Johanna Sinisalo markkina-arvoteoriasta

Markkina-arvoteorian mukaan pariutuminen on resurssien vaihtoa: naisilla on seksuaalista valtaa, jota he vaihtavat miesten omistamiin resursseihin, kuten hyväksytyksi tulemiseen, kumppanuuteen, rahaan tai yhteiskunnalliseen statukseen. Resurssien vaihto on osin biologista ja siten tiedostamatonta: naaraan on haettava urosta jolla on mahdollisuus suojella ja ruokkia naarasta ja poikasia, uroksen on haettava naarasta jonka ominaisuudet viestivät korkeasta hedelmällisyydestä.

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi tukee käsitystä pariutumisen pohjautumisesta biologiaan. Mikael on monissa suhteissaan kuten pariutumisdiskurssin nainen: fyysisesti heikompi osapuoli, miesten himoitsema, mutta pystyy kuitenkin henkisesti kontrolloimaan ympärillään olevia. Muiden henkilöiden tietoisuudessa olennaista on hänen lempinimensä, Enkeli. Mikael on viaton, suloinen, kultatukkainen poju. Myös Mikaelin oma kertojanääni tiedostaa muiden käsityksen itsestään ja käyttää sitä hyväkseen: ”hipaisen sormillani Tohtori Spidemanin reittä, hengitän häneen päin kutsuvin pikku huokauksin, annan silmieni sulaa hänen omiinsa.” ”nuolaisen huuliani kevyesti, ja sitten upotan häveliäästi katseeni tuoppiin.”

 

Henkiset valtasuhteet

Valtaa ja manipulointia pohditaan jokaisessa Enkelin ihmissuhteessa. Spiderman haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen tietoja peikoista. Ecke haluaa Enkelin, Enkeli käyttää häntä saadakseen kirjan. Vastaavasti Spiderman ja Ecke käyttäytyvät kiristävähkösti saadakseen Enkelin harrastamaan seksiä, tiedostavat että ilman lahjoja ei seksiä tipu. Valtaa käytetään siis molemmin puolin.

Martesiin Enkeli on aluksi hieman ruusuisesti ihastunut. Martes kuitenkin hyväksikäyttää Enkeliä niin työsuhteessa kuin yksityiselämässäkin: Enkelille ei kerrota että hän saisi paljon suuremmat rahat ottamistaan kuvista suoraan asiakkaalta eikä Martesin kautta kierrätettynä, ja tekijänoikeussopimuksella Martes huijaa Enkelin antamaan kaikki käyttöoikeudet firmalleen. Yksityissuhteessakin Martes haluaa olla se joka määrää tahdin, se joka päättää mitä ei tule tapahtumaan, ihailun ja palvonnan kohde, se joka voi päättää jättää. Mutta miksi Martesista tuntuu pahalta kun Enkeli lakkaa tuntemasta vetoa häneen? Valta tekee riippuvaiseksi vallassaolijankin.

Palomitan ja Pentin suhde kuvaa toisenlaista valtasuhdetta. Palomita, postimyyntimorsian, tulee erilaisesta kulttuurista, eikä hän näytä täysin ymmärtävän omia oikeuksiaan, vaan ajattelee miten mies, omistaja, päättää ja naisen osana on vain tyytyä siihen. ”Meillä on sananlasku: mies on kodin tukipilari, vaimo sen valo. Minulle on selitetty, että se tarkoittaa sitä että ilman valoakin tulee toimeen mutta ilman tukipilaria maja sortuu.”, ”Enkä minä voi nousta Penttiä vastaan. Se on mahdotonta. Nainen ei hylkää. Mutta minkä voin sille, jos hän hylkää minut?”

Enkelin ja Pessin vuorovaikutus toistaa Palomita-Pentti -kuviota. Palomita on postimyyntimorsian joka lukitaan sisälle, Pessi on villieläin joka lukitaan sisälle. Palomitalle ostetaan valjaat ja halkiohousut ja jatko jätetään kuvittelun varaan, Enkeli vetää peikkoa lähemmäs ja laukeaa pitkin peikon selkää.

Olennainen ratkaisu on tehdä päähenkilöstä homo. Reviiriä puolustavan peikon ”omistajaksi” joka ihastuu eläimeensä olisi liian tulenarkaa laittaa naispuolinen: kun kuvioon lisää vielä postimyyntimorsiamen, soppa on alleviivaavan konservatiivinen. Lisäksi ihmisnaaraan ja peikkouroksen väliset seksikohtaukset voisivat olla aika groteskeja, eikä niissä olisi sitä samaa spontaaniutta ja vahingonomaisuutta kuin ihmisuroksen parissa harhalaukauksessa. Lisäksi ihmissuhteiden kannalta homoyhteisö ja suhteilu miesten välillä ehkä korostaa valta-asetelmien luonnetta paremmin kuin hieman tulehtunut naisten ja miesten välinen pariutumiskulttuuri, eikä turhaan kiinnitä huomiota poteroituneisiin keskusteluasetelmiin.

 

Biologia ja pariutuminen

Osa Enkelin ”rakastumisesta” peikkoon selittyy kirjan lomaan liitetyllä faktapätkällä: oselotit, harvinainen kissarotu on pariutumisvaikeuksissa, ja niille kehitetään feromoneja, sattumalta huomataan että eräs Calvin Kleinin kölninvesi voimistaa niiden pariutumisviettiä. Samaa tapahtuu Enkelin tiedostamatta myös hänelle itselleen: peikko merkitsee reviirinsä feromoneillaan, puolustaa sitä vieraita uroksia vastaan. Myös Spiderman kiinnittää huomiota Enkelin metsäiseen, metalliseen, kiihottavaan tuoksuun, samoin Martes haistaa feromonit Enkelin asunnossa ja tuntee nöyryyttävästi erektion alkavan. Jossain vaiheessa Enkeli tiedostaa ”haluavansa jotakuta”, mutta feromoniselitys jää huomaamatta. Enkeli ymmärtää peikon puolustautuvan vieraita uroksia vastaan, mutta ymmärtämättä jää hänen oma kiintymyssuhteensa peikkoon ja sen syyt.

Mikael on viettiensä vietävissä peikon feromoniarsenaalin edessä, mutta biologia vaikuttaa myös ihmisten välisiin suhteisiin. Mikä saa epäsiistin nörtti-Ecken hakeutumaan Mikaelin lähelle huolimatta siitä että kokee olevansa paljon hänen alapuolellaan? Miksi Mikael ripustautuu Martesiin joka alleviivaa olevansa hetero? Mikä osuus biologialla on ihmisten väliseen pariutumiseen?

Ecke ja Spiderman edustavat Mikaelille resursseja enemmän kuin seksiä. Mikaelin oma libido puolestaan tulee esille hänen suhtautumisessaan Martesiin. Erityisen tärkeä Enkelille on yö Tammerkosken sillalla, jota kuvaillaan kirjan aikana moneen kertaan, ja jonka hän kokee selvästi eroottisesti latautuneeksi. Enkeli kuvailee toistuvasti miten hän muistaa yhteisen aallonpituuden, highfivet ja katsekontaktin, mutta loppukaneettina tulee aina tunneaistimukset ja Martesin erektion muistelu. Biologia voittaa aivot.

 

Yhteenveto

Valtaa on teoksessa kahdenlaista: seksuaalista valtaa sekä henkistä valtaa. Seksuaalinen valta perustuu ennenkaikkea biologiaan, ja alistuja tekee mitä vain saadakseen seksiä. Enkelillä on seksuaalista valtaa suhteessa Eckeen ja Spidermaniin, ja Pessillä on seksuaalista valtaa suhteessa Enkeliin.

Henkisessä vallassa oleva kontrolloi joko elatuksella kuten Pentti tai kirjoilla ja tietoudella kuten Ecke ja Spiderman. Parit Enkeli-Pessi sekä Pentti-Palomita edustavat valtasuhdetta auktoriteetti-alistuja. Enkeli on Pessille auktoriteetti ja omistaja, Pentti on Palomitalle auktoriteetti ja omistaja. Valtasuhteessa taas Enkeli on alistuja suhteessa Martesiin koska Martes pompottelee häntä työn suhteen, ja Ecke ja Spiderman alistuvat Enkelille.

Seksuaalinen valta ja henkinen valta kietoutuvat yhteen siten, että seksuaalista valtaa vaihdetaan resursseihin. Vallan voimakkuus vaihtelee: Pentin valta Palomitaan on niin absoluuttinen että Palomita ei uskalla edes ostaa mitään ilman lupaa, Ecken ja Spidermanin valta Enkeliin taas on minimaalinen että se kutistuu pieniin lahjuksiin. Sekä seksuaalisesti että henkisesti hallitsevat käyttävät asemaansa hyväkseen: Spiderman tietää, että loislääkettä on apteekissa, mutta väittää Enkelille että sitä saa vain eläinlääkäreiltä, saadakseen Enkelin asuntoonsa, Enkeli puolestaan uskottelee haluavansa Spidermania päästäkseen lääkkeeseen käsiksi.

Näkemys edustaa siis varsin tyypillistä nainen-mies -biologista debattia: nainen on haluttava ja seksuaalinen olento, joka kontrolloi haluttavuudellaan miehiä, kun taas mies kontrolloi naisia resursseilla sekä fyysisellä olemuksellaan.

 

Ennen päivänlaskua ei voi blogosfäärissä

”Päähenkilö Mikael on ikään kuin välikappale luonnon ja ihmiskunnan välissä, ja hänen kokemustensa kautta vertaillaan ihmisten omituisuuksia ja luontoa… kuinka kaukana, ja toisaalta kuinka lähellä, toisiaan ne osaavatkaan olla.” (Wervi)

 

”Luonnon ja ihmisen suhde ei koskaan ole yksiselitteinen. Vasta juutalaiskristillinen etiikka on määritellyt, minkälainen ihmisen ja eläimen suhde saa olla. Ennen sitä lajien välistä seksuaalisuutta on pidetty luonnollisena asiana.” (Sinisalo Hesarissa)

 

”Minua kiinnosti ja hämmästytti Mikaelin suhde muihin miehiin. Häntä kusetettiin, hän kusetti ja hänet dumpattiin ja hän dumppasi. Mahtoiko hän hakea lohtua puhumattomasta peikosta? Se ei ainakaan pettäisi häntä.” (Anni)

 

”Peikot olivat ihmismäisiä, kykenivät paitsi tunteiden ilmaisuun, mutta oppivat myös ihmisten tapoja ja kykenivät hurjiin taidonnäytteisiin. Kuitenkin näissä eläimissä oli säilytetty villieläimen luonto, joka puski alituisesti pintaan. Juuri risteymä vaaraa ja inhimillisyyttä teki niistä, niin äärimmäisen kiehtovia.” (Kaleidoscope)

Blåfield-Sharma: Ken leikkiin ryhtyy…

Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta. Ville Blåfield, Leena Sharma. Ajatus kirjat 2007. Takakansiteksti kertoo teoksen käsittelevän julkisuuteen haluamista sekä sitä hintaa minkä julkisuudesta voi joutua maksamaan. Tyyliltään teos on kuten kepeä, haastattelupainotteinen, yhteenvetoja tai asioiden reflektointia harrastamaton uutinen hesarissa tai muussa viihdelehdessä, mutta aiheessa olisi ainesta myös vakavammalle filosofiselle ja sosiologiselle pohdinnalle.

 

1. Substanssi- ja varttijulkisuus

Teos ei oikein täytä otsikkonsa asettamia odotuksia, vaan tyytyy lähinnä käsittelemään sananlaskun jälkimmäistä osaa, ”se leikin kestäköön”. Julkisuuden haittapuolet, kuten yksityisyydensuojan menettäminen jne. koskevat kirjoittajien mukaan kaikkia julkisuuden henkilöitä, sillä rajoituksella millä tavalla he itse siihen suhtautuvat.

Sen sijaan ”leikkiin ryhtyminen” jää vähemmälle. Kirjan julkisuuteen pyrkimistä käsittelevä alkuosa tyytyy haastattelemaan muutamaa 13-19 -vuotiasta tositv-hakuista nuorta sekä BB-kilpailijoita. Enimmäkseen teos siis käsittelee BB-julkisuutta, Idolsia ja vastaavia, jota nimitetään kirjassa myös varttijulkisuudeksi. Huolimatta haastateltujen joukkoon otetuista ahtisaarista ja muista joiden julkisuus perustuu substanssiin, teoksen anti jää lopulta aika heppoiseksi.

Kiinnostaisi tietää laajemminkin niistä rakenteista, jotka piilevät julkisuuteen pyrkimisen taustalla. Mikä ero on niillä jotka pyrkivät substanssijulkisuuteen ja niillä jotka pyrkivät julkisuuteen sinänsä, varttijulkisuuteen? Millä tavoin eri julkkistyypeillä asenne julkisuuteen muuttuu sen kestäessä? Millaisia unelmia on 17-vuotiaalla politiikkaan pyrkivällä ja samanikäisellä musiikkiurasta haaveilevalla, millaiset asenteet heillä on julkisuuteen? Millaiset prosenttiosuudet tietyssä iässä on substanssi- ja varttijulkisuuteen tähtääviä ja mikä osuus työskentelee aktiivisesti sen eteen?

Julkisuudella on erilaisia funktioita ihmisille. Big Brother -kilpailijoiden haastatteluista kirjoittajat päättelevät, että ö-luokan julkkikset suhtautuvat julkisuuteen leikkinä, että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti (s. 48). Toisaalta jotkut käyttävät julkisuutta välineenä, jolloin sen funktio on erilainen ja siten myös tapojen pyrkiä sinne voisi olettaa poikkeavan itseisarvoisesta julkisuuden tavoittelusta. Esimerkiksi taiteilijoille ja poliitikoille julkisuus on tärkeä väline: osa pyrkii sinne aktiivisesti, jotkut nousevat vahingossa, jotkut yrittävät käyttää julkisuutta välineenä jonkin muun asian tekemiseen (kiinnitän ihmisten huomiota kehitysvammaisiin / animen taidepotentiaaliin), osa markkinoi itseään saavuttaakseen jotain (se myy kirjoja / tuo ääniä).

 

2. Reaktio

Funktion lisäksi myös ihmisten reaktiot yhtäkkiseen julkisuuteen ovat erilaisia. Arno Kotron mukaan puolestaan ei kannata tehdä sitä virhettä, että lähtisi vaatimaan oikaisuja tai vastailemaan kriitikoille, koska ilman sitä ihmiset unohtavat nopeammin (s. 146). Samoilla linjoilla on Rosa Meriläisen subjekti-objekti -jaottelu: julkisuudessa on parempi olla objektina, ei pitäisi lähteä kommentoimaan itsestään kerrottuja juttuja ja oikomaan vääriä juoruja koska näin olisi subjekti ja tiukemmin kiinni mediamyllytyksessä (s. 164, 167). Tosin substanssiosaajien täytyy tietysti vastata asiakritiikkiin – vähintään sitten kun pahin kohu on laantunut.

Monilla substanssijulkuilla asenne negatiivisiin kohuihin näyttää olevan ”maito on jo maassa, koitetaan hymyillä urheasti” – kun paskaa sataa niskaan niin lohdutellaan itseä, että nyt ainakin saadaan omalle asialle näkyvyyttä. Esimerkiksi Laasasen mediastrategia näyttää olevan, että mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta, että koska vauva-palstalla haukutaan että laasanen on läski, niin markkina-arvoteorian popularisoiminen on toiminut hyvin. Samoin Saul Schubak tolvasinineen ja tausseineen yritti kovasti vakuutella, että kyllä se nyt kansakunnan tietoisuus talouspolitiikasta ja huumeongelmista on laajentunut kun pertti ja esteri siwan kassalla päivittelee ja toistelee yhtä kontekstistaan irrotettua lausetta.

Tässä mielessä substanssijulkkuus muistuttaa suuresti Blåfieldin ja Sharman kuvailemaa varttijulkisuutta, jossa mikä tahansa julkisuus nähdään hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena: julkisuuden kohteena vain nähdään oman itsen sijasta oma ideologia jota ajetaan. Julkisuus siis koetaan niin tärkeäksi, että se menee imagokysymysten, jopa oikeellisuudenkin edelle: BB-kilpailijasta on hyvä idea pyllistää kameralle, nuoresta poliitikosta voi tuntua hyvältä esittää provosoivia kommentteja.

Petteri Ahomaan mukaan julkisuuteen äkkiä singahtaneet tarvitsisivat managereita (s. 68), valmentajia jotta nuoret eivät rikkoisi itseään päästämällä median puremaan itseään vapaasti. Ahomaa puhuu lähinnä tangokuninkaallisista ja misseistä, mutta tämä voisi olla hyvä idea substanssiosaajillekin. Schubakin lapsilisäheitosta seurannut kohu oli niin ennakoimaton että sen alkamiseen ei välttämättä olisi voinut vaikuttaa, mutta mitä olisi tapahtunut jos kokoomusnuorilla olisi ollut joku media-asiantuntija, joka olisi osannut vedota imagoargumenttiin sopivan hienovaraisesti, ts. manipuloida Schubakia niin että tämä olisi suhtautunut mediaan työkaluna eikä väen vängällä yrittää puolustella. Ulostuloksi olisi alkuvaiheessa riittänyt korkeintaan ”tuli pyllistettyä kameralle, sori”. Kun asiaa oli hoitamassa ainoastaan toinen yhtä kokematon kokoomusnuori Antti Häkkänen, tuloksena oli asioita pahentava haastattelukierre, emopuolueen tuomio ja Schubakille erottaminen varapuheenjohtajuudesta.

Paula Lehtomäen mukaan poliitikot eivät kauheasti edes mieti imagoasioita eikä heillä erityisesti ole mediastrategioita (s. 157). Ehkä kannattaisi. Vaikka totuuden kaunistelemisessa kieltämättä on kritisoitavatkin puolensa, mitä hyötyä on äärimmäisyyksiin menemisestä, siitä että media samaistaa puolueagendan kameralle pyllistykseen?

 

3. Loanheitto

”Kun tietty raja on ylitetty, tulee tämä outo kaksoisstandardi, että tuntemattoman ihmisen nolaaminen julkisuudessa on häpeällistä, mutta julkisuuden henkilön nolaaminen on terävää ja nerokasta, oivaltavaa journalismia.”
Arno Kotro (s. 144)

Esiintymisfrekvenssin perusteella teoksen huomioarvoisin asia julkisuudessa on loanheitto: henkilön haukkuminen, perättömien juorujen levittäminen, moralisointi. Monella haastatellulla on kokemuksia keskustelupalstoista ja irvivistä kolumnisteista. Varttijulkimoilla, joiden koko asema perustuu heidän henkilöönsä, eikä mihinkään asiaan, on luonnollista, että kritiikki sekä haukkuminen kohdistuu henkilöön itseensä. Kuitenkin myös substanssijulkimot kokevat henkilöön hyökkäämistä. Selkeästi kaikkien substanssijulkkisten kaikkia asiaosaamiseen liittyviä asioita on voitava kritisoida. Mutta entä heidän henkilökuvansa, millaisten julkkisten henkilökuvaa saa kritisoida, millaisia julkkiksia saa nolata? Saako minkäänlaisia?

Schubak on loistava esimerkki myös julkisesta loanheitosta. Tyypillinen sivistyneen ihmisen reaktio nuorpoliitikon yhteen facebook-päivitykseen on kuten Touko Aallolla. Yleisen linjan mukaisesti ei muuta kommenttia itse asiaan kuin että ”säälittävä heitto”, muu on henkilön haukkumista. Kohun leviämiseen vaikutti todennäköisesti myös se, että kokoomuslaiset nähdään jonkinlaisena köyhien riistäjänä ja siksi jos joku asettaa sanansa harkitsemattomasti niin häntä on kivaa lyödä, kun argumentit on niin helppo lytätä.

Schubakin tapauksessa moralisointi-intensiteetti oli niin voimakas, että pääasiasta ei puhuttu lainkaan, keskityttiin lauseesta rakennettuun olkiukkoon. Siinäkin mielessä tapaus muistuttaa varttijulkimoiden kohuja: paljon mölyä tyhjästä, nakellaan paskaa kun kerran kaikki muutkin. Substanssijulkkujen kohuja kuitenkin on olemassa myös toista laatua, mistä puhuu Aallon kirjoitukseen kommentoinut anonyymi.

”Ja nyt tämän töräyksesi jälkeen olet tietenkin itse mielestäsi suuri intellektuelli? Vain yksi tässä ketjussa on oivaltanut, mikä kirjoituksessasi mättää. Ongelma on se, että et ole oikeastaan yhtään Saulia parempi. Itse asiassa olet vielä häntä(kin) köykäisempi ”ajattelija”, sillä menet juuri siitä, missä aita on matalin. Keskityt haukkumaan kyseistä henkilöä mukanäppärästi, kuten nykyisin tuntuu ”intellektuellipiireissä” olevan hyvin muodikasta tehdä, mutta varsinaista asiasisältöä et esitä itse laisinkaan ”
Anonyymi 15.11.2012 10:03

Substanssijulkisuuskohuista kirjoittajille leimallista on korostaa omaa sivistyneisyyttään verrattuna kohun kohteena olevaan idioottiin. Hyvä esimerkki tästä on Pekka Himanen. Poliitikkojen kaveriverkoston kritisoiminen on vakioaihe kaikkialla, filosofiaa taas on jo pitkään kritisoitu tahallisesta sisällyksettömästä vaikeaselkoisuudesta, joten Himanen tuli sopivaan saumaan, symboloimaan koko nykyfilosofian alennustilaa. Himanen on siis loistava aihe, helppo ja hyvännäköinen, sivistyneeseen keskusteluun viinilasin äärellä. (Tunnustan itsekin sortuneeni samaan.) Sillä, onko kukaan keskustelijoista varsinaisesti lukenut Himasen tuotantoa, ei ole merkitystä. Loanheitto on tapa osoittaa omaa parempaa sivistyneisyyttään verrattuna julkiseen eliittiin.

 

Blogosfääristä

”Vaikka kirja pitikin sisällään tietoa aiheesta, niin minulle jäi kuitenkin jotenkin ontto olo niistä pohjimmaisista, psykologisista syistä tähän julkisuudenkipeyteen. Niitä ei oikeastaan sen suuremmin sitten tongittukaan vaikka ne ehkä välillä vilahtivatkin tekstin lomassa!”
Maiju, Liikeakatemia

 

Kolmas, ehkä surullisin, haastatteluissa toistuva asia oli, kuinka ihmiset tuntuvat hyväksyneen ja sisäistäneen ajatuksen, että pelin henki tänä päivänä on se mikä on, eikä sille kukaan mahda mitään.
Elsa Saisio, Vihreä lanka

Weissensee ja moraalirelativismi

Weissensee on saksalainen tv-sarja, jonka pääosassa on stasi-perhe Kupferit.

Falkin uskollisuus

Falk, joka sarjan aikana nousee isoksi kihoksi stasissa, on Weissenseen tyhmä-pahis. Toisaalta Schnyderia kuulusteltaessa Falk esitetään fiksuna ja pahana. Hän manipuloi älykkäästi tätä amerikkalaista, jonka epäillään yrittäneen salakuljettaa Julian länteen. Kun vanki lopen uupuneena ja stressaantuneena tuodaan Falkin kuulusteltavaksi, Falk on ystävällinen, on tuohtuvinaan kun kuulee valojärjestelmän ”hajoamisesta”, käyttää me-muotoa ”saamme tämän yhdessä selvitetyksi”, saa Robertin itkemään tarjoamalla kahvia ja syötävää. Julian työtoveria kiristäessään Falk vetoaa hänen lapsiinsa, kuvaa vakoilun auttamiseksi ja Julian pahaksi.

Hansin kaksinaismoralismi

Hans Kupfer, Falkin ja Martinin isä, joka sarjan aikana menettää arvoaan stasissa, on pintapuolisesti ”pahis, johon samaistutaan”: hän siis toimii työssään statuksensa mukaisesti, mutta alkaa vähitellen epäillä toimiensa oikeutusta ja muuttuu vähitellen lämpimämmäksi. Katsojan on tarkoitus tuntea myötätuntoa Hansia kohtaan nähdessään tämän pehmenemisen, kun taas Falk tuomitaan täysin. Syvemmältä tarkastellessa asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Falk on yksinkertaisen paha, kun taas hänen isänsä on kaksinaismoralistisen paha. Hans Kupfer ei kiellä kiduttamasta Schnyderia siksi että se on eettisesti oikein, vaan koska amerikkalaisia ei saa suututtaa, hän ei vapaututa Juliaa koska se on oikein, vaan koska epäilee tämän olevan hänen tyttärensä, ei suojele Dunja Hausmannia koska kannattaisi sananvapautta vaan koska rakasti häntä. Falk taas ajattelee vangitsemisen olevan oikein: ei länteen saa noin vain karata. Länteen karkaaminen on rikos, ja rikollisia täytyy rangaista.

Ei ole aihetta olettaa, että Hans olisi moraalisesti parempi kuin Falk: Hans on valmis kapinoimaan järjestelmää vastaan kun siitä on hänelle itselle hyötyä. Hans Kupfer ei ole järjestelmälle uskollisen paha, tottelevaisen paha, vaan kaksinaismoralistisen paha. Kumpi siis on pahempi, ihminen joka tekee pahaa koska uskoo sen olevan oikein, vai ihminen joka jättää tekemättä pahaa silloin kun se on tarkoituksenmukaista?

 

Martinin passiivisuus

Martin taas ei varsinaisesti ole sankari joka pelastaa maailman, vaan tavallinen laiska pikkuvirkamies, joka haluaa lähinnä elää rauhassa porvari-idylliä. Jos hän ei törmäisi niin konkreettisesti Julian kautta siihen pahaan mitä tapahtuu, hän antaisi asioiden tapahtua puuttumatta niihin. Hän siis on passiivisen paha, antaa asioiden tapahtua kun ne eivät kosketa itseä. Vääryyksiä oikeasti kohdatessaan hän kuitenkin kieltäytyy tekemästä niitä itse, esimerkiksi häipyy kun Stasi hyökkää laittomaan konserttiin. Tavallaan tämä on ihan hyvä kontrasti Falkin toiminnalle, se osoittaa että valinnanmahdollisuus on olemassa.

 

Pahuuden relativistisuus

Monet ihmiset jotka tuomitsevat pahuuden relativistisuuden, olkiukkoilevat sitä vastaan esimerkiksi kysymällä, pitäisikö Saudi-Arabian homomurhat hyväksyä, koska eri kulttuuri ja arvomaailma jota pitää kunnioittaa. He eivät kuitenkaan ota huomioon, että ”kulttuuriero” on paljon laajempi ja monisyisempi käsite, se ei typisty valtionrajoihin tai samalla hetkellä olemassaoleviin uskontoihin.

Samalla hetkellä olemassaolevien arvomaailmojen väliset arvoerot ovat yleensä paljon hienovaraisempia asioita kuin arvo-objektivistien suosimat ronskihkot murha ja lapsenraiskaus. Falkin tapauksessa DDR:lle on uhka että ihmiset luovat hajanaisuutta: Falk sanoo taistelevansa ”rauhan, onnen ja oikeudenmukaisuuden puolesta”, elokuvan kommunistit näyttävät uskovan aidosti että muuri ja eristäminen lännestä on ainut keino estää kolmas maailmansota. Keinot kuitenkin ovat kyseenalaisia: Schnyderia kidutetaan, Dunjaa painostetaan itsemurhalla, Falkin vaimon oppilaalle ei anneta hyviä numeroita koska hänen vanhempansa ovat länsimielisiä, Julia vangitaan ja häntä kidutetaan pakoyrityksen jälkeen.

Toinen arvo-objektivistien suosima olkiukko on väittää, että arvorelativistien mukaan ei pitäisi rangaista toisen kulttuurin edustajia teoista, josta oman kulttuurin edustajaa rangaistaisiin, koska pitää kunnioittaa toisenlaista arvomaailmaa. En kuitenkaan usko, että kukaan ei-pipipäinen arvorelativisti kannattaisi tätä. Vaikka tällä toisen arvomaailman edustajalla ei olisi ollut vaihtoehtoa toimia toisella tavalla, en näe muuta tapaa ratkaista asiaa.

Tällaisessa tapauksessa rankaiseminen on epäreilua samalla tavalla kuin on epäreilua rankaista koulukiusattua joka monen vuoden hakkaamisen jälkeen repii sadistilta korvan. Tai kuten on epäreilua tuomita raiskattu joka tappaa raiskaajansa. Korvan repiminen voi olla ainoa tapa selvitä yhdessä maailmassa, mutta siitä rankaistaan toisen maailman säännöillä. Rankaiseminen on ainut oikea reagointitapa, mutta ei se silti reilua ole.

Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa elävän voi olla vaikea kuvitella mitä se käytännössä tarkoittaa, että on eri arvomaailmoja joiden hyvyyskäsitykset poikkeavat toisistaan, ja kuinka vaikeaa se on oppia pois jostain tietystä arvomaailmasta. Konkreettisimmin tällainen poisoppiminen näkyy esim. ahdasmielisistä uskonyhteisöistä, kuten lestadiolaisuudesta poislähteneillä. Jos olet lapsesta asti uskonut aidosti yhteisön ulkopuolisten ihmisten pahuuteen ja moraalittomuuteen, niin miten alat luottaa heihin? Jos olet käyttäytynyt lestadiolaista hyvyyskäsitystä rikkovaa ihmistä kohtaan tavalla joka on lestadiolaisuudessa normi ja velvoite, miten käsittelet jälkeenpäin syyllisyyden ja häpeän tunteesi? Miten käsittelet syyllisyydentunteen, kun lakkaat uskomasta ”ainoaan oikeaan moraaliin”, mitä tapahtuu minäkuvallesi kun huomaat muuttuvasi ”pahaksi”?

Jos pahuus typistetään yksiulotteiseksi objektiivisuudeksi, menetetään jotain olennaista pahuuden luonteesta. Ennen kaikkea menetetään mahdollisuus mennä väliin ja muuttaa asioiden suuntaa. Falkin tapauksessa pahuuden aiheuttaa tietty yhteiskunnan arvomaailma. Ihminen on useimmissa tapauksissa niin pieni, mitätön ja ajattelukyvytön olento että se tottelee sitä mikä on sille tuttua, ei se osaa keksiä millainen moraali seuraavassa maailmassa on. Monella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella sitä moraalia mihin on kasvanut.

Arvomaailmojen vaihtuessa tuomitaan ne, jotka vanhassa maailmassa toimivat aktiivisesti paremman elämän puolesta, niitä ei jotka passiivisesti antavat asioiden tapahtua.

Arvomaailmojen vaihtuessa, teet mitä tahansa, häviät aina: joko häviät omassa maailmassasi tai voitat siellä ja häviät toisen maailman säännöillä.

Ainoa mitä voi tehdä on edesauttaa avoimuutta jotta eri arvomaailmoissa elävät tietäisivät vaihtoehtonsa.

Paljon sanottavaa ei mistään

”[K]irjallisuudentutkijat voisivat […] kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”
– Tommi Kakko: Paljon sanottavaa ei mistään (Avain, 1/2014)

Tämä on herkullisinta mitä olen aikoihin maistanut.

Ensinnäkin Kakko valitsee verbiksi ”pelkistää”. Yksinkertaistaa, tiivistää, kiteyttää. Annetaan kuva, että kirjallisuudentutkimuksen hedelmällistä runsautta typistetään, kutistetaan, lopputulos on jotain vähemmän, jotain kuivempaa kuin kuvaileva ja monipuolinen alkutilanne. Sen sijaan se, mikä kirjallisuudentutkimuksen kielen kritiikissä halutaan, on luonteeltaan enemmänkin selventämistä: turhan käsitesotkun poistamista, monimutkaisuuden minimoimista, selkeää jäsentelyä niin että olennaisuudet erottuvat epäolennaisuuksista. Kakko siis olkiukkoilee.

Selventämisvaatimus on sitä samaa mistä puhuvat mm. Wittgenstein, Einstein, Sokal ja muistaakseni Chomsky myös. ”Jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et ole ymmärtänyt koko asiaa.”

”Ongelmat, jotka vaikuttavat pelkistämisen jälkeen absurdeilta” taas on kaunisteltu tapa sanoa, että tutkimusongelmat näyttävät ikävän turhilta ja hyödyttömiltä jos kieli ei enää ole nätin koukeroista. Kakko tarkoittaa varmaan sanoa, että kaikkea ei voi ilmaista yksinkertaisesti, että selventäminen olisi väistämättä silpomista, typistämistä. Siitä olen samaa mieltä. Määritelmä ”jääkiekko = 12 äijää tökkii kepeillä littanaa kumista kappaletta” typistää selvästi jääkiekon olennaisia aspekteja, vaikka se onkin tyylipuhtaasti selkeytettyä ja yksinkertaistettua kieltä. Samoin vaikkapa matemaattisia todistuksia ei välttämättä voi ilmaista selkokielellä.

Kakko näyttää siis olevan haparoiden oikeilla jäljillä, mutta ongelma tuleekin vasta kysyttäessä, onko kirjallisuus verrannollinen jääkiekkoon ja matematiikkaan, onko kirjallisuudentutkimuksessa asioita joiden ainoa oikea ilmaisutapa on vaikeaselkoinen kieli. Havaintojeni mukaan suurin epäselkeyden ongelma on yleensä samankaltainen kuin aiemmin bloggaamassani Kristevan teksteissä: hän sanoo ”Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa” kun hän tarkoittaa ”dialogia on vain kerronnassa”. Tämä väite on jokseenkin itsestään selvä, mutta joskus päädytään myös absurdiuksiin, kuten ”kerronta rakentuu kerronnassa”. Tällaisessa tapauksessa sama asia voidaan yleensä ilmaista selkeämmin, joten käsitteiden hämärtäminen on perusteetonta.

Tarkastellaanpa koko koko kappaletta josta lainaus on peräisin:

”Kirjallisuudentutkimuksen kieli on aina saanut osakseen kritiikkiä, mutta kirjallisuudentutkijat tietävät, että joskus selväkielinen argumentti ei aja asiaansa teoreettisesti eikä pedagogisestikaan. Vaikeaselkoisuuden lähde on kirjallisuudentutkijoiden tiedossa, sillä kirjallisuuden kieli on aina taipunut groteskeihin muotoihin, joissa kommunikoinnin tehokkuus on toisarvoista. Suuri yleisö voisi olla vastaanottavaisempi, jos virallisen kielen merkityksettömyyden voisi pukea mahdollisimman selkeisiin sanoihin ja perustella paremmin. Toisaalta kirjallisuudentutkijat voisivat ottaa oppia filosofien kokemuksista ja kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan.”

Jos tarkoitus on samaistaa kirjallisuudentutkimus sen tutkimuskohteisiin, kirjallisuuteen, pelkistämisestä kieltäytyminen tuntuu oikeutetulta. Kaunokirjallisuutta ei lueta vain saadakseen tietää sen asiasisällön, vaan olennainen osa lukukokemusta on se polku jota pitkin asiasisällön tietämiseen päädytään. Vähän kuin pelejä ei pelata vain pisteiden saamisen vuoksi, tai jännäreitä ei katsota vain saadakseen tietää kuka murhaaja oli.

Mikäli tämä samaistus olisi oikeutettu, on perusteltua sanoa että selventämistä ei tarvita, että kirjallisuudentutkimuksen ydin tarvitsee lennokasta kieltä enemmän kuin eksaktiutta. Sinänsä se kyllä käy, silloin vain on aika aiheetonta nimittää kyseistä toimintaa ”tutkimukseksi”, kun painopiste sijoittuu tutkimuskohteiden sijasta välineistön hiomiseen. Paremminkin se on jonkinlaista kirjallisuuden filosofiaa tai kirjallisuuden esseistiikkaa.

Ruoskinta IV: Toinen ja muita monimutkaisuuksia

(johdanto)

Monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia (haittaa usein ymmärtämistä, mutta muuten pieni ongelma)

Bahtinin termi dialogismi seemisenä monisäikeisenä kokonaisuutena merkitsee siis kaksinkertaistumista, kieltä ja toista logiikkaa.

Erotellaanpa. ”Dialogismi merkitsee kaksinkertaistumista.” Mikä kaksinkertaistuu? ”Dialogismi merkitsee kieltä”. Jassoo. Paremminkin dialogismi ilmenee kielessä. ”Dialogismi merkitsee toista logiikkaa.” Hmm.

Monologisuus pysyy siis eeppisen rakenteen järjestymisen periaatteena.

Suomeksi: eeppinen on monologista.

Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa.

Suomeksi: dialogia on vain kerronnassa.

Tekstin näkyvän järjestymisen tasolla (historiallinen lausuminen / diskursiivinen lausuminen) dialogia ei ole: lausumisen kahta aspektia rajoittavat kertojan absoluuttinen näkökulma, joka on yhtäläinen jumalan tai yhteisön näkökulman kanssa.

Suomeksi: kerronta ei ole dialogista, vaan kertojan näkökulma on ainoa, mitä on, ei ole kahta näkökulmaa.

Eeppisessä tilassa vallitsee kielen systemaattinen (samanlaisuus Jakobsonin mukaan) muoto.

Lyhyemmin: Epiikan kieli on systemaattista.

kirjallisuus koskettaa sitä strategista pistettä, joksi kirjallisuus tulee silloin kun se tuo kerronnan rakenteella (genret) julki kielelliset järjestelmät.

Kirjallisuus sekä koskettaa pistettä että tulee siksi.

Samoin siitä on löydettävissä psyykkisen maailman määrittelemisestä kieltäytyminen (välittömästi läsnäolevaa toimintaa, jota luonnehtivat kuvat, eleet ja sanaeleet, joiden kautta ihminen elää rajansa epäpersoonallisessa).

Määrittelemisestä kieltäytyminen on selvä, mutta entä jälkimmäinen. Ihminen elää rajansa (miten eletään rajoja?) paikassa epäpersoonallinen vai ihmisellä on raja, rajalla on epäpersoonallinen ja ihminen elää siinä.

Se kuvittaa subjektin (”minän”) puhuntaa, jonka kieli väistämättä lävistää konkreettisen ja universaalin, yksilöllisen ja kollektiivisen kantajana.

Minän kieli vai puhunnan kieli? Mitä ihmettä tuossa lävistetään ja mitä kannetaan? Yritetäänkö konkreettinen ja universaali asettaa toisilleen vastakohdiksi, koska samassa yhteydessä mainitaan yksilöllisyys-kollektiivisuus?

Kerronta konstituoituu siis koko ajan. Se rakentuu kerronnassa dialogisena matriisina oletetun vastaanottajan varaan.

Kerronta rakentuu kerronnassa.

Toinen (pelkkä omituisuus, ei varsinainen ongelma)

sekä historian että ”diskurssin” taso edellyttävät puhujan interventiota kertomukseen sekä suuntautumista kohti toista.

Kerronnan aktissa kerronnan subjekti kääntyy toisen puoleen ja kerronta strukturoituu suhteessa tähän toiseen.

Moderni kirjoitus tarjoaa monia räikeitä esimerkkejä tästä laajentuneesta näyttämöstä joka on sekä laki että toinen.

Samoin tässä tulemisen ja menemisen liikkeessä subjektin ja toisen, kirjailijan ja lukijan välillä tekijä strukturoituu merkitsijänä ja teksti kahden diskurssin dialogina.

Kirjailija ”puhuu”, mutta vieras diskurssi on pysyvästi läsnä puhunnassa, jonka muotoa hän muuttaa. Tämän tyyppisessä aktiivisessa ambivalentissa sanassa kertojan sana esittää toisen sanaa.

Ambivalenttien sanojen kolmatta kategoriaa, jonka tapaus on kätketty sisäinen polemiikki, luonnehtii taas toisen sanan aktiivinen (eli muokkaava) vaikutus kirjailijan sanaan.

Karnevaalissa subjekti häviää tekijän rakenteen tullessa esiin anonyymisuutena, joka samanaikaisesti luo ja näkee itsensä luotavan, minuna ja toisena, ihmisenä ja naamiona.

Ruoskinta III: Ristiriidat

(johdanto)

Bahtin, joka oli ensimmäisiä poeettisen sanan logiikan tutkijoita, etsi sen juuria karnevaalista. Karnevalistinen diskurssi murtaa kieliopin ja semantiikan sensuroiman kielen lait, ja tällä nimenomaisella liikkeellä siitä tulee sosiaalinen ja poliittinen vastaväite. Kyse ei ole yhdenvertaisuudesta vaan pikemminkin identiteetistä virallisen kielellisen koodin ja virallisen lain kyseenalaistamisen välillä.

Minkä yhdenvertaisuudesta? Onko siis karnevalistinen diskurssi virallisen ja kyseenalaistamisen välillä? Myöhemmin tulee ilmi, että karnevalistinen diskurssi tarkoittaa virallisen kulttuurin kyseenalaistamista, mutta tästä saa sellaisen vaikutelman kuin se sijaitsisi virallisen ja kyseenalaistavuuden välillä.

Termi ”ambivalenssi”merkitsee historian (yhteiskunnan) sisällyttämistä tekstiin ja tekstin sisällyttämistä historiaan; kirjailijalle ne ovat yksi ja sama asia.

No tuo ei muistuta ambivalenssin määritelmää kovinkaan paljon. Ambivalenttius on moniarvoisuutta tai kaksijakoisuutta. Jos merkitään A = teksti on ambivalenssi ja H = tekstiin on sisällytetty historiaa, niin tarkoitetaanko väitteellä jotakin seuraavista
– jos havaitaan A, niin väistämättä pätee H
– jos ei havaita A:ta, niin väistämättä pätee ei-H
– jos kirjailija toteuttaa H, niin väistämättä pätee A
– jos kirjailija ei toteuta H, niin väistämättä pätee ei-A
joiden totuusarvoista en ole ollenkaan vakuuttunut.

Fregen ja Peanon sekä edelleen Lukasiewiczin, Ackermannin ja Churchin moderni logiikka, joka kehittyy 0-1 -ulottuvuuksilla, ja jopa Boolen joukko-oppi, jonka formalisoinnit sisältävät enemmän rakenneyhtäläisyyksiä kielen toiminnan kanssa, ovat käyttökelvottomia poeettisen kielen sfäärissä, jossa 1 ei ole raja. Poeettinen kieli ei siis ole formalisoitavissa olemassaolevien loogisten (tieteellisten) toimintatapojen avulla ilman, että sitä muunnetaan.

Boolea kirjallisuudentutkimuksessa? Mielenkiintoista. Hieman outoa ottaa asia tällä tavalla esille, aivan kuin joku olisi todella yrittänyt soveltaa boolea kirjallisuuteen. Loogisuuden typistäminen boolen algebraan on epäloogisuuden riemuvoitto. Fanfaareja, olkaa hyvät.

Kirjallisuuden semiotiikan on lähdettävä poetiikan logiikasta, jossa kontinuumin mahtavuuden käsite sisältäisi intervallin nollasta kahteen ja jossa 0 ilmaisee lakia ja 1 implikoi sen ylittämisen.

Kontinuumi = jatkuvuus. Ahaa, Kristevasta on siis okei typistää poetiikka nollaan, ykköseen ja kakkoseen, vaikka Boolea hän ei kelpuuttanutkaan. Tällaisten matemaattisten käsitteiden sössöily on lähinnä pinnallista tieteellisyyskuuloisuuden hakuisuutta.

Tässä ”kontinuumin mahtavuudessa” nollasta erityiseen poeettiseen kaksoismerkitykseen, ”kielto” (kielellinen, psyykkinen, sosiaalinen) on 1 (Jumala, laki, määritelmä). Ja ainoa kielellinen käytäntö, joka ”pakenee” tätä kieltoa, on poeettinen diskurssi.

Kristeva on sitä mieltä, että kielellä on vain kaksi ulottuvuutta. Virallinen kulttuuri (1) ja poeettinen eli 0. Todellisuudessa ei ole olemassa yhtään mitään kieleen liittyvää jonka voisi typistää noin raa’asti.

Tämän seurauksena epiikka on uskonnollista, teologista, ja kaikki ”realistiset” kertomukset, jotka ovat kuuliaisia 0-1 -logiikalle, ovat dogmaattisia. Realistinen romaani, jota Bahtin nimittää monologiseksi (Tolstoi) kehittyy tässä tilassa. Realistinen kuvaus, ”luonteen” määrittely, ”henkilökuvien” luominen, ”subjektin” kehitys: kaikki nämä kertomuksen kertomukselliset ja kuvailevat elementit kuuluvat intervalliin 0-1 eli ne ovat monologisia. Ainoastaan karnevaalissa toteutuu poeettinen 0-2 -logiikka: se ylittää sekä kielellisen koodin että sosiaalisen moraalin säännöt ja omaksuu unen logiikan.

Se, mitä Kristeva tässä itse asiassa sanoo, on että on olemassa virallinen kieli ja epävirallista kieltä on olemassa vain yksi mahdollinen. Toisin sanoen on olemassa kaksi virallista kieltä, eikä monimuotoisuutta ollenkaan.

Ambivalenssin termi on sovellettavissa kahden romaanin rakenteessa havaittavan tilan korvaamiseen toisella: dialogisen ja monologisen tilan.

Eli dialoginen tila ja monologinen tila ovat romaanin rakenteessa havaittavia tiloja. Millä ne korvataan? Tähän asti olin kuvitellut että monologi on sitä vanhentunutta paskaa ja dialogi on se Bahtinin keksimä uusi jännä juttu, se ”toinen”.

Ruoskinta II: Sekavuus

Sekavia ilmaisuja ja käsitteitä joita ei määritellä (vakava ongelma)

(johdanto)
Edellinen: Käsitesotku

Käsite ambivalenssi soveltuu täydellisesti eurooppalaisen kirjallisuuden nykyiseen siirtymätilaan: rinnakkaiseloon (ambivalenssiin), joka on samanaikaisesti ”kaksinkertaisesti elettyä” (realismi, epiikka) ja ”elettyä” itseään (lingvistinen tutkimus, menippeia).

Mitä ovat eletty ja kaksinkertaisesti eletty? Onko pelkkä ”eletty” enemmän elettyä kuin kaksinkertaisesti eletty? Miksi menippolainen satiiri rinnastetaan lingvistiikkaan?

kirjallinen rakenne ei ole, vaan jossa se kehkeytyy suhteessa toiseen rakenteeseen. Tällainen strukturalismin dynamisointi on mahdollista vain jos lähtökohtana on käsitys siitä, että ”kirjallinen sana” ei ole piste (kiinteä merkitys) vaan tekstuaalisten pintojen risteyskohta, useiden kirjoitusten dialogi.

Ideana on siis, että rakenne ei ole mitään pysyvää jolla on tietty merkitys, vaan tekstillä on merkitystä siinä, missä suhteessa se on toisiin teksteihin.

Kirjailijan ainoaksi tavaksi osallistua historiaan tulee tämän abstraktion ylittäminen kirjoitus-luennalla [écriture-lecture] eli toisin sanoen merkitystä muodostavan rakenteen käytännön kautta suhteessa toiseen rakenteeseen tai sen vastakohtana. Historia ja moraali kirjoittautuvat ja tulevat luetuiksi toisten tekstien infrastruktuureissa.

Eli: kirjailija kirjoittaa teoksen, joka on suhteessa toisiin teoksiin ja voi myös olla niiden vastakohta.

Sanan status määrittyy siten a) horisontaalisesti: tekstissä sana kuuluu samanaikaisesti sekä kirjoittavalle subjektille että vastaanottajalle; sekä b) vertikaalisesti: tekstissä sana on suuntautunut kohti edeltävää tai samanaikaista kirjallista perinnettä Mutta vastaanottaja sijoittuu teoksen diskursiivisessa universumissa itsekin ainoastaan diskurssina. Siten hän sulautuu tähän toiseen diskurssiin (tähän toiseen teokseen) siinä suhteessa, jossa kirjailija on kirjoittanut oman tekstinsä.

Eli kirjailija on kirjoittanut tekstinsä ”jossain suhteessa”, ja tähän ”suhteeseen” vastaanottaja ”sulautuu”. Mikä ihme tämä suhde on?

Sanan status tekstin pienimpänä yksikkönä osoittautuu välittäväksi, joka yhdistää rakenteellisen mallin kulttuuriseen (historialliseen) ympäristöön, sekä sääteleväksi, joka kontrolloi muutosta diakroniasta synkroniaan (kirjalliseen rakenteeseen).

Status osoittautuu ”välittäväksi” —-, joka… Aivan kuin tästä puuttuisi substantiivi. Sanan status on luonteeltaan välittävää, eli se yhdistää rakenteen ja kulttuurin.

merkin käsite, joka edellyttää vertikaalista (hierarkkista) halkeamaa merkitsijään [signifiant] ja merkittyyn [signifié], eivät ole sovellettavissa poeettiseen kieleen, joka on yhdistelmien ja kytkentöjen rajattomuutta.

Halkeama on siis erikseen merkitsijässä ja merkityssä, vai onko se niiden välillä, vai onko se jostain muusta niihin kahteen? Jos halkeaman on tarkoitus olla ”yhdistelmien rajattomuuden” vastakohta, niin tarkoittaako se jonkinlaista kuilua, joka sijaitsee jonkin ja jonkin muun välillä, ja estää niiden yhdistelemisen?

Käsite kaksinkertainen (ei kaksikon merkitsijä – merkitty -merkityksessä, vaan yhden ja toisen merkityksessä), ja se saa ajattelemaan poeettisen kielen toimimista taulukointimallina, jossa jokainen ”yksikkö” (tästä lähtien tätä sanaa ei voi enää käyttää kuin lainausmerkeissä, sillä jokainen yksikkö on kaksinkertainen) toimii kuten monimääräytynyt huippu.

Olisi valaisevampaa, jos tietäisi mitä tarkoittaa monimääräytynyt huippu. Tai mitä vittua, ei todellakaan olisi. Eli on siis taulukko, tällainen

Minä olen yksikkö	Minäkin, mutta olen kaksinkertainen
Minä myös, ja toimin kuten monimääräytynyt huippu	WTF?

Uusi lähestymistapa poeettisiin teksteihin hahmottuu tästä termistä, jonka kirjallisuuden semiotiikka voi omaksua. ”Dialogismista” aiheutuvaa logiikkaa luonnehtivat seuraavat piirteet. 1) Se käsittelee lauseen tai narratiivisen rakenteen eri termien välistä etäisyyttä ja niiden suhteita ja ilmaisee tulemista. Niinpä se on vastakkainen jatkuvuuden ja substanssin tasoille, jotka ovat kuuliaisia olemisen logiikalle ja ovat siten monologisia.

Mitkä tasot jatkuvuudessa ja substanssissa? Kielessäkö? Millä tavalla kieli on jatkuva? Ja mikä muuten edes on vastakkainen näille tasoille, dialogin aiheuttama logiikka? Minkä olemisessa on jokin logiikka, jolle tasojen on oltava kuuliainen?

Kahden muotoutumisen periaatteen voi siis nähdä säätelevän romaanin ambivalenttia tilaa: monologisen (jokainen seuraava jakso on edellisen määräämä) ja dialogisen (transfiniittiset jaksot ovat edeltäviä kausaalisia sarjoja välittömästi laajempia).

Ja mitähän mahtavat olla nämä jaksot ja sarjat? Tekstikappaleita, lauseita, tarinan sisäisiä jaksoja, kerronnallisia jaksoja? En voi sanoa onko monologisessa romaanissa jakso edellisen määräämä, ellen tiedä mitä jaksoa tarkoitetaan. Mitä tarkoittaa ”välittömästi laajempi”; jos joku ei ole sellainen niin onko se ”pienen hetken jälkeen laajempi”. Tarkoittaako sarjan kausaalisuus sitä, että toinen sarja on seurausta ensimmäisestä, vai että sarjan osat ovat toistensa seurausta?

Käsitys poeettisesta kielestä dialogina ja ambivalenssina johtaa Bahtinin romaanin rakenteen uudelleen arvioimiseen; se ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon, joka on sidoksissa diskurssin typologiaan.

”Ottaa kertomuksessa olevien sanojen luokittelun muodon”? WTF?! Se luokittelee sanoja, vai on vain samanmuotoinen kuin jokin mikä luokittelee sanoja? Millä tavalla käytännössä samanmuotoinen?

Objektiin suuntautunut sana on suoraa diskurssia ”henkilöhahmoista”. Sillä on suora, objektiivinen merkitys, mutta se ei sijoitu samalle tasolle kuin tekijän diskurssi, vaan sillä on tietty etäisyys tähän. Se on suuntautunut omaan objektiinsa samalla, kun se itse on kirjailijan suuntauksen objekti. Se on vieras sana, joka on alisteinen narratiiviselle sanalle kirjailijan käsityksen objektina. Kirjailijan suuntaus ei kuitenkaan tunkeudu objektiin suuntautuneeseen sanaan vaan hyväksyy sen kokonaisuutena muuttamatta sen enempää merkitystä kuin tonaliteettiakaan. Tällä tavoin (objektiin suuntautunut) sana,joka on tullut toisen (denotatiivisen) sanan objektiksi ei ole ”tietoinen”.

Mitä kirjailijan suuntautuneisuus tarkoittaa? Ehkä ideologiaa, maailmankuvaa, arvoja? Mitä käytännössä tarkoittaa, että sana on tietoinen?

Epiikka, joka rakentuu synkretismin rajoissa, kuvittaa sanan kaksoisarvoa sen post-synkreettisellä aikakaudella

Mihin sana ”se” viittaa? Sanan post-synkreettinen aikakausi vai epiikan aikakausi?

Sanaa tekona, varmana käytäntönä [apodictique] ja eron artikulaationa ei erotettu kuvasta representaationa, tuntemisena, ajatuksena.

Mitä on eron artikulaatio? Mihin sana ero viittaa, minkä ja minkä ero?

Näin kirjallisuus on ehkä päätymässä samanlaiseen ajatteluun maalauksen kanssa: olemuksen siirtämiseen muodoksi, (kirjallisen) tilan pinnanmuodostukseen (kirjallisen) ajattelun paljastajana vailla ”realistisia” vaatimuksia. Silloin on tutkittava kielen kautta romaanimaista tilaa ja sen muunnoksia ja vakiinnutettava kielen ja tilan läheinen suhde. Tämä velvoittaa analysoimaan tilaa ja kieltä ajattelun muotoina.

Miten käytännössä kirjallisuus voi olla muoto. Mitä pintaa siinä muodostetaan? Mikä tuo tila on? Ennen sen selittämistä en voi kommentoida onko lauseessa ajatusta.

Esityksen (realistisen representaation) ja eletyn itsensä (retoriikka) ambivalenssia tutkimalla on mahdollista havaita linja, jossa tapahtuu niiden välinen katkos (tai risteytyminen). Tämä linja kuvaa graafisesti liikettä, josta kulttuurimme riistäytyy irti ylittääkseen itsensä.

Jos eletty on vastakohta esitykselle, miksi eletty on retoriikkaa? Konkretisoiko tuollainen linjoittaminen liikaa? Riistäydytäänkö siis irti liikkeestä? Ei se kuvaa graafisesti koska tuota ei voi esittää graafisesti ennen kuin selitetään mitä tarkoitetaan.

Tulossa
Ruoskinta III: Ristiriidat

Ruoskinta I: Käsitesotku

Käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä (vakava ongelma) 

(johdanto)

Menippolainen satiiri muodostuu kontrasteista: hyveellinen hetaira, jalomielinen ryöväri, viisas, joka on samanaikaisesti vapaa ja orja jne. Se käyttää jyrkkiä siirtymiä ja muutoksia, ylhäistä ja alhaista, nousemista ja putoamista, kaikenlaatuisia yhteensopimattomuuksia. Sen kieli näyttää innoittuneelta omasta ”kaksoismerkityksestään” (omasta toiminnastaan ”ulkopuolen” kahdentavana graafisena jälkenä)

Minkä ulkopuoli? Onko kaksoismerkityksen jompikumpi puoli ulkopuoli ja toinen sisäpuoli? Jos näin, niin millä perusteella kumpi on kumpi? Miksi toinen pitää kahdentaa? Miksi se on graafinen, millä tavalla visuaalisuus liittyy tekstiin tai kaksoismerkityksellisyyteen?

Voitaisiin siis tehdä hypoteesi, jonka mukaan jokainen kirjallisten lajien evoluutio on kielellisten rakenteiden tiedostamatonta julkituomista niiden eri tasoilla. Romaani erityisesti tuo julki kielellisen dialogin.

Jokainen evoluutio? Onko evoluutioita monta, sekö ei siis ole yleiskäsite vaan niitä on erilaisia? Miksi ylipäätään pitää käyttää käsitettä luonnonvalinta? ”Niiden eri tasoilla”, eli kirjallisten lajien eri tasoilla vai kielellisten rakenteiden eri tasoilla, ja ne ovat mitä?

Eeppinen logiikka etsii yleistä ottaen lähtökohdaksi erityisen, se olettaa näin hierarkian aiheen rakenteessa. Eeppinen logiikka on kausaalinen ja siis teleologinen: se on uskoa sanan puhtaaseen, kirjaimelliseen merkitykseen.

Mistä rupikonnan rektumista näitä älyllisiä surmanhyppyjä oikein tulee? Kausaalinen tarkoittaa, että jälkimmäinen johtui edellisestä, eli että kupin särkyminen johtui sen tippumisesta. Teleologinen puolestaan tarkoittaa päämääräsuuntautuneisuutta, eli kuppi tippui, koska sen oli määrä särkyä. Nämä eivät ole samoja asioita. Miten kausoliteetti liittyy yleinen vs. erityinen? Miten kausaalisuus ja teleologisuus liittyvät sanan kirjaimelliseen merkitykseen?

Keskiajalla menippolaisia aspekteja piti kurissa uskonnollisten tekstien auktoriteetti, porvarillisella aikakaudella taas yksilön ja tavaroiden absolutismi.

Missä merkityksessä käytetään sanaa absolutismi? ”Itsevaltius, vallan keskittäminen yhdelle henkilölle” vai ”käsitys jonkin tiedon tai arvon ehdottomuudesta”? Miten tavarat voivat olla ehdottomia? Uskonnon auktoriteetti suhteessa teksteihin on ymmärrettävissä, mutta tarkoittaako tavarat sitten jonkinlaista materialismia? Mikä edes on porvarillinen aikakausi? Miksi yksilö ja tavarat rinnastetaan, ovatko individualismi ja materialismi jotenkin sama asia?

Silloin poeettisen kielen mallin ongelmat eivät ole enää viivojen/linjojen tai pinnan vaan tilan ja äärettömyyden ongelmia, jotka on formalisoitavissa joukko-opin ja uuden matematiikan avulla.

Älä raiskaa matematiikkaa. Mitä nuo viivat ja linjat ja pinnat ovat? Miten ne voi formalisoida jos ei tiedä mitä ne ovat? Joukko-oppiin viittaaminen on yhtä tyhjän kanssa, kun ei kerrota miten se käytännössä tapahtuu. Piirretään Venn-diagrammeja teksteistä?

Kerronnallisen rakenteen nykyinen analyysi on jalostunut siihen pisteeseen, jossa se voi rajata pää- tai katalyyttiset funktiot ja indeksit joko sellaisenaan tai informaationa.

Pää- tai katalyyttiset funktiot? Päälyyttiset? Pääfunktiot? Päättiset? Entä ovatko myös indeksit pää- ja katalyyttisiä? Mitä ne indeksit ovat? Katalyytti on karkeasti sanoen aine, joka nopeuttaa kemiallista reaktiota. Onko kerronnalle olemassa jokin juttu, joka nopeuttaa jotakin juttua, ehkä kerronnan ymmärtämistä? Miksi funktiot ja indeksit eivät sellaisenaan ole informaatiota? Mitä ne ovat silloin kun ne eivät ole informaatiota?

Dialogismi, pikemminkin kuin binarismi, saattaa olla tämän aikakauden intellektuaalisen rakenteen perusta. Romaanin ja ambivalenttien kirjallisten rakenteiden vallitsevuus, nuorisoa kiehtova karnevalistinen yhteisöllisyys, kvanttiteoria ja kiinalaisen filosofian herättämä kiinnostus korrelationaaliseen symbolismin vahvistavat tätä hypoteesia vain muutamia nykyajattelun merkittäviä alueita mainitakseni.

Kvanttiteorialla ei varmastikaan tarkoiteta sitä yleisintä merkitystä, en pysty ymmärtämään miten sähkömagneettinen säteily liittyy kirjallisuuteen. Mitä tuokin kiinalainen filosofia tuossa tekee?

Itse asiassa tieteellinen lähestyminen perustuu loogiseen lähestymiseen, joka taas perustuu kreikkalaiseen (indoeurooppalaiseen) lauseeseen, joka perustuu subjekti – objekti -periaatteelle ja etenee identifikaation, determinaation ja kausaalisuuden avulla. Jälkimmäinen näkee itsensä ”vapaamielisenä” ja ”suhteellisena” mutta toimii oman transgressionsa ennalta aavistavan lain alueella; se on siis monologismin kompensaatiota, joka ei siirrä 0-1 -intervallia. Sillä ei ole mitään tekemistä dialogismin arkkitehtoniikan kanssa, joka edellyttää jyrkkää repeytymistä irti normista ja sisältää vastakohtaisten, mutta toisensa poissulkemattomien termien suhteen.

Ah, niin kaunista. Jos joku haluaa selittää tämän minulle niin lahjoitan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Tulossa
Ruoskinta II: ”Kaunokirjallinen ilmaisu” eli sekavuus

Kristevan ruoskintaa: johdanto

Julia Kristeva on yksi kirjallisuudentutkimuksen kivijaloista, suuresti kunnioitettu postmodernistien ja tiederelativistien keskuudessa. Kristevan teksti Sana, dialogi ja romaani, joka käsittelee Bahtinin kirjallisuusteorioita, oli romaanin teorian kurssilla perusaineistona. Seuraavassa tekstisarjassa tarkastelen tiivistetysti tekstin suomenkielisen version joitakin ongelmia.

Alan Sokalin mukaan postmodernistien ongelmia on mm. seuraavat: a) käyttävät holtittomasti matemaattista ja fysikaalista tietoa tutkimuksissaan. b) kirjoittavat epätäsmällisesti ja niin epäselvästi ettei heidän tekstejään voi lukea. c) eivät usko että luonnontiede pystyy tuottamaan tietoa, jota voidaan kutsua totuudeksi. Kristevan omia ongelmia puolestaan ovat, että Kristevan esitys on sekava ja täynnä matemaattisia virheitä. Lisäksi Kristevan teksti on niin monimutkaista, ettei siitä pysty erottamaan argumentteja ja niiden dokumentaatiota.

Ensimmäinen osa käsittelee Sokalin a-kohtaa, eli matemaattisia ja muiden tiedealojen käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska se ensinnäkin esittää olemattoman tai huonosti pohditun yhteyden matemaattisten tieteiden ja kirjallisuuden välillä, mikä sekä hämmentää kirjallisuuden ymmärtämistä ja käsittelyä että aiheettomasti pilaa käsitteiden merkityksen.

Toinen osa käsittelee Sokalin b-kohtaa, ”kaunokirjallista” ts. sekavaa ilmaisua, eli käytetään käsitteitä joiden merkitystä ei määritellä. Arvioin ongelman vakavaksi, koska ei voi tietää mistä tekstissä puhutaan jos käytetään itse keksittyjä ei-vakiintuneita käsitteitä, joista kukaan muu kuin kirjoittaja itse ei tiedä mitä tarkoitetaan. Tällöin lukija muodostaa niistä oman tulkintansa joka ei välttämättä ole kirjoittajan tarkoittama, eikä kukaan voi tietää onko kirjoittaja oikeassa vai väärässä, tai onko aiheen käsittely relevanttia sillä tavoin.

Kolmas osa käsittelee tekstin sisäisiä ristiriitaisuuksia sekä ristiriitoja tekstin ja kirjallisuudentutkimuksen välillä tai ristiriitoja tekstin ja sen käyttämien teorioiden välillä. Arvioin ongelman vakavaksi, sillä varauksella että en välttämättä ole ymmärtänyt kaikkea oikein.

Neljäs osa käsittelee tekstin monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia. Se on hyvän tieteellisen käytännön vastaista, mutta muuten pääosin pieni ongelma, koska se on osittain tyylivalinta. Mainitsen myös käsitteen ”toinen” joka on yksi omituisimmista Kristevan tekstin piirteistä. Arvioin ongelman vähäpätöiseksi, koska käsite itsessään ei ole ongelmallinen ja sitä käytetään muissakin postmodernistisssa tieteissä kuten naistutkimuksessa, mutta sen käyttö sekavassa merkityksessä on ongelma, ja omituisuutensa takia se ansaitsee tulla mainituksi.

Ei, ei se ole vieläkään parantunut.

Kirjallisuudentutkimuksen johtava (ja ainoa) aikakauslehti Avain, vuoden 2014 ensimmäisen numeron pääkirjoitus:

Aiheiltaan artikkelit edustavat siis perinteistä tutkimuksen formaattia, jossa kohteena on yksi kirjailija ja hänen teoksensa. Henkilökeskeisyys ikään kuin perustelee itse itsensä tutkimuksen rajauksena. Tämä on pitkään ollut myös populaaria humanistista tiedettä hallitseva lähestymistapa. Yksilöt ja heidän suorituksensa kiinnostavat, ja elämänvaiheet tai tuotannon kaaret tarjoavat tekstille valmiin muodon.

Vaikka Nyqvist ja Polvinen huomauttavatkin myöhemmin, ettei kirjailijan tarkastelu riitä vaan on tarkasteltava myös laajempia teemoja, se ei riitä parantamaan tekstin uskottavuutta. Kirjallisuudentutkimus on syvällä ja poikittain. Biografismi on niin perustava osa tutkimuksen lähtökohtia, että sitä ei tarvitse kirjallisuuden ammattilaisille edes perustella.