Lukumaraton

Osallistuin blogistanian lukumaratoniin, ohjeet voi lukea täältä.

Peter Høeg: Rajatapaukset

Ajan ongelma. Nyt otti päähenkilönä toimiva orpopoika kiitettävän kokoisen haasteen. Suureen koulukokeiluun pääsee lastenkodin raiskauksissa eläneen Peterin lisäksi vanhempansa tappanut raivokohtauksia saava adhd-August sekä Katarina, jonka isä hirttäytyi äidin kuoleman jälkeen. Kuri on kova, pelkoa paljon, jonot suoria ja kantelut kavereista suositeltavia.


Tieteellisen tutkimuksen ajasta laittaa alulle Katarina, mutta Peter suorittaa kokeita jo aiemmin lastenkodissa Humlumin kanssa: kun heilahtaa köydellä junan eteen, se hetki jolloin on kuolemanvaarassa, tuntuu pysähtyvän ja jatkuvan loputtomiin. Ajasta voi ottaa kiinni, ja silloin se ei kulu.

Peter, Katarina ja August ovat rajatapauksia, koska he pääsivät Biehlin yksityiskouluun, vaikka olivat ihan alarajoilla kelpoisuudessa. Ollaan avaramielisiä ja kelvottomat yritetään sopeuttaa – nöyryyttämällä, sosiaalisia suhteita kontrolloimalla sekä lyömällä. Tätä kuilun reunalla kiikkumisen ongelmaa Peter pohtii läpi romaanin.

Sisälle päässeiden eli siis useimpien oli vaikea tajuta hänen sanojaan, he olivat kai lähinnä hyvillään, koska olivat sisäpuolella ja kuuluivat kelpoisimpiin. Ulkopuolisen elämä on yhtä pelkoa tai alistumista ja luovuttamista, sehän tiedetään. Sen ymmärtää parhaiten kun on siinä rajalla.

Ihmisiä arvioitaessa ei tarkoiteta pahaa. Sen tulee tehneeksi, koska itse on joutunut niin monesti testatuksi. Lopulta ei enää edes osaa ajatella muulla tavalla. Sitä ei ehkä huomaa yhtä selvästi, jos on aina pystynyt suoriutumaan jotakuinkin vaatimusten mukaisesti. Sen huomaa ehkä selvimmin, jos tietää että on elettävä koko elämänsä niillä rajoilla.

Katarinan kanssa hän kuitenkin voi kokea yhteenkuuluvuutta: Me istuimme siinä ja minä tiesin, että tältä tuntui kun oli päässyt kokonaan sisälle. Istuu lähellä toista ihmistä, joka ymmärtää, kaikki minkä sanoo ymmärretään, mitään ei arvostella, ja tietää olevansa välttämätön.

Høeg on aina laatua. Tämäkin teos taitaa vaatia toisen lukukerran ennen kuin voi sanoa mitään järkevää

(348 sivua)

Kurt Vonnegut: Hokkus pokkus

Eugene Debs Hartke on Vietnamin sodan veteraani, joka olisi tappanut itse Jeesuksen jos olisi käsketty, sodasta palattuaan hakeutuu opettajaksi ja saa potkut koska opiskelija nauhoitti hänen sanoneen Yhdysvaltoja sontaläjäksi, ryhtyy vanginvartijaksi, todistaa 10 000 vangin karkaamista ja nimitetään tyhjentyneen Scipion hallitukseksi.

Teoksen nimi tulee siitä, että Vietnamissa joukkoja johtaessaan Hartke joutuu keksimään mitä ihmeellisimpiä puolusteluja tappamiselle. Puhuminen ja elämä yleensä on teoksessa muutenkin yhtä taikatemppua: Hartke on tappanut Vietnamissa, omasta mielestään ei-oikeutetusti, enemmän ihmisiä kuin kukaan massamurhaaja koko vankilassa, ja siellä hän patsastelee vartijana. Kimberley äänittää nauhalle kun Hartke siteeraa isoisäänsä ja kirjailijoita sekä kertoo vitsejä humalassa, ja tämän perusteella Hartke erotetaan.

(348 sivua)

John Steinbeck: Vihan hedelmät

Joadin perhe ajetaan vuokratilaltaan, koska suuromistaja saa maasta enemmän hyötyä traktorilla. Perhe matkustaa Kaliforniaan, jossa he unelmissaan makoilevat valkoisissa sievissä taloissa, poimivat persikoita ja rikastuvat. Todellisuudessa työnhakijoita on kolmesataatuhatta, kun työntekijöitä tarvitaan viisituhatta satokauden ajaksi. Palkat siis laskevat, ja perheet tappelevat riistoliksasta saadakseen lapsille ruokaa edes yhdeksi päiväksi. Jos valitat, jonossa on tuhat tulossa tilallesi. Jos yrität lietsoa laajempaa kapinaa, seuraavan päivän sanomalehdessä on yhden rivin ilmoitus: kulkuri löydetty kuolleena. Työnhakijat, kirotut okielaiset, kerääntyvät Hoovervilleihin, pahvilaatikkoasuntoihin, ja saavat palkkojen romahtamista pelkäävät työläiset vihaamaan itseään. Lapset kuolevat nälkään, mutta peltoa pidetään kesannolla ja appelsiineihin ruiskutetaan paljoöljyä, koska ilmaiseksi ei voi antaa ja suuromistajien määrittämiin hintoihin ei ihmisillä ole varaa. Vuokraviljelijöiden jälkeen häviävät pientilalliset suuromistajien ylivallan tieltä.

Joskus työpaikkojen uhkana ovat traktorit, joskus Kiina-ilmiö, joskus koneistuminen, joskus maahanmuuttajat. Vihan hedelmät on ajankohtainen monessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kirjan klassikkoarvo lieneekin lähinnä tuon yksittäisen ilmiön kuvaamisessa sekä siinä, että se sattui ilmestyessään keräämään kritiikkiä ja sensuuria ja sitä kautta suosiota. Kuvauksessa ei ole mitään ihmeellistä, se on melko konventionaalista amerikkalaisten teollistumisen kuvaamista. Ihmiset ovat yksiulotteisia, eivät kovin eläviä eivätkä missään mielessä samaistumisen kohteita. Yhteisön kuvaamisessa Vihan hedelmät toimii, mutta lukukokemusta pilaa se että olen lukenut kirjoja, jotka toimivat sekä yhteisön että yksilöiden tasolla. On vaikea tyytyä vähempään, vaikka periaatteessa ei ole mitään vikaa siinä että keskittyy pelkästään yhteisötasoon.

(439 sivua)

kokonaissaldo: 1135

Kommentti itse maratoniin:

oli todella ahdistavaa aloittaa toinen kirja ennen kuin edellistäkään ehti prosessoida. Yleensä jätän hyviin kirjoihin väliä vähintään muutaman päivän, Rajatapaukset vaatii ainakin viikon, joten se täytyy ehdottomasti lukea uudestaan. Olisi ehkä kannattanut valita jotain lastenkirjoja tai chick litiä, joita lukiessa ei saakaan ajatella. Joku kirjasarja olisi myös ollut hyvä, niin ei olisi tarvinnut vaihtaa maailmaa välillä. Osa maratoonareista näytti osallistuvan myös kitalaenpuhdistusnovelleihein – joka kirjan välissä yksi novelli tauoksi. Ei olisi minulta onnistunut, kaksi erilaista kirjaa samana päivänä on jo aivan liikaa.

Hankaluuksista huolimatta tämä eka lukuhaasteeni oli ihan kiva kokemus. Löysin useita kiinnostavia kirjablogeja ja lukijamääränikin lähes tuplaantui. Jos joskus tulevaisuudessa osallistun lukuhaasteisiin, taidan valita vähän hidastahtisempia urakoita.

Mainokset

Conrad: Pimeyden sydän

Tapa, jolla Pimeyden sydämeen kannattaa suhtautua, ilmaistaan heti alussa, kertojan näkemyksenä Marlowen tarinoista: ”jonkin tapahtuman merkitys ei ollut sisässä niin kuin pähkinänsydän, vaan ulkopuolella, tarinan pinnassa; tarina vain toi sen näkösälle.” Tätä ideaa noudattaa koko kertomus: ei ole olennaista kuvata Kurtzin tekoja, vaan riittää tuoda esille Marlowen ajatusmaailman kehitys. Kauheuksiin viitataan vain ohimennen: ”ennen kuin hänen hermonsa pettivät ja hän isännöi tietyissä keskiyön tansseissa, jotka päättyivät sanoinkuvaamattomiin palvontamenoihin.” Selkein yksityiskohta on se, kun talon pylväiden koristenupit osoittautuvat kuivuneiksi ihmisten päiksi.

Monet ovat sanoneet Pimeyden sydämestä, että sitä vain odottaa että Kurtz esiteltäisiin ja tapahtumat pääsisivät alkamaan, mutta lopulta Kurtzista ei kerrota juuri mitään. Takakansiteksti ohjaa odottamaan makaabereja ihmissyöntikohtauksia ”ennen muuta se on kertomus norsunluunvälittäjä Kurtzin elämän rajusta syöksykierteestä […] hän vajoaa hillittömiin mielihaluihin, pidäkkeettömään itsekkyyteen, valkoisen miehen hulluuteen.” Itsekin pääsin ideaan käsiksi vasta toisella lukukerralla, kun jätin odottamisen sikseen ja keskityin lukemiseen.
Ihmettelen hieman, onko takakansitekstin tarkoitus nimenomaan ohjata odottamiseen, sillä lukukokemuksesta tulee sillä tavalla hyvin erilainen, tulee kiinnittäneeksi eri asioihin huomiota, koko kirja on aivan eri. Oletettavasti takakansiteksti ei ole kirjailijan tuottama, joten minusta on aika kyseenalaista muuttaa kirjaa noin radikaalisti. Teos ei ole kertomus ”Kurtzin syöksykierteestä”, vaan tutkielma syöksykierteellisyydestä itsestään, Kurtz on vain tapa tuoda syöksykierteellisyyttä esille. Teoksen väittäminen Kurtzin tarinaksi on kuin väittäisi Eläinten vallankumouksen olevan kertomus maatilasta.

Monissa romaaneissa tapahtumat ja teema ovat niin tiukasti yhteen kietoutuneita, että puhuessaan toisesta tulee väistämättä puhuneeksi toisestakin, eli ei ole paljon väliä sanooko Pitkän päivän illan olevan kertomus hovimestari Stevensistä vai kertomus luokkayhteiskunnan hajoamisesta, sillä Stevens on tuon hajoamisen ilmentymä. Eläinten vallankumouksessa maatila on keino, jolla kommunismia kritisoidaan, mutta kritiikki on helpohkosti luettavissa symbolien alta. Myös Pimeyden sydämessä Kurtz on keino, jolla kerrotaan ”ihmisen pimeydestä”, mutta pelkkä keino, ei itsetarkoitus, ja yhtä tärkeitä ovat Marlowen kokemukset, hänen ajatusmaailmansa kehittyminen romaanin aikana.

Kehittymisteema

Romaanissa esitellään kahta kehityskulkua: Kurtzin taantumista ja moraalin menetystä. Marlow puolestaan kehittyy oppimalla jotain ihmisen sisimmästä luonteesta.
Alussa Marlowen maailma on yksinkertainen, selkeä. Täti, joka auttaa häntä saamaan kapteenin paikan, maalailee unelmia siitä, miten Marlow on suuri mies joka tekee yleviä tekoja. Täti ei ole kosketuksissa siirtomaapolitiikan väkivaltaiseen, julmaan ja monimutkaiseen todellisuuteen. Jälkeenpäin kertoessaan Marlow arvelee tunnistaneensa tämän viimeisen kosketuksen mutkattomuuteen: ”Jonkin aikaa minulla tavallisesti oli sellainen tunne, että vielä olin mutkattomien tosiasioiden maailmassa, mutta sitä tunnetta ei kestänyt kauan.”
Marlowen maailma kuitenkin monimutkaistuu huomattavasti lähdön jälkeen. Hän alkaa ymmärtää, että ”pahuuden” yksioikoinen ja mustavalkoinen tuomitseminen on helppoa kun ei ole aitoa kosketusta tekojen syihin, kun elää turvallisessa pumpulissa eikä ole ymmärrystä siitä prosessista mikä johtaa julmiin tekoihin.
[Kurtzilla] oli ylimmäinen sija maan paholaisten keskuudessa – sananmukaisesti, tarkoitan. Te ette ymmärrä sitä. Kuinka te voisittekaan? – teillähän on tukeva katu jalkojenne alla ja hyvät naapurit ympärillä […] kuinka te voisitte kuvitella, mille alkuaikain tienoille estoton askel voi miehen viedä yksinäisyyden tietä myöten.”
Marlow ymmärtää jopa kannibalismia, vaikkei sitä hyväksykään: ”Varmaan olisin kauhistunut, kuten sopisi odottaakin, jollen olisi muistanut ajatella, että hänellä ja hänen tovereillaan täytyi olla kova nälkä” ja sitten seuraa pitkä selitys siitä, miksi neekerit eivät voineet ostaa ruokaa tai kalastaa tai syödä mädäntynyttä virtahepoa. Marlow pystyy lähinnä ihmettelemään, mikseivät orjat syöneet heitä – nälkä on hänen mielestään kaiken edelle menevä tekijä. ”Ei ole sitä pelkoa, joka pystyisi vastustamaan nälän voimaa, ei sitä kärsivällisyyttä, joka sen voittaisi, ja inhoa ei kerta kaikkiaan ole siellä missä on nälkä; ja taikausko, vakaumukset, niin sanotut periaatteet – ne ovat vain akanoita tuulessa. […] Menetys, häpeä, oman sielunsa kadottaminen – nekin on oikeastaan helpompi kestää kuin tällainen pitkällinen nälkä.”

Marlowista tuntuu, että ihmisen sisällä tapahtuva prosessi on jopa pahempi kuin varsinaiset teot: ”’En halua tietää, mitä seremonioita herra Kurtzia lähestyttäessä noudatettiin’, huusin minä. Omituista, mutta minut valtasi tunne, että sellaiset yksityiskohdat olisivat vaikeammat sietää kuin nuo päät, jotka kuivuivat seipäissä herra Kurtzin ikkunoiden alla. Nehän olivat sentään vain raaka näky, mutta nyt tuntui kuin olisin yhdestä iskusta siirtynyt johonkin salaperäisten kauhujen valottomaan seutuun, missä puhdas, mutkaton raakalaisuus oli suorastaan huojentavaa, olihan se jotakin jolla – ilmeisesti – oli oikeus olla olemassa päivänvalossa.”
Jouduttuaan kosketuksiin pahuuden monimutkaisuuden kanssa Marlow kiroaa Kurtzia, tietää menettäneensä jotain peruuttamattomasti – Kurtz rikkoi hänen uskonsa ihmisyyteen ja sivistykseen. ”Minun täytyi neekerien tavoin manata häntä – häntä itseään – hänen omaa hurmiokasta, uskomatonta alennustilaansa. Mitään ei ollut hänen yläpuolellaan eikä mitään hänen alapuolellaan, ja minä tiesin sen. Hän oli potkaissut itsensä irti maasta. Se kirottu mies – hän oli potkaissut itse maankin hajalle. Hän oli yksin, ja minä seisoin hänen edessään tietämättä, olivatko jalkani maassa vai liitelinkö minä ilmassa.”
Marlowin eksistentiaaliseen kamppailuun on helppo samaistua. Seuraava katkelma tiivistää lyhyesti miten voimattomaksi ihminen itsensä tuntee kun moraalikysymyksiä joutuu kohtaamaan aidosti eikä vain filosofisella tasolla.

”tämä salaperäinen järjestelmä, jonka armoton logiikka toimii turhaa tarkoitusta varten. Enin mitä siltä voi toivoa saavansa on vähäinen itsetuntemus – joka tulee liian myöhään, satonaan lähtemätön katumus. Minä olen paininut kuoleman kanssa. Se on ikävintä ottelua mitä kuvitella saattaa. Se tapahtuu hämärässä, kuin tyhjän päällä seisten ja tyhjyys ympärillä, ilman katsojia, ilman hälinää, ilman kunniaa, ilman suurta voitontahtoa, ilman suurta tappionpelkoa; vain penseän epäilyn tympeä ilmapiiri on ympärillä, eikä siinä sanottavasti usko omaan asiaansa saati vastustajan asian oikeutukseen.”
Pimeyden sydän blogistaniassa:

Jori: ”Se kiinnostava prosessi, joka on saanut Kurtzin hylkäämään ihanteensa ja sortumaan itsekkyyteen on sivuutettu tyystin.”
Riina: ”ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.”
Timo: ”Pimeyden sydän [kuvaa] sitä, miten vieras ympäristö, eristyneisyys ja täydellinen valta tulehduttavat ihmisen mielen ja jättävät hänet mielihalujensa armoille, joille ympäristö ei enää tarjoa pidäkkeitä.”

Jari: ”Eikä vain Afrikka ollut pimeä, annettiin ymmärtää, vaan pimeyden voimat uhkasivat jokaista, joka sen kohtasi. Valkoisella – valistuneella, rationaalisella, miehellä – oli primitiiviset vaistonsa, jotka saattoivat ottaa vallan: järkensä säilyttäneestä romanttisesta Robinson Crusoesta, matkaajan perikuvasta, saattoi tulla realistisesti kuvattu, villiintynyt ja verenhimoinen hirviö, Mr. Kurtz.”

Panu: ”Jokin ajaa ihmisen eteenpäin, valtaamaan – käyttämään valtaa. Onko tuo jokin syvällä, pohjimmiltaan puhdasta eteenpäin menemisen uteliasta ja hyväntahtoisena itseään pitävää draivia? Vai onko sen lähtökohta todellakin pimeyden sydämessä – jonne se myös vie? Ja ovatko erottelut mahdollisia: vai onko ihminen aina monisävyinen, hyvän ja pahan sekamelska?”

esperanzan: ”Modernistisen teoksesta tekee se, että kerronnan näennäisestä realistisuudesta huolimatta Conrad ei enää pyri pelkästään jäljittelemään todellisuutta ja luomaan romaanistaan eheää, kronologisesti etenevää kokonaisuutta. Kirjan juoni rönsyää ja poikkeilee epäolennaisiin tarkoituksellisesti, pakottaakseen lukijan epävarmaksi, pohtimaan omia tulkintojaan henkilöiden mielenmaailmasta.”

Kolean talon Guppy ja muut sivuhenkilöt

Charles Dickensin Kolean talon yksi inhimillisimmistä henkilöistä on William Guppy, Kenge ja Carboy lakiasiaintoimiston harjoittelija. Piirre josta Guppy varmaan helpoiten muistetaan, on ihmismiälten herkkien kiälten esiintuanti eli toivoton rakastuminen Estheriin sekä tiätysti hänen luanteenomainen murteensa suamalaisille lukijoille.

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia.

Guppy on ensimmäinen, jonka kautta romaanissa annetaan viitteitä lady Dedlockin ja Estherin suhteesta. Guppy on tavannut Estherin tämän saapuessa John Jarndycen luo, myöhemmin hän näkee lady Dedlockin muotokuvan ja havaitsee yhdennäköisyyden. Tämän innoittamana Guppy alkaa ottaa selvää asioista. Jossain vaiheessa hän saa tietää romukauppias Krookin hallussa olevasta kirjeestä, joka paljastaa lady Dedlockin suhteen Estherin isään. Guppy ottaa yhteyttä ladyyn ja lupaa toimittaa kirjeet tämän haltuun.

Guppy on varsin terävä ottaessaan huomioon Estherin ja lady Dedlockin mahdollisen sukulaisuussuhteen. Jarndyce, tai kukaan muukaan joka on nähnyt heidät molemmat, ei ole huomannut yhdennäköisyyttä tai ainakaan siitä ei anneta viitteitä. Edes Dedlockien naapuri Boythorn, jolla oli suhde lady Dedlockin sisareen eli naiseen joka kasvatti Estherin, ei osaa ollenkaan arvata sukulaisuutta. Useimmat ovat niin jumiutuneita omaan arvomaailmaansa ja käsityksiinsä että heidän päähänsä ei pälkähdäkään arvokkaan ja arvostetun ladyn käyttäytyneen joskus niin sopimattomasti ja häpeällisesti.

Guppyn rakastumisepisodit ovat varsin naurettavia. Guppy käy yhtenään teatterissa vain nähdäkseen Estherin, ja siellä hän ainoastaan tuijottaa Estheriä ”huolellisesti harjoiteltu pohjattoman lohduttomuuden ilme” kasvoillaan. Guppy on teennäinen, hänen tunteensa joko eivät ole aitoja tai eivät vaikuta siltä. Kosiessaan Estheriä hän lakimiesmäisen järjestelmällisen luonteensa mukaisesti laskee hyvät puolensa (vuositulot, asunto, asema jne.) Estherin jalkojen juureen ja odottaa jaloutensa ja suunnattoman hyvyytensä tekevän vaikutuksen tyttöön. Guppy ei osaa odottaa hylkäämistä. Muuten voisi epäillä Guppyn ”rakastuneen” Estheriin vain koska arvelee hänen äidistään olevan jotain hyötyä, mutta tämän olettamuksen mitätöi se, että kun tauti on pilannut Estherin kasvot, Guppy ei missään nimessä voi enää kuvitella naivansa häntä. Tosin ulkonäön naiminen on vain hiukkasen parempi kuin rahan naiminen, mutta tämä kuitenkin poistaa laskelmoivuutta Guppyn olemuksesta.

Estheristä lukijat muistanevat loputtoman lässytyksen hänen kiitollisuudestaan ja itsensä ylentämisestä itsensä alentamisella. Esther on joko koominen tai ärsyttävä korostaessaan jatkuvasti omaa vaatimattomuuttaan ja nöyryyttään. Estherin läheiset henkilöt eivät tietenkään suhtaudu häneen samalla tavoin, vaan kohtelevat Estheriä samanarvoisena kuin muitakin. Guppy sen sijaan kohtelee häntä kuin Esther itse ajattelee olevan oikein, eli korostaa omaa jalouttaan Estherin rinnalla. Silloin Estherin vaatimattomuus ja nöyryys loppuu kuin seinään. Tämä on niin ristiriidassa Estherin itsestään tuottaman kuvan kanssa, että voisi sanoa Estherin vaatimattomuuden olevan hänen itsetehostuksensa keino, yksi tapa brassailla ominaisuuksillaan.

Muut sivuhenkilöt

On kiinnostavaa kuvitella, millaisia romaaneja sivuhenkilöistä tulisi. Jos Gubbystä tehtäisiin kirja, hän olisi ovela ja neuvokas kirjuri, joka ensimmäisenä tajuaa salaisuudet ja uskaltaa myös selvittää niitä. Hän tunnistaisi oman kömpelyytensä Estheriin rakastumisessa mutta ei osaisi muuttaa käytöstään. Murre on romaanissa tehokeino korostamaan Guppyn rahvaanomaisuutta ja eroa Estheriin, joten päähenkilö-Guppystä se pitäisi mahdollisesti jättää pois.

Muita omiksi romaaneikseen kasvavia hahmoja teoksessa ovat mm. Skimpole, Bucket ja Jo. Poliisi Bucketin toimista saisi varsin kelvollisen salapoliisiromaanin, kadunlakaisija Jo puolestaan on Oliver Twistin ja David Copperfieldin tyylinen traaginen lapsiköyhimys. Hänen kuolemansa tosin saisi itsenäisessä romaanissa juonenkulun tyssäämään heti alkuunsa.

Harold Skimpole taas esittää olevansa ”pelkkä lapsi”, hän ei ymmärrä rahan arvoa, hän velkaantuu, hän ei huolehdi perheestään, hän keskittyy hiukan säveltämään, hiukan maalamaan, hiukan runoilemaan, katselemaan perhosia ja sellaista. Estherin kerronnan ja Jarndycen mielipiteiden perusteella näin onkin, heidän mukaansa Skimpole on yksinkertaisesti niin lapsellinen ettei hänelle voi sälyttää vastuuta rahasta eikä mistään muustakaan. Toisenlaisen totuuden kuitenkin ilmaisee Bucket puhuessaan miehestä Estherille: ”Aina kun joku toitottaa viattomuuttaan rahaan nähden, katsokaa omien rahojenne perään, sillä hän kyllä vohkii ne jos voi. Milloin ikinä joku julistaa teille: ’maailmallisissa asioissa olen lapsi’, hän yrittää vain kiemurrella vastuusta, ja hänellä on mielessä vain yksi asia ja se on hän itse.”

Dickensin sivuhenkilöt ovat usein varsin yksiulotteisia. Koleassa talossa esimerkiksi rouvat Jellyby ja Pardiggle ovat ”hyväntekeväisyyden harrastajia”, jotka jättävät perheensä huonolle hoidolle omistautuessaan ”kutsumukselleen”. Allan Woodcourtilla ei ole muuta virkaa kuin Estherin naiminen, George on renttumainen mutta pohjimmiltaan hyvä rakuuna, mademoiselle Hortense on tuittupäinen ulkolainen palvelija. Guppyn inhimillisessä moniulotteisuudessa kuitenkin on ainesta omaksi romaanikseen.


Realismi vs. romantiikka

Dickensin romaanit on kirjoitettu realistisen ihanteen mukaisia, mikä hänellä ilmenee useammin kurjuuden ja epäkohtien kuvaamisena kuin varsinaisena objektiivisuutena. Koleassa talossa tämä näkyy esimerkiksi ympäristön arkipäiväisyytenä, köyhyys kuvataan sellaisenaan ilman romantisoimista, eikä säätyläisiäkään kuvata kuin heidän jokainen ruumiinaukkonsa paistaisi valoa ja hunajaa.

Silti Kolean talon henkilögalleriaan on saatu mahdutettua melkoinen annos romantiikkaa: tarinan sankarit, ne joiden puolella lukijan oletetaan olevan, on kuvattu myötätuntoisesti ja vain pienillä heikkouksilla lisättynä: Ada on suorastaan enkeli, Richard on naiiviudessaan hellyttävä ja vain hiukan ajattelematon, Jarndyce on armollinen suojelija joka vähäisen Esther-haksahduksen jälkeen ryhdistäytyy lahjoittamaan Estherille ja Allanille talon. Ei ole kovin realistista jättää aidot paheet pois. Paheet ja ikävyydet sijoitetaan sivuhenkilöihin, sivuhenkilöt voivat olla rumia, ikävystyttäviä, pikkumaisia, kateellisia, vihamielisiä tai typeriä. Tämä kuitenkin tekee heidät inhimillisemmiksi kuin varsinaiset päähenkilöt.

Adan hyvyyttä tosin epämääräistyttää se, että häntä kuvataan ainoastaan Estherin näkökulmasta. Esther ei ole luotettava kertoja. Helpoiten hänen epäluotettavuutensa kertojana on havaittavissa siitä, miten hän mitätöi itseään mutta sisäiskertoja antaa ymmärtää hänen hyvyytensä ja kunnollisuutensa. Adaa Esther rakastaa niin paljon ettei hänellä ole mitään pahaa sanottavaa tytöstä, ja tämä tekee hänen kuvauksensa Adasta epäluotettavaksi. Richardiin Esther suhtautuu objektiivisemmin ja kykenee kertomaan esimerkiksi Richardin huolettomuudesta ammatinvalinnassa ja rahankäytössä.

Myös tarinan päätös on varsin romanttinen. Vaikka Richard ja lady Dedlock kuolevat, loppu on pääosin onnellinen: Esther saa Allaninsa vanhan ukon sijasta, Ada saa lapsen, George pääsee pois vankilasta ja tapaa äitinsä, oikeusjuttu päättyy suht onnellisesti ja jopa Estherin kauneus palaa ennalleen, mikä esiintymisfrekvenssin perusteella vaikuttaa olevan romaanin tärkeysjärjestyksessä varsin korkealla.

Kolea talo blogistaniassa:

Napoleon: ”On sääli, että Dickensin sankaritar Summerson on sietämättömän sentimentaalinen ja jaaritteleva kerturi, joka saarnaa liikuttavasta kiitollisuudestaan oksettavalla intensiteetillä – ja että tässä ei piile kirjailijan kannalta mitään ironiaa. Opin lukiessani vähitellen inhoamaan tätä epätodellisen hyvää Kristus-tylleröä, jonka pyhimysmäisyys on naurettavan särötöntä.”

Sheferijm: ”Kolea talo ei ole vain rakkaustarina tai rikosromaanikaan vaan ennen kaikkea satiirinen ja ironinen yhteiskuntaelämän kuvaus menneiltä ajoilta.”

suketus: ”Yksi mieleenpainuvimmista sivuhenkilöistä on rouva Jellyby, jonka kutsumuksena on pelastaa kaukainen afrikkalainen heimo rouvasväen yhdistystoiminnan kautta, mutta jonka oma koti on hävityksen kauhistus, perhe onneton ja mies vararikossa ilman, että rouva sen kaikessa hyväntekeväisyyshuumassaan huomaa – tai siitä edes välittäisi.”

kiiltomato: ”Bucket ilmaantuu tarinaan asianajaja Tulkinghornin käsikassarana, mutta irrottautuu myöhemmin itsenäiseksi toimijaksi. Aina leppeän hyväntuulisena ja valppaana hän orkestroi kuulusteluja ja konflikteja. Kuuluisa etusormi heiluu ja järjestystä alkaa syntyä tapahtumien kaoottiseen vyyhteen, kun Bucket sukkuloi eri tarinalinjojen välillä ja paljastaa – usein sangen laveasanaisesti – niiden välisiä yhteyksiä. Ei ole vaikeaa nähdä, mistä lähteestä myöhemmät mestarietsivät Sherlock Holmes ja Hercule Poirot osaltaan ammentavat.”

mklinga: ”Ylenpalttinen hyvyys päähenkilöissä on valtava vastakohta välinpitämättömiä lakimiehiä kohtaan […], jotka ”pyörittävät tahkoa” oikeusprosessissa.”