on vastoin instituution pyhiä arvoja.  Tällainen kirja on esimerkiksi Taru sormusten herrasta. Sisältöä on jossain määrin, se on yksi tärkeimmistä fantasiakirjallisuuden tuotteista, on käännetty ties kuinka monelle kielelle, sitä tulkitaan eri tavoin, siitä tehdään fanifiktiota, sarjakuvia ja elokuvia, se on säilyttänyt suosionsa ja kerännyt seuraajia. Mutta sen klassikkous on ansio vain populaarikirjallisuudessa, ei kirjallisuudessa ylipäätään. Tämän vuoksi listassa on tärkeää huomauttaa erikseen siitä, että instituutiot ovat ex cathedra oikeassa kirjan arvosta riippumatta yhtään mistään kriteereistä.

Toisaalta, kun instituution erehtymättömyys on nostettu dogmiksi, ei kaanon-kirjan kohdalla ole paljon väliä sattuuko se nyt täyttämään ihan joka kohdan listasta. Joycen Odysseus on kyllä iso ja painava, mutta muuten se ei täytä kohtaa yksi, sillä siinä ei ole ollenkaan sisältöä. Odysseus tulkitaan yhdeksi modernismin pääteoksista, mutta on vaikea nähdä, millä tavalla se on vaikutusvaltainen muuten kuin yhtenä pakettina, kuriositeettina jolla on kiva kehua.

Taru sormusten herrasta on kuin herkullinen ateria: se on täyttävä ja maukas sellaisenaan, sitä voi muunnella, sen ominaisuuksia voi matkia ja käyttää joitain niistä omassa ateriassaan. On mahdollista, että jotkin osat eivät ole terveellisiä vaan pelkästään maukkaita. Siitä voi kuitenkin ottaa erilleen ominaisuuksia, jotka tekevät omasta ateriasta=romaanista sekä terveellisen että hyvänmakuisen.

Sen sijaan Odysseus on pelkkä kivi. Sillä on vain yksi ominaisuus: se on modernismin merkkiteos. Odysseuksen voi laittaa näytille ja kehua näkevänsä kiven ja voivansa koskettaa sitä, mutta siitä ei voi nauttia, sitä ei voi muunnella, siitä ei voi ottaa erilleen ominaisuuksia ja kokeilla toimisivatko ne omassa romaanissa. Sen voi hajottaa kiviporalla palasiksi ja huomata, että sen sisällä ei ollut mitään, eivätkä palaset yksinään eivät ole sen parempia kuin kokonainen kivikään. Odysseuksella ei ole yhtään hyvää ominaisuutta, joka johtuisi jostain muusta kuin sille annetusta asemasta.

Kohdasta I ottaisin ”ison ja painavan” pois, sillä laatu on tärkeämpi kriteeri kuin määrä. Ei tarvinne perustella, miksi sisällön pitäisi olla välttämätön ehto klassikon määrittelyssä. (Mikäli jonkun mielestä tarvitsee, suosittelen kyseistä henkilöä  muuttamaan asumaan omaan peräsuoleensa. Modernistit ovat tyhmiä.) Se ei kuitenkaan ole riittävä ehto, sillä sisällöillä on yleistyessään tapana menettää merkitystään, varsinkin kirjallisuudessa. Esimerkiksi seksuaalisuustabujen rikkominen oli joskus niin kauheen siistiä, mutta nykyään se on jo vanha juttu. Vaikka kirja olisi miten rohkea, ja yhtä hyvä kuin Juhannustanssit, kirjailija ei tule ikinä päihittämään Salamaa. Se juna meni jo. Kakkoskohta, käänteentekevyys, on siis sisällön esiehto. Teoksen tulee olla jollain tavalla uraauurtava, ensimmäinen, ei matkiva perässälaahaaja.

Kohta VI, eli esikuvallisuus, seuraa jokseenkin automaattisesti käänteentekevyydestä. Jos teos ei synnytä yhtään matkintaa, niin eihän se ollutkaan käänteentekevä. Poe ei olisi läheskään yhtä merkittävä, ellei hänen perinnettään olisi jatkettu. Tämän kohdan viimeinen pykälä, lukeminen poissa alkuperäisestä kontekstista, siirtyy luontevasti ajallis-paikalliseen leviämiseen.

Ajallinen ja paikallinen leviäminen ovat pitkällä aikavälillä välttämättömät, sillä ei ole mitään järkeä laskea klassikoksi kirjaa jota kukaan ei muista. Vähän kuin Paavo Pihtiputaalta juoksisi kerran dokumentoimattomana nopeammin kuin Usain Bolt ja haluaisi maailmanmestarin tittelin vaikka ei suostu juoksemaan toista kertaa. Kuollut kirja on huono kirja, vaikka sisältö olisikin loistava.

Kohta viisi on ylivoimaisesti turhin kriteeri, koska tunnustamisella tarkoitetaan vain vakiintuneen kulttuuri-instituution mielipidettä. Se on tyyliä ”klassikot ovat klassikoita, koska minä sanon niin”. Jollekin instituutiolle annettu automaattinen mitätöimisoikeus riippumatta teoksen kirjallisista ansioista muistuttaa nöhelösti ad auctoritatemia. Kohta viisi siis hylättäköön.

Kriteerilista parannettuna on siis tällainen:

Esiehto: Klassikot ovat kontekstissaan tärkeitä: suurten virtausten pääteoksia ja käänteentekeviä. Tästä seuraa, että ne synnyttävät ympärilleen seuraajia, toimivat mallina ja luovat uutta kontekstia.

Pääehto: Klassikoissa on sisältöä.

Jälkiehdot: Klassikko leviää ajallisesti ja paikallisesti: ovat vaikutusvaltaisia, käännetään monelle kielelle, syntyvät vähitellen ajassa, leviävät yli sukupolvien, eivät vanhene helposti, niitä ei lueta pelkkinä historiallisina dokumentteina, ja niitä luetaan poissa alkuperäisestä kontekstista.

Pääehtoon saavutaan vasta esiehtojen täyttämisen jälkeen. Kaikki pääehdon täyttävät eivät ole klassikoita. Myöskään kaikki esiehdon täyttävät eivät ole klassikoita, sillä modernistisissa teoksissa ei ole sisältöä vaikka ne lasketaankin suuntauksen pääteoksiksi. Lisäksi on olemassa viihdekirjallisuutta, joka sisällyksettömyydestään huolimatta leviää (True Blood: ”ah sydämeni ääntä on mun oh-ja-voi  seurattava”, sanoo kirjan kovikseksi luokiteltu). Jälkiehtoja voi tarkastella vain pitkillä aikaväleillä.

***

Tietysti ehdot ovat hyvin epämääräiset ja mitäänsanomattomat. Halusin silti pohtia tämän alusta loppuun itse, sillä kirjallisuudessa on useimmiten tapana määritellä klassikot suoraan valmiin kaavan mukaan, kyseenalaistamatta ollenkaan kaavan perusteltavuutta.

Tärkeimmällä kriteerillä, sisällöllä, on olemassa erikseen omat kriteerinsä mikä on hyvää sisältöä. Niistä myöhemmin.

Mainokset

Platonin luolavertaus

Olipa kerran luola, johon oli vangittu ihmisiä. He olivat olleet siellä koko elämänsä lapsuudestaan saakka. Heidän selkänsä takana paloi, tuli, ja vangit näkivät vain tulesta seinään heijastuvat varjot. He luulivat varjojen olevan oikea todellisuus. Sitten eräs vangeista pääsi vapaaksi. Aluksi hän ei nähnyt mitään ja meni sekaisin. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet valoon, hän alkoi ymmärtää esineiden todellisia muotoja ja värejä. Hän palasi luolaan ja yritti kertoa tovereilleen löytämästään oikeasta maailmasta, ja halusi vapauttaa nämä. Mutta muut vangit eivät halunneet vapautua. He luulivat vapautuneen vangin tulleen hulluksi. Vapautunut vanki ei enää kyennyt asumaan luolassa, sillä hän tunsi oikean maailman eikä enää halunnut tyytyä laimeisiin varjoihin.


***

Olipa kerran Hyvinvointivaltio joka toimi sosiaalidemokraattisesti ja jakoi hirveästi sossun tukea kaikille laiskoille ja luusereille. Kaikki luulivat että verot ja valtion sääntely on hyvä juttu. Sitten eräs ihmisistä tajusi että hei, se ei olekaan hyvä juttu. Hän näki että vapaa markkinatalous toimii paljon paremmin. Tämä pikku kapitalisti yritti saada muitakin tajuamaan, että oikea todellisuus odottaa liberaalien arvojen takana. Mutta muut ihmiset olivat tyhmiä, halusivat jatkaa rajoittunutta elämäänsä ja tuomitsivat pikku kapitalistin hulluksi.

***

Olipa kerran vapaa markkinatalous. Valtiolla oli mahdollisimman pieni rooli ja köyhät jätettiin kuolemaan katuojiin. Kaikki luulivat että on hyvä juttu että jokaisen pärjääminen riippuu vain hänestä itsestään. Sitten eräs ihmisistä tajusi että hei, se ei ole hyvä juttu. Hän tajusi että heikoimmista ihmisistä pitää huolehtia. Että kapitalisti on riistäjä ilkeä köyhien kyykyttäjä. Tämä pikku sosialisti yritti saada muitakin tajuamaan, että oikea todellisuus odottaa vasemmistolaisten arvojen takana. Mutta muut ihmiset halusivat jäädä rajoittuneeseen maailmaansa ja haukkuivat pikku sosialistia hulluksi.

***

Olipa kerran kauhean konservatiivinen valtio, jossa ei saanut nauttia mistään aineista. Asukkaat saivat käyttää vain kahvia ja suklaata ja joskus tupakkaa ja alkoholia. Kaikkien mielestä oli hyvä juttu, että elämä oli ankeaa ja kurjaa ja latteaa. Sitten eräs ennakkoluuloton sankari kokeili hamppua. Hän tajusi oitis, että huumeiden avulla elämä saavuttaa korkeamman todellisuuden ja aidon elämän. Hän kasvatteli kasveja kotonaan ja yritti saada muitakin ymmärtämään euforian olemuksen, mutta rajoittuneet ääliöt pistivät hänet vankilaan. He tuomitsivat täysin sen että nisti oli ymmärtänyt mitä oikea elämä on.

***

Olipa kerran ihmiset joka uskoi vain siihenmitänäki. Omilla silmillä. Ja ei tajunnu että jhos ei oo todistettu että jotaki ei ole olemassa niin ei voi sanoa ettei sitä voi olla. Ne oli niinku tyhmiä. Ne vaan kävi töissä ja semmosta. Mutta sitte yks tietoisuuden korkeamman tason saavuttanut älykkö ymmärsi syvällisen pohtismisen tuloskena että lentävä spagettihirviö. Se menmi kadulle ja julisti spagettihirviön ilosanomaa kaikelle kansalle. Mutta ne laitto sen mielisairaalaa. Ne ei älynny silleen että se lenfävän spagettihirviön airut oli älynny minkälainen se maailma oikeesti oli ja että niitten kaikkien ois pitäny uskoa sitä ja mennä halaaman lentävää spagettihirviötä.

***

Olipa kerran ihminen, joka neroudessaan tajusi humanististen ideologioiden käyttökelvottomuuden.
Olipa kerran jätkä, joka yritti pelastaa maailman kovien tieteiden julmuudelta.
Olipa kerran heppu, joka ymmärsi kannibalismin syvällisen yhteyden ihmisyyden olemukseen.
Olipa kerran feministi.
Olipa kerran laasaslainen.
Olipa kerran taiteilija, kouluampuja, perussuomalainen, kirjailija, dyykkari, teosofi, natsi, kristillisdemokraatti, vapaamuurari, ennustaja,,,,,,,,

Kuten huomaatte, luolavertaus on niin kätevä, että menee jo hyödyttömän puolelle.

Nerokultti

Vihaan nerokulttia. Luen parhaillaan Herbert Cassonin teosta Luovat ajattelijat, joka poiki parodiaskenaarion itsenäistä ajattelua tukevasta yhteiskunnasta. Teos on oksettava. Sen mukaan ihmiset jaetaan mitättömyyksiin ja parempiin ihmisiin. Cassonin mukaan massa vihaa neroja, koska he ovat parempia ihmisiä kuin massa.

Nerokultti syntyi joskus siinä 1700-1800 -lukujen vaihteessa. Erityisesti taiteessa nerokultille fäppäillään edelleen, tieteessä se on onneksi jo jonkin verran häipynyt. Tieteessä sisältö on nykyään yleensä tärkeämpi kuin ihminen. Epätieteellinen argumentti ei muutu päteväksi jos neroihminen esittää sen, taiteessa ja himaslaisuudessa näin käy.

Olen älykäs ja siksi minua vihataan!

On selvää, että toisten taide on parempaa kuin toisten, toisten tekstit parempia kuin toisten, taidot jossain asiassa parempia kuin toisten. Se ei kuitenkaan merkitse että ihminen kokonaisuudessaan olisi jotenkin kelvollisempi toisia, parempi ihmisenä. Nerokultti on forever alone -ihmisen tapa kohottaa itsensä muiden yläpuolelle ja selittää yksinäisyytensä johtuvan siitä, että ”massaihmiset” vihaavat hänen älykkyyttään ja kadehtivat hänen kykyjään.

Joillain on tapana valittaa siitä, että kouluissa ei tueta itsenäistä ajattelua. No ei tietenkään tueta. Mitä ihmettä siitä tulisi jos kaikki ajattelisivat itsenäisesti? Valtio tarvitsee 999 orjaa ja yhden pomon juomaan kahvia, ei tuhatta kahvinjuojaa.

Mutta vakavasti puhuen. Koulut opettavat perustaitoja, ei uusien keksintöjen tai ajatusten tekemistä. Ajatus luovuuden tai itsenäisen ajattelun opettamisesta on absurdi. Ainoastaan asioita, joita tehdään noudattamalla sääntöjä, voi opettaa. Itsenäinen ajattelu vaatii että on olemassa massa-ajattelua, jonka vastaisesti voi ajatella. Toiseksi se vaatii, ettei ole kovin monta muuta samoin ajattelevaa. Kolmanneksi, jos ajattelee itsenäisesti koska ope käski, ei ole erityisen itsenäinen. Itsenäistä ajattelua ei voi opettaa vaan se täytyy opetella itse.

Monet näyttävät kuvittelevan, että älykkyys ja luovuus ovat jotain staattista. Että ihminen on sisimmältään sellainen ja tällainen, että kasvattajien pitäisi jo lapsuudessa osata tunnistaa asia, ja jos eivät tunnistaneet niin se johtui heidän tyhmyydestään. Mutta eihän kenessäkään ole lapsena valmiina itsenäisen ajattelun taitoja eikä minkään alan eksperttiyttä. Eksperttiys kehittyy vähitellen.

Jokainen, joka väittää jo lapsena osoittaneensa poikkeuksellista ominaisuutta x ja käyttää sitä merkkinä omasta erikoislaatuisuudestaan, ennusteena omasta nykyisestä persoonastaan, sotkee oman elämänsä romaaneihin ja luulee että elämässä on juoni, tarkoitus ja päämäärä. Ei ole. Jokaisessa ihmisessä on ituja erilaisista asioista. Toiset kehittävät älykkyyttään, toiset sosiaalisuuttaan. Toiset päätyvät hampunkasvattajiksi, toiset Arkadianmäelle. Ne jotka päätyvät Arkadianmäelle, muistavat lapsuudestaan opettajien pääntaputukset ja autotarrat reppuvihossa, ne joiden romaanit päätyvät kustantajan roskikseen muistavat miten heitä ei lapsuudessakaan ymmärretty. Vaihtoehtoisesti, jos jonkun menestyjän identiteetti rakentuu hyljeksinnästä, hän muistaa lapsuudestaan parhaiten kiusaamiset ja kertoo menestymisensä tapahtuneen lapsuudesta huolimatta, ja olevan siis osoitus menestyjän erityisestä kelpoisuudesta. Valikoivaa muistamista, elämän juonellistamista, ei sen kummempaa.

Niin joo, siis edellisen kappaleen pointti oli siinä, että kouluissa ei voi tukea itsenäisiä ajattelijoita, koska ei voi tietää ketkä tulevaisuudessa tulevat uskomaan olleensa lapsena itsenäisiä ajattelijoita. Jos tuetaan niitä jotka saavat kymppejä, joku huonoja numeroita saanut tajuaa aikuisena että hei, olipa surkeat käytännöt koulussa kun minun taitoni eivät tulleet ilmi siellä. Jos tuetaan ilkimyksiä, joku kilttimys mököttää isona kun ope aina tuhlasi aikaa häijy-Henriin eikä kulta-Kasperiin. Ei ole olemassa absoluuttista jakoa massaan ja itsenäisiin. Ei voi ennustaa, kuka isona päättää kohottaa itsensä muiden yläpuolelle.

Jos herra Herbert kykenee puolustamaan paikkaansa ainoastaan älykkyydellään, silloin älykkyys on se ominaisuus jonka mukaan koko maailman pitäisi Herbertin mielestä toimia. Sosiaalisuudella, kohteliaisuudella ja verkostoitumiskyvyllä ei ole mitään väliä, ja jokainen sosiaalinen ja pidetty ihminen on valittu (Herbertin kadehtimaan) asemaan väärin perustein ja on kyvytön tehtävässään. Jos jollakulla on hyvä ominaisuus jota Herbertillä ei ole, kyseinen ominaisuus mitätöi henkilöstä kaikki muutkin hyvät ominaisuudet. ”Hän on sosiaalinen, siispä hänet valittiin vain sosiaalisuuden vuoksi ja hän on automaattisesti epäpätevä.” Vastaavasti jos neiti N on pidetty, sosiaalisuus on hänen mielestään tärkeintä, jokainen epäkohtelias ja inhottava on vääryydellä päässyt asemaansa eikä N:n mielestä kukaan saisi olla sellaisen ihmisen ystävä. Jotkut ihmiset eivät osaa arvostaa ominaisuutta, jossa he itse eivät ole hyviä.

Cassonin mielestä uudet aatteet ovat hyviä koska ne on keksinyt poikkeusyksilö, nero. Suurin osa ihmisistä on hänen mukaansa tyhmiä, koska he eivät pidä uusista aatteista ja siten vihaavat neroja. Uutuus ei kuitenkaan tee aatteesta automaattisesti vanhaa parempaa. Uuden aatteen on mentävä oman Gorgorothinsa läpi, ja se voi sulattaa oman sormuksensa valtaväestön ajatuksiin vain jos on tarpeeksi vahva. Heikot kuolevat jo Mordorin porteilla. Jos jokainen uusi aate otettaisiin riemuiten vastaan, kukin kestäisi yhden päivän, sillä uusia aatteita on liian paljon. Aate on hyvä vasta kun siihen on totuttu, ja silloin se on itse uusi Tuomiovuori.

Casson nokkelana poikana tietysti ehdottaa, että otettaisiin vain hyvät aatteet käyttöön. Jee, loistava idea! Ehkäpä voitaisiin perustaa työryhmä joka päättää mitkä aatteet ovat tarpeeksi hyviä, ja voisiko armollinen Casson tulla sen johtajaksi? Ai voisi? No niin, kaikki maailman ongelmat on ratkaistu! Ole itsenäinen, valitse Casson-diktatuuri!

Luova itsenäinen eliitti

Olipa kerran joukko ihmisiä, jotka kyllästyivät siihen että kouluissa survotaan oppilaista tasapäistä massaa, että ei saa olla luova, että omaperäisyyttä ja innovatiivisuutta ei tueta. Heitä puistatti, kun mediassa oltiin niin, niin konservatiiveja eikä koskaan ketään Itsenäistä Ajattelijaa päästetty ääneen, vaan tyydyttiin tylsiin vanhoihin mielipiteisiin. He päättivät luoda oman ihanneyhteiskunnan, jossa kaikkea omaperäistä tuettaisiin, opetettaisiin luovuutta, annettaisiin jokaisen olla itsenäinen. Yhteisöön valikoitiin ainoastaan kaikkein luovimmat yksilöt, sillä heidän päähänsä saataisiin kaikkein vahvimmin iskostettua oikeat Itsenäisen Ajattelun säännöt. Yhteisölle annettiin nimeksi Luova Itsenäinen Eliitti.


LIE aloitti maailmanmuuttamiskampanjansa perustamalla koulun. Ensimmäinen kurssi käsitteli luovaa ajattelua. Opiskelijat istuivat tunnilla kuuntelemassa kun opettaja selitti miten ollaan luova. Että silloin on tapana keksiä uusia jutskia. Että ei saa tukeutua vanhoihin ajatuksiin vaan täytyy miettiä laatikon ulkopuolelta. Kaikki olivat sitä mieltä, että se kuulosti ihanan erilaiselta. Eräällä oppitunnilla sitten harjoiteltiin laatikon ulkopuolelta ajattelua. Ensin kaikki opiskelijat menivät isoon laatikkoon, jossa he ajattelivat tylsiä ja samanlaisia ajatuksia. Kaikki tunsivat itsensä harmaaksi massaksi. Sitten eräs opiskelijoista astui ulos laatikosta ja koki valaistumisen. Haa, minun ajatukseni ovat paljon erikoisempia kuin teidän! Minä osaan ajatella laatikon ulkopuolella! Vau! Muut opiskelijat innostuivat. He astuivat kaikki ulos laatikosta ja kaikki valaistuivat oitis. Niin he sitten kaikki istuskelivat siellä laatikon ulkopuolella ja tunsivat ihan joka ikinen itsensä niin hitsin itsenäisiksi.

Aikaa myöten opiskelijat oppivat monta tapaa ajatella luovasti. Voi esimerkiksi ottaa jonkin ajatuksen, jota kaikki kannattavat, ja sitten olla toista mieltä. Se oli kaikkien mielestä hyvä konsti. Kun esimerkiksi entisessä huonossa yhteiskunnassa ajateltiin, että punaiset autot ovat parhaita, niin tässä paremmassa ja älykkäämmässä yhteisössä päätettiin ajatella, että siniset autot ovat parhaita. Niin kaikki LIE:n jäsenet ostivat sinisen auton ja tunsivat jok’ikinen itsensä tosi erilaiseksi ja itsenäiseksi. Paitsi eräs! Hän oli jotenkin onnistunut soluttautumaan LIE:hen, vaikka hän oli ihan Tylsä Tavis. Hän ei ostanut sinistä autoa vaan piti punaisen autonsa. Kaikki sinisen auton omistajat ajattelivat, että oli ihan inhottavaa kun kaikkien niiden erikoisten sinisten autojen keskellä oli yksi tylsä ja tavallinen punainen auto. Ihan kauheaa, että Taviksella ei ollut ollenkaan omaperäisyyttä. Parkkipaikalla oli siis yksi massatuote punainen auto ja sata itsenäisesti ajattelevaa sinistä autoa. Tavis oli aika reppana, kun ei uskaltanut olla erilainen.

Koska huomattiin ihmisten kiinnostuksenkohteiden olevan erilaisia, Yhteisöön muodostui kuin itsekseen eri opintosuuntia. Innovaatioryhmä suuntautui tekniseen kehitykseen, filosofiryhmä luovaan ajatteluun, taiteilijaryhmä uudenlaiseen taiteeseen.

Taideopiskelijat katsoivat pitkin nokanvarttaan kaikkia vanhoja kaavoihin kangistuneita taiteilijoita. Ei niinku mitään omaperäisyyttä! Sen sijaan täällä, tässä uudessa ja paremmassa yhteiskunnassa, täällä luotaisiin oikeaa ja uutta taidetta. Opiskelijat tekivät harjoituksia, joilla he saattoivat näyttää luovuutensa. Heille annettiin paperiliittimiä ja kuminauhaa, ja käskettiin rakentaa, anteeksi, luoda, jotain erikoista. Eräs sitoi paperiliittimen kuminauhalla tosi ovelasti kattoon ja laittoi kalsarinsa roikkumaan niistä. Oi, miten nerokkaasti oivallettu! Selvästi tämän koulun ansiota! Täällä opiskelija voi toteuttaa luovuuttaan ja laittaa kalsarit kattoon roikkumaan, entisessä huonossa yhteiskunnassa moista ei varmasti olisi sallittu! Mutta Tylsä Tavis ei tietenkään taaskaan keksinyt mitään erikoista. Tylsä Tavis keskittyi tivaamaan, mitä hyötyä on siitä että kalsarit roikkuvat katosta, eikä ymmärtänyt ollenkaan uutuuden itseisarvoisuutta ja hyötynäkökulman materialistisuutta. Kun koulupäivä päättyi, Tylsä Tavis joutui menemään kotiinsa ihan tavallisesti ja tylsästi, kun taas kalsaritaiteilija sai innovatiivisuutensa ansiosta odottaa pimeän tuloa.

Vihdoin yhteisön ensimmäiset opiskelijat ehtivät jatko-opintovaiheeseen, jossa heidän piti laittaa tuotantonsa yleiseen jakeluun. Jokainen innovaatioryhmän jäsen teki tosi hienoja keksintöjä niin kauan kunnes kaikki kuolivat nälkään, sillä ei ollut ketään kuluttamassa keksintöjä kun kaikki keskittyivät keksimiseen.

Filosofit pääsivät luomaan oman teoriansa Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikesta. Jokainen kävi lurkkaamassa toisten töitä, sillä eihän kukaan halunnut vahingossa olla samanlainen kuin toinen. Lopputuloksena syntyi sata erilaista maailmankuvaa joilla jokaisella oli yksi (1) kannattaja. Kun sitten filosofit yrittivät päästä yhteisymmärrykseen arkielämän järjestämisestä, ei saatu aikaan minkäänlaista kompromissia, joten filosofeille tuli kauhea riita ja he tappoivat toisensa.

Taiteilijat yrittivät keksiä yhä uusia ja uusia tapoja tehdä taidetta, mutta koska kaikkia sääntöjä piti välttää, mikään suuntaus ei kestänyt kovin kauan ja lopulta keinot loppuivat. Tylsä Tavis ehdotti, että suuntauksia voisi käydä läpi järjestyksessä ja aloittaa taas alusta kun keinot loppuvat, mutta taiteilijat hoksasivat heti että se oli Sääntö, kieltäytyivät ja tekivät itsemurhan.

Lopuksi Tylsä Tavis palasi entiseen huonoon ja tasapaksuun ja epäluovaan yhteiskuntaan.

King ja pahuus

Harva kirjoittaa yhtä kypsästi ja analyyttisesti pahuuden ja hyvyyden tulkinnanvaraisuudesta ja ”epärajallisuudesta” kuin King. Ei niin, että moralisoisi niitä, jotka tekevät pahaa. Ei myöskään niin, että ruikuttaisi uhrien puolesta. Kingin teoksissa väkivallantekijä on vastuullinen toimija, joka silti on inhimillinen ja samaistumisen kohde. Uhrius ja syyllisyys voivat olla myös samassa henkilössä.


Väkivalta on vaikea aihe. Oikeastaan lähes ainoa keino kertoa ilman ruikutusta miltä se tuntuu, on fiktio. Kaikki ne tuhannet Näin Selviydyt Narsistisesta Läheisestä -oppaat – en väheksy uhrien kokemuksia, mutta kirjallisena tavarana ne ovat hiiren pissan arvoisia. Ikävä kyllä sama ominaisuus pätee myös useimmissa fiktioteksteissä. Ne haiskahtavat tunnustuksille, syyttelyille, ruikutukselle, itsesäälille. King onnistuu kertomaan väkivallasta ilman että lukija tuntee itsensä terapeutiksi. Kirjastopoliisissa Sam Peebles on lapsena tullut raiskatuksi ja sen vuoksi ei aikuisena pysty pitämään ihmissuhteitaan. Raiskauksesta on vaikea kirjoittaa sortumatta pateettisuuteen. King onnistuu tässä parhaiten kaikista kirjailijoista joita olen lukenut.

Kingin vahvuus on kuvata sitä vihaa ja pelkoa, mitä uhrina oleminen aiheuttaa. Traumat kuvataan sivulauseissa, uskottavasti, ei tarpeettomasti paisutellen, eikä myöskään säälien. Henkilön nykyiseen persoonaan vaikuttaneet tapahtumat kirjoitetaan puolihuolimattomasti arkipäiväisten tapahtumien oheen – niinhän ne oikeassakin elämässä ovat. Vaikka ihmiselle olisi tapahtunut mitä, silti on aina vaan keitettävä kahvia ja vietävä roskat. Tarpeellista tavaraa -teoksessa (sivuhenkilö) Nettie kävelee kauppaan ja hätkähtää myyjää kuin tämän ostotarjous olisi ollut väkivaltauhkaus, Nettie pyytää lupaa jopa mennä vessaan ettei kukaan vain suuttuisi hänelle. Myöhemmin Nettien työkaverit mainitsevat muun keskustelun ohessa mitä tytölle on sattunut. Oho, maailma ei kaatunut.

Vaikka fantasiassa ja kauhussa on hyvin vahva perinne mustavalkoisesta hyvä – paha -asettelusta, Kingin teoksissa pahuus on monisyisempää. Joissain on sorruttu perinteiseen mörkötyyliin. Kuten Tukikohdassa, jossa Randall Flagg, ei-aivan-ihminen, edustaa absoluuttista pahaa. Flagg-teemaa mukaillaan useissa muissakin kirjoissa, kuten Mustassa tornissa, ja usein pahuuden henkilöitymä on nimikirjaimiltaan R.F. Nämä teokset ovat kokonaisuudessaan pääsääntöisesti olleet Kingin heikoimpia esityksiä mitä henkiseen kypsyyteen tulee.

Ne Kingin teokset, joissa pahuus sijaitsee tavallisissa ihmisissä, henkilön teot ja persoonallisuus muotoutuvat vähitellen olosuhteiden vuoksi. Joskus henkilö on täysin toisten ihmisten tai oman mielenterveytensä heiteltävänä, toisissa taas selvästi moraalinen toimija joka tekee itse päätöksensä. Kuitenkin myös jälkimmäisessä olosuhteet ovat sellaiset joiden ansiosta lukija ymmärtää paremmin henkilön ratkaisua. Voiko kukaan tosissaan alkaa moralisoida Carrieta tai Charlenea? Ihmisten on helppo vihata Matti Saarta ja Pekka-Eric Auvista, mutta romaaneissa voi näyttää tappajan inhimilliset puolet.

Pyro- ja telekinesiaa realistisemmin murhaajaa kuvataan Kosketuksessa. Lopussa Johnnyn ampuessa Stillsonia muut näkevät miehen hirviönä/pahiksena/hulluna – mutta tarinan aikana lukijalle on selvinnyt, että Johnny on se kiva kaveri, sankari joka pelastaa maailman kolmannelta maailmansodalta, Stillson on hirviö. Lukijan omaksi tulkittavaksi jää, ajatteleeko hän tulevaisuuteen näkemisen olevan todellista ja että Johnny on sankari, vai ajatteleeko Johnnyn olevan häiriintynyt, tai breivikmäinen ideologian vuoksi murhaava. Jälkimmäisessäkin tapauksessa lukija silti näkee asian Johnnyn kannalta: Johnny ei omasta mielestään ole kieroutunut murhanhimoinen hullu vaan vilpitön ja uhrautuva pelastaja. Suomalainen vertaa Johnnya Schaumanniin: monille Bobrikovin murhaaja oli kansallissankari, virallisesti uutisoitiin terroriteosta.

***

King on hyvä kirjoittaja. Suorastaan vaarallisen hyvä. Mikäli hänen juonenkehittelynsä olisivat tuuman verran huonompia, kirjallisuusinstituutio olisi kelpuuttanut hänet lakeijakseen. Viihdekirjallisuudessa ollaan totuttu toimintaan ja jouheasti soljuvaan juoneen. King täyttää nämä kriteerit – pahaksi onnekseen. Vakavassa kirjallisuudessa juonenkehittely ja teksti saavat olla huonoja, kunhan kirja on Älykäs ja Syvällinen ja Symbolinen yli äyräidensä. King täyttää myös nämä kriteerit. Mutta koska lukija tempautuu hyvin kehitellyn juonen mukaan, muuta kirjallista arvoa on vaikea nähdä.

E-kirjan filosofia

He lukevat Gibbonsin teoksen Rooman valtakunnan nousu ja tuho e-lukijalla, mutta eivät suostu juomaan Château Lynch-Bagesia styrox-kupista. (Nassim Taleb: Prokrusteen vuode)

Onko kirja lukemista varten vai statussymboli?

Jälkimmäisessä tapauksessa lienee perusteltua vaatia kirjalta sitä formaattia mihin on tottunut. Väärät raamit pilaavat lukunautinnon, koska sisällöstä voi nauttia vain silloin jos muut olosuhteet ovat kohdallaan.

Viininjuontiin liittyy ”visuaalinen aspekti” (joka vaatii asianmukaisen ruokailuvälineen) esimerkiksi sosiaalisuuden vuoksi, mutta kirjojen kohdalla piittaamattomuus raameista on kunnianosoitus kirjan sisällölle.

Jos kirjassa on tärkeää sisältö eikä raamit, sitä voisi verrata paremminkin vaikka juopotteluun: keskioluen kittaamisessa ei kai ole väliä juoko sitä pullosta vai potasta, kunhan vain tulee humalaan. Ei juoppo halua että juominen näyttää hyvältä, juoppo haluaa viinaa. Ei lukija halua että lukeminen näyttää ja tuntuu hyvältä, lukija haluaa hyvän tarinan. Kaikki muut asiat ovat toisarvoisia.

Toki on ihan hyvä, jos ne toisarvoiset asiat on ratkaistu mieluummin hyvin kuin huonosti: kivempi lukea 12 pt tekstiä kuin 2 pt. Kivempi lukea jos laitetta ei tarvitse buutata vartin välein. Ihan kiva jos kirjan voi tiputtaa lattialle ilman että se särkyy. Mutta minusta tuntuisi vähän hassulta, jos en suostuisi lukemaan hyvää kirjaa siksi, kun se on tarjolla vain e-nä, enkä näin ollen voi tiputtaa värkkiä lattialle. Kirjan tiputtaminen lattialle ei yksinkertaisesti tunnu tärkeältä lukemisen kriteeriltä. Mikäpä siinä, jos joku tykkää viskoa kirjalla kattia aina parin sivun välein, mutta minusta se on lukukokemuksen kannalta täysin toisarvoista. (Sitäpaitsi voihan sitä kattia viskoa vaikka nokialaisella.)

Minusta e-kirja ei ole parempi kuin tavallinen kirja tai päinvastoin. Kirjaa lukiessani kiinnitän huomiota siihen, onko kirja hyvä. Jos kirjaa lukiessa alkaa kiinnittää huomiota raameihin, on aika huolestua kirjan sisällöstä – se ei ole tarpeeksi kiinnostava ylittääkseen raamit.

Kingin ja Peter Straubin näkemyksiä kirjallisuudesta

KING: Kirjallisuuskritiikin tehtävänä on usein vain pönkittää kastilaitosta, joka on yhtä vanha kuin sen synnyttänyt lukeneiston snobbailu. […] Jopa Charles Dickens, romaanikirjallisuuden Shakespeare, sai kärsiä kriitikoiden hyökkäyksiä, koska hän valitsi usein kuohuttavia aiheita […] ja tietenkin myös siksi että hän oli oman aikansa ja meidän aikamme lukijarahvaan suosikki. Kriitikot ja oppineet ovat aina karsastaneet yleisömenestystä. Usein epäilyt ovat perusteltuja. Joskus taas tällaisia epäilyitä käytetään verukkeena, kun ei haluta käyttää aivoja.

(Stephen King: Kirjoittamisesta)

—————

PLAYBOY: […] Michele Slung epäili kirjojesi hirveiden aihepiirien olevan ehkä syynä siihen, että jotkut kriitikot aliarvioivat kirjallisia lahjojasi. Slungin mukaan ”Arvosteleva establismentti ei ole ottanut Kingiä kovin vakavasti, jos ollenkaan. (Hänen) todellinen syntinsä – syy miksi hänen ei katsota painivan oikeiden kirjailijoiden sarjassa – on, että hän on valinnut tehtäväkseen kirjoittaa… siitä mikä törmäilee yössä.” […]

KING: […] Slung on oikeassa, kun hän viittaa kirjallisuusestablismentin pienen mutta vaikutusvaltaisen osan taipumukseen eristää ja välittömästi siirtää kauhu- ja fantasiakirjallisuus niinkutsutun vakavan kirjallisuuden piirin alapuolelle. Olen varma, että näiden kriitikoiden 1800-luvulla eläneet edeltäjät olisivat halveksien teilanneet Poen ja nimittäneet hänet suureksi amerikkalaiseksi roskakirjailijaksi.

Mutta ongelma ei koske vain omaa erityisalaani. Tuo pieni eliitti, joka on ryhmittynyt molempien rannikoiden kirjallisuuslehtien ja suurten sanoma- ja aikakauslehtien kirja-arvostelujen toimituksiin, olettaa että kaiken populaarikirjallisuuden täytyy määritelmänsä mukaisesti olla huonoa kirjallisuutta. Arvostelu ei kohdistukaan enää huonoon kirjoittamiseen; se kohdistuu kokonaiseen tapaan kirjoittaa. […] Nämä korkeakirjallisuuden maanpäälliset jumalat pitävät lähes uskonkappaleena, että juonen ja tarinan tulee olla alisteinen tyylille, kun taas oma syvä vakaumukseni on, että tarinan täytyy olla tärkein, sillä se määrittelee kaunokirjallisen teoksen kokonaan. Kaikki muut näkökohdat – teema, tunnelma, jopa ihmiskuvaus ja kieli ovat toissijaisia.

—————-

KYSYMYS: Tunnetteko osallisuutta siihen, että te ’kaksin käsin’ olette nostaneet kauhugenren yleiseen tietoisuuteen, niin että se on nyt paljon hyväksytympi ja kunnioitetumpi kuin koskaan aikaisemmin?

STRAUB: Uskon sen johtuvan siitä, että me kirjoitimme kirjoja jotka olivat ’kauhua’, mutta ne olivat ennenkaikkea romaaneja ja erosivat aikaisemmin kirjoitetusta kauhuromaaneista. Sisältö punnittiin tavallaan uudelleen. Kauhuromaanin idea laajeni muidenkin alalle tulleiden kirjailijoiden myötä. Kaupallinen menestys antoi työllemme hyväksynnän. Me saavutimme kaupallisen menestyksen osittain siksi, että tarjosimme kauhun siinä muodossa, että se voitiin vastaanottaa ja siihen uskottiin.

KING: Sen ei odotettu herättävän reaktiota: ”Tämä on kauhuromaani, joten minun täytyy varautua kökköihin henkilöhahmoihin, epäuskottaviin juonenkäänteisiin ja niin poispäin.” […] Uskon nykyisin – enkä aikaisemmin ajatellut näin – että meillä saattaa sadan vuoden kuluttua olla tärkeä sija Amerikan kirjallisuudenhistoriassa..
 

—————

KING: […] luulen että lukijani pitävät kauhussa siitä, mitä voi lukea rivien välistä. Rivien välistä luetaan paljon. Jokainen kauhufiktio, oli se sitten romaanin tai elokuvan muodossa, sisältää laajempia merkityksiä, subtekstin. Rivien välit ovat täynnä jännitystä. Toisin sanoen, kauhufiktio, fantasiafiktio, kuvitteellinen fiktio, ne ovat kuin unta.

Freudilaiset väittävät, että unet ovat vertauskuvia. Saattavat ollakin tai sitten ei, mutta monet kirjojen ja elokuvien peloista ja painajaisista todella ovat vertauskuvia. Puhe saattaa olla vampyyreista tai ihmissusista… mutta rivien välissä tai alla, jännitteessä, mistä pelko syntyy, siinä on kysymys jo ihan muusta. […] Subteksti on juuri se laajempi merkitys, josta paljastuu kaikki se rivien välissä piileskelevä, mikä on vain yksi tapa kysyä: ”Mitä sinä pelkäät? Mitä minä pelkään? Jutellaanpa painajaisistamme.”

——————-

STRAUB: Luulen kuitenkin että osaltaan työmme pyrkii korostamaan niitä inhimillisyyden puolia, jotka ovat sen arvoisia. Rohkeutta. Ritarillisuutta. Huumoria ja uskollisuutta, pysyvyyttä. Näitä piirteitä tulisikin korostaa.

KING: Tämä tuntuu olevan ainoa foorumi, jolla niistä voi enää kirjoittaa, missä voi käsitellä romanttisia mielikuvia ilman että vaikuttaa älyttömän kornilta. […] Jossain toisessa kirjassa sitä vain tuhahtaisi ”Joopa joo! Varmaan niin!” Mutta [fantasiassa] se toimii.

(Paljaat luut. Stephen King ja kauhun anatomia)