Näyte tyylikausitutkimuksesta vuonna 2500

Vertaileva katsaus kirjallisuuden tyylikausien taitekohtiin. Katkelmat osioista 1500-1600 -luvut sekä Postmodernismista systomykoosiin.

1500-1600-luvuilla kirjailijat olivat pääsääntöisesti aatelistoa, ja porvariskirjailijat tarvitsivat hoviin edustajan saadakseen tekstejään näkyville. Kirjallisuuden arvottaminen säätyaseman mukaan alkoi rapista vasta 1600-luvun loppupuolella. Oheisessa valokuvassa ranskalaisen porvarissäätyisen alkuperäinen käsikirjoitus näytelmästä, jota on mahdollisesti esitetty katuteatterissa.

(Aatelinen ja porvari keskustelevat)

Aatelinen: Onhan selvää, ett’ei alemmista kansankerroksista, barbaareista, voi nousta itsessään yleviä ja jaloja tunteita. Siksi porvarissyntyiset taiteilijat tarvitsevat hoviin edustajan, joka johdattaa heidän alkeellisen ilmaisukykynsä soveliaaseen muotoon, joka ei loukkaa sivistynyttä ihmistä, on ranskalaiselle luonteenlaadulle kunniaksi, sekä noudattaa kauniin hillittyjä seurustelutapoja, mitä myös hovissa noudatetaan. Näin hyveellinen aateli opastaa karkeaa ja moukkamaista porvaristaiteilijaa oikeaan ja jaloon taiteeseen.

Porvari: Mikä takaa, että aateli tietäisi paremmin, mikä on hyvää ja oikeaa taidetta? Jos ainoastaan toistamme aristokratian vanhoillisia ja jäykkiä mielipiteitä, tulee taide ikuisesti toistamaan samoja kaavoja, ilman kehityksen raikkaita tuulia, ilman laajaa käsitystä ihmiselosta, ilman porvaristosta lähtöisin olevaa monipuolisuutta, vapautta ja luontevuutta.

A: Alhaisen porvariston ei tarvitse ilmaista itseään vapautuneesti ja luontevasti. Ainoastaan hovin mielipiteet ovat tärkeitä ja säilyttämisen arvoisia. Esimerkiksi draamakirjailija Shakespeare, josta nykyään puhutaan Englannissa, on barbaari, eikä hänellä ole ylemmän luokan edustajaa. Siksi hänen teoksensa eivät tule elämään, vaan kuihtuvat vähitellen toisten kansankirjailijoiden tieltä. Näin tuleekin olla. Vallitsevia käsityksiä ei tarvinne muuttaa, koska ne vastaavat jo huomionarvoisen väestön mielipiteitä. Emme ole kiinnostuneita karkeista ajatt Porvareiden ajattelu ei voi olla yhtä arv Porv

(Tähän esimerkki Shakespearen tuotannosta?

Kuten:
”Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa
hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
vääryttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit’ ylpeitä ja potkuja,
joit’ ansiokkaat epatoilta saavat”

A: Juuri tällaisesta katkelmasta ilmenee parhaiten alempien kansankerrosten hillittömyys ja barbaria. Heidän asiansa älköön olko arvostella kenenkään ansiokkuutta.)

P: Entä kansankieli, mikä on mielipiteenne ranskasta kirjallisuuden kielenä?

A: Ranska on alempi kieli kuin sivistyneistön latina, ja arvokkaimmat teokset on aina hyvä lukea latinaksi. Toki ymmärrän, että kansankirjailijoiden on saatava kirjoittaa omalla kielellään, koskeivät he alhaissyntyisyydessään muuta taida.

Kertoja: Hyvä kuulijani, voitko hyväksyä tällaisen ajattelutavan? Porvari, talonpoika, veljeni ja sisareni, annatko vähälukuisen aateliston hillitä taiteellisia pyrkimyksiäsi? Annatko muodollisen hovietiketin kahlita luomisvoimaasi? Sallitko rakasta kieltäsi, ilmaisuvoimaista ranskaa, halvennettavan?

Unohda aateli, kansankirjallisuus on yhtä tärkeää, jopa tärk-
Millä oikeudella aateli näin rajoittaa porvariston
Voimmeko pitää oikeutettuna järjestelmää, joka suosii harvalukuista aatelistoa, ja estää kansallisen ajattelutavan nousemista näkyviin? 
Kääntäkäämme huomiomme tuoreisiin nimiin ja vaikuttajiin: uutta mielenkiintoista ilmaisutapaa, esseetä, esittelevä Montaigne, joka rohkeasti palvoo kieltämme ranskaa, eikä pyri hienostelemaan ja näin saattaa älykkyytensä hedelmät laajoille joukoille. Tai karnevaali-iloittelun perikuva Rabelais, jonka älyllinen komiikka on vertaansa vailla,

(esimerkit Montaignelta ja Rabelais’lta?)

————————————————————————————————————

1900-luvun lopulta 2000-luvulle kirjallisuus oli pääsääntöisesti kokeilevaa tai kehityskertomusta. Muun tyylistä (esim. kauhu, rikos, rakkaus, fantasia) kirjallisuutta, riippumatta kirjallisista ansioista, kutsuttiin ”viihdekirjallisuudeksi”, millä oli negatiivinen merkitys. Vasta 2050-luvun tienoilla alettiin vähitellen ymmärtää, ettei kirjallinen arvo riipu tyylin valinnasta. Tätä uutta joustavampaa suuntausta nimitettiin systomykoosiksi*. Seuraavassa katkelma kirjallisuudenharrastajan kotisivuillaan julkaisemasta haastattelusta. 

Kirjallisuudentutkija: Kirjallisuus on jaoteltu kaunokirjallisuuteen sekä populaarikirjallisuuteen. Eri genreissä on tapana kirjoittaa kaavamaisesti, hyödyntäen tietyntyyppisiä elementtejä. Esimerkiksi kauhukirjallisuudessa viljellään yliluonnollisia ilmiöitä, ja rikoskirjallisuudelle ominaista on väkivalta. Nykyaikaisessa taiteentutkimuksessa ymmärretään, että kaavamaisuus ei ole hyvää kaunokirjallisuutta. Sen sijaan esimerkiksi kehityskertomukset ovat nykyään suosittuja.

Kauhukirjallisuuden asiantuntija: Miten niin kehityskertomus on täydellisin kirjallisuuden laji? Myös kehyskertomuksissa on tiettyjä kaavamaisia elementtejä, itse asiassa individuaatio on jo itsessään kaava. Ei vain olla totuttu katsomaan kaavoja sentyyppisessä kirjallisuudessa. Toisaalta, mitä pahaa on siinä että pukee sanottavansa esimerkiksi kauhukirjallisuudeksi: jos jokin genre on tyypillisesti kaavamaista, se ei silti vähennä yksittäisen kirjan tai kirjailijan arvoa. Kaavamaisia elementtejä voidaan käyttää niin taitavasti, että teos on kirjallisesti arvokas.

T: Fantasiakirjallisuus on tyypillisesti kaavamaista, ja näetkö kirjallisuushistoriassa yhtään hyvää fantasiakirjailijaa? Siispä sillä ei ole aineksia säilyä, koska jos olisi niin tottahan meillä sitten olisi sellaista. Stephen King, joka on populaaripiireissä kuulemma hyvinkin suosittu, on kauhukirjailija. Hänen suosionsa tulee hiipumaan vähitellen jonkun toisen kauhukirjailijan tieltä. Populaarikirjallisuuden tutkiminen toki on arvokasta ja niin poispäin, mutta me olemme oppineet kirjallisuushistoriasta tietynlaisten teosten arvokkuuden. Ei pelkkä kansan suosio tee kirjasta kirjallisuutta.

A: ”Mikä tahansa käy” -tyylinen kirjallisuus on nyt mennyt siihen suuntaan, että esimerkiksi Osmo Jokisen Nollapiste tai Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on kirjallisuutta, mutta sen sijaan Stephen Kingin teoksia ei hyväksytä kaunokirjallisuudeksi, koska hän kirjoittaa ”vain” -kategoriaan kuuluvan tyylin mukaisesti.

T: Eikö”mikä tahansa käy” -kirjallisuus paremminkin johda juuri populaarikirjallisuuden ylivaltaan ja älyllisen kirjallisuuden kuolemiseen? Vaadit toisaalta löysentämään rajoja niin, että kaavamaisuutta nimitettäisiin kaunokirjallisuudeksi, ja toisaalta tiukentamaan niin, ettei ole mahdollista kokeilla uusia tyylejä.

A: Mielestäni kokeilevuus sekä kehyskertomus ovat turhan korkealle arvostettuja. Kokeileminen voi olla hyvä asia jos se johtaa tuloksiin, mutta sen ei pitäisi olla itseisarvoista. Kauhuepiikka taas voi toisinaan olla Dostojevskin, Tolstoin ja Musilin perillistä, mutta tyyliksi vain on valittu vertauskuvallisempi kauhu realismin sijaan.

T: Tässä on katkelma Kingin Unensieppaajasta:
“’Tervetuloa omaan päähäsi, poikaseni.’ Jonesy oli jäädä kiinni. Olisi jäänytkin, ellei hänen virtuaalivarastossaan olisi ollut loistelamppuja. Sitä paikkaa ei ollut fyysisesti olemassa, mutta hänelle se oli täysin todellinen, ja siksi se oli todellinen myös herra Harmaalle tämän putkahtaessa paikalle. Jonesy astui hikisenä taaksepäin. Herra Harmaa oli oven takana ja hallitsi hänen mieltään kaikilta muilta osin ja myös hänen ruumistaan, mutta konttoriin hän ei päässyt.”

Teos sisältää monia kaavamaisia elementtejä kauhukirjallisuudesta – ulkoavaruuden olento, ihminen vankina omassa päässään. Fantasiakirjallisuudella ei ole yhtymäkohtia todelliseen elämään.

A: No mutta miten analogisuus, eikö fantasian ja kauhun voisi nähdä analogiana ihmisten mielestä?

T: Teosten arvokkuus on älyllisyydessä. Kauhu vetoaa ihmisen alimpiin, primitiivisiin vaistoihin, kuten väkivaltaan, rakkauskirjallisuus puolestaan seksuaalisuuteen ja romantiikkaan. Tietenkin on selvää, ettei kaikista ole lukemaan tai kirjoittamaan älyllistä kirjallisuutta. Myös viihdekirjallisuus on tarpeellista, mutta kaunokirjallisuuden instituutiota ei ole hyvä päästää rappeutumaan.

Juontaja: No niin, kaikki okei? Hyväksytään vaan kaikki nöyrästi nämä postmodernismin perilliset, eliitin määrittelemät ahtaat rajat kirjallisuudelle! Eikö olekin loistavaa, että kirjallisuusinstituutio, opetus, apurahat, kulttuurilehdet, kirjastot, palkinnot keskittyvät kehityskertomusmereen kaunokirjallisuutena, suosivat kokeilevuutta laadun kustannuksella, ja nyrpistävät nokkaansa suosiolle ja joustavuudelle? Eivätkö olekin keinotekoiset ”kyseenalaistamis”kirjat parempia koska ne on määritelty sellaisiksi? On täysin asiallista ja objektiivista että itsetarkoituksellinen tekotaiteellisuus arvotetaan korkeammalle kuin ne teokset, jotka sattuvat osumaan etukäteen määriteltyyn huonouden kategoriaan.

* Kuvataiteilija Ernst Billgrenin teoksessa Vad är konst? (Bokförlaget Langenskiöld, 2008) kysyttiin, mikä on seuraava suuntaus kuvataiteessa. ”Systomykoosi”, vastaa Billgren. ”Kukaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa, koska keksin sanan juuri äsken.” Alunperin nimen ottivat käyttöön itsetarkoituksellista kokeilevuutta vastustavat kirjailijat, mutta myöhemmin nimi yleistyi tarkoittamaan postmodernismin jälkeistä taidesuuntausta.
Mainokset

Kirjallisuuden tutkijat!

Toisten runoudella ratsastajat!

Kirjallisuus korostaa monitulkintaista luonnettaan, mutta silti on olemassa vain yksi klassikoiden kaanon, jonka allekirjoittavat niin tutkijat, arvostelijat, palkintoraadit, harrastajat kuin harrastamattomatkin. Vaihtoehtoisia kirjallisuushistorioita ei ole. Kirja on arvokas, koska se kuuluu kaanoniin, kirja kuuluu kaanoniin, koska se on arvokas.

Vuonna 1900 määriteltiin vuosisadan vaihteen hyvät kirjailijat, eikä tämä käsitys ole sen jälkeen muuttunut. 1900-luvun alussa kirjoitetut kirjallisuuden yleisesitykset (esim. B.F. Godenhjelm: Suomalaisen kirjallisuuden historia, 1906) esittelevät samat kirjailijat kuin 2000-luvun julkaisut. En väitä, että edellisen sukupolven klassikot pitäisi aina heittää kaivoon, mutta en tue varauksettomasti sitä ajatusta että klassikot ovat klassikoita, koska ne on määritelty klassikoiksi. Kaikilla muilla aloilla tieteestä taiteeseen on keskenään kiisteleviä suuntauksia, jotka painottavat eri henkilöitä suuntauksen perustajien taustojen, arvojärjestelmien ja mielipiteiden mukaan. Eikö tuollainen kaanonin jähmeys sodi kirjallisuuden luonnetta vastaan?

Hyttyset, juurienpenkojat!

Kirjallisuuden monitulkintaisuuden vuoksi tuntuisi itsestään selvältä, että kirjallisuudessa hyväksyttäisiin erilaisia näkökulmia, mutta mitä vielä. Ei ole mitään erilaisia kirjallisuushistorioita, ei eri näkökulmia korkeakirjallisuuteen, ei mitään erilaisia painotuksia. Voi olla vain yksittäisiä hyviä kirjoja, jotka ovat jonkun yksittäisen henkilön mielestä hyviä – kuin kaikki olisivat perussuomalaisia ja sitten olisi muutama jotka ovat viikonloppuisin vihreitä. Kirjallisuus on yhtä lapsenkengissä kuin kirkon hallitsema tiede keskiajalla – totuudet ovat niin implisiittisesti määriteltyjä että niitä ei sovi kyseenalaistaa.

Tiede voi muuttua, kirjallisuushistoria ei. Uskonnoissa voi olla erilaisia näkökulmia, kirjallisuudessa ei. Kirjallisuudessa voin valita vain arvoasetelman, populaaria tai kaunokirjallisuutta. Ei ole mitään herra X:n mukaan nimettyä klassikkosuuntausta joka painottaisi älyllisempää kuin ryhmä Y:n klassikkosuuntaus. Ei siihen välttämättä voi vaikuttaakaan ettei niitä ole sattunut syntymään, mutta juuri siksi täytyy miettiä, miksi niitä ei ole syntynyt, onko kirjallisuusinstituutiossa jokin sellainen elementti, joka ylläpitää kirjallisuudesta tiettyä alitajuista käsitystä, jota ei voi kyseenalaistaa.

Piikkipäärynät! Paskanheittäjät!

Jos dekkari olisi Poen ja Doylen jälkeen lähtenyt kehittymään brittiläisen kultakauden who-dun-it – tyyppisen kaavamaisuuden sijaan korkeakirjallisempaan suuntaan, meillä voisi olla nyt kehitysromaanimeren sijaan dekkareita hyllymetreittäin, joista suurin osa olisi kuitenkin yhtä huonoja kuin useimmat ovat nytkin – onhan myös nykyisestä ”kaunokirjallisuudesta” valtaosa roskaa. Ne vain tuntuisivat paremmilta, koska ”dekkarius on keskeinen osa kaunokirjallisuutta”. Jokin toisenlainen kehityskulku olisi voinut tuoda meille fantasiakaunokirjallisuuden tai sarjakuvakaunokirjallisuuden. Kysymys onkin, mikseivät nämä kaikki ole voineet elää rinnakkain, ilman arvoasetelmia? ”Mutta kyllähän me tutkitaan dekkareita”, huudahtaa kirkasotsainen kirjallisuudentutkija. No juu, niin tutkittekin, ja psykologiassa tutkitaan vauvojen filosofisuutta.

Kaikilla tutkimusaloilla on marginaaleja, jotka eivät siirry yleisiin käsityksiin aiheesta. Marginaaleista huolimatta jokaisella tutkimusalalla on pari kolme tai enemmän pääsuuntausta, jotka siirtyvät enemmän tai vähemmän yksinkertaistettuna yleisiin käsityksiin. Kirjallisuudessa on vain yksi ainut ruipelo käsitys.

Tutkimus ja tutkijat kuitenkin jollain tavalla vaikuttavat siihen, miten kirjallisuuteen ja muihin tutkimusaloihin suhtaudutaan. Myös niillä tutkijoilla, jotka tutkivat vaikkapa dekkaria tarkentamatta erityisesti populaarikulttuuriin, on jokin yleiskäsitys kirjallisuudesta. Tutkimuksen ja ihmisten välillä on nykypäivänä esimerkiksi media. Missä kohti on niin tarkka siivilä, että siitä mahtuu vain yhdenlainen käsitys? Onko kaikilla tutkijoilla samanlainen yleiskäsitys, eikö kukaan rupea toitottamaan erilaista käsitystä ilmoille, eivätkö toitottajat saa kannattajia, eikö media tykkää toitottajista, eivätkö ihmiset huomaa toitotusta mediassa vai mikä mättää?

Irvistelette Erinnalle, Kallimakhoolle nyrpistätte nenää,

Klassikkous on tietoa jonkun teoksen arvosta tietyssä kulttuurissa tiettynä ajankohtana. Otetaan klassikon arvon kumulatiivisuudesta karkea esimerkki: on Homeroksen ja Lukianoksen teokset, joiden molempien alkuarvo on yksi. Renessanssin aikaan ihmiset lukevat molempia ja voi pojat miten hyvää tekstiä. Suositellaan nyt tätä Homerosta toisille, kun tuo Lukianos on poliittisesti niin epäkorrekti, että jos siitä tulee hankaluuksia. Ihmiset lukevat ja suosittelevat Homerosta. Parinkymmenen vuoden päästä Lukianoksen poliittisilla mielipiteillä ei ole enää väliä, mutta hänen teostaan tunnetaan vähemmän. Homeroksen arvo on kaksi, Lukianoksen yksi. Sadan vuoden päästä Homeros kolme, Lukianos yksi. Ja niin edelleen kunnes 2000-luvulla Homeroksen tuntevat kaikki, Lukianoksen neljä rähjäistä antiikkitutkijaa, jotka väittävät osaavansa arvioida Homeroksen olevan parempaa kirjallisuutta kuin Lukianos. Miten paljon voi olla ottamatta huomioon sitä, että Homeros on aina arvioitu merkittävämmäksi? Eivätkö punatukkaiset naiset ole aina olleet noitia? ”Näin me ollaan aina tehty” on surkea perustelu.

Klassikot koetaan arvokkaiksi ja puhutteleviksi, koska on opittu kirjallisuushistoriasta niiden olevan arvokkaita. Puhuttelevuuden kokemus voi syntyä siitä, että ihmiselle on opetettu, että tämä ominaisuus on erityinen ja arvokas, ja kun huomaa teoksessa tämän ominaisuuden, niin siitä tietää että se on arvokas. On opetettu, että nöyryys on hyvä ominaisuus ihmisessä, joten tunnollinen koululainen päättelee, että tämä itseään aliarvioiva erkki on parempi ihminen kuin tuo itseään arvostava jorma. En tarkoita että aina kaikilla kyse olisi tästä, mutta jos ihminen tukeutuu johonkin vaihtoehdottomaan tietoon, niin kyse ei ole teoksen arvosta vaan instituution arvottamisesta. Vaihtoehtoisia kirjallisuushistorioita ei ole.

Esimerkiksi Jane Austenin teokset voidaan kieltämättä nähdä merkkipaaluna kirjallisuushistoriassa, mutta niiden varsinainen arvo voitaisiin nähdä pelkässä merkkipaaluudessa, ei teoksissa itsessään. Entä jos kirjallisuudentuntemukseni pohjalta määrittäisin Danielle Steelen ja Austenin yhtä arvottomiksi? En varsinaisesti hae sitä, että jotkut tietyt teokset tai kirjailijat pitäisi järjestää merkkipaalutukseen tai siitä pois, pääasia on havainnollistaa sitä, ettei vaihtoehtokaanoneita ole.

olette happamia suurille,

Uudemman kaunokirjallisuuden kohdalla teoksia kritisoidaan hieman rohkeammin – vaikka tosiasiassa perustelujen taustalla on taatusti ainakin osaksi se ”mulle se ei kolahtanut”. Kuten aina on, kaikessa kritiikissä, kaikilla aloilla. Tosin eiväthän kaikki omana aikanaan palkitut ja suositut muutu klassikoiksi – vai? Mainitsemassani Godenhjelmin kirjassa sen ajan tärkeiksi katsotut kirjailijat ovat samat kuin nykyään. Jos sadan vuoden päästä kirjallisuushistoriassa on vaikka palkinnonsaajia (jotka valitsee siinä nelisen tyyppiä, ja joulukassat laulaa vasta tämän jälkeen) sekä tusina muita, niin otos ei varmasti ole mikään ”nämä ovat tämän ajan mieleenjäävimmät kirjailijat”. Yrjö Kokko oli aikanaan suosittu kirjailija, mutta tutkijat eivät ole innostuneet hänestä, Antti Hyry puolestaan ei ole suosittu, mutta on sekä palkittu että hieman tutkittu. Tyyli ja taito ovat molemmilla samantasoiset – yksityiskohtaista havainnointia Kokolla luonnosta, Hyryllä rakentamisesta. Kumman arvelette jäävän historiaan?

Uusien formaattien tulo kirjallisuushistoriaan, palkintoraatien pöydille, ihmisten kirjallisuuskäsityksiin on näännyttävän hidasta. Romaani alkoi yleistyä kaunokirjallisuutena vasta joskus 1600-luvun tienoilla, eli se on vain kolmanneksen länsimaisen kirjoitetun kirjallisuuden iästä, muinais-kiina kun lasketaan mukaan niin rutkasti nuorempi. Nyt, kun maailma muuttuu eksponentiaalisesti, pitäisi kirjallisuuden vähintään derivoida maailmaa ja muuttua lineaarisesti – nettitekstille Finlandia, Don Rosa kirjallisuusopetukseen, kirjallisuusväikkäri ilman pikkutärkeää kielellistä kermavaahtoa! Nirppanokkainen tekotaiteellisuus vaikuttaa kalliissa kehyksissä paremmalta kuin onkaan, ja sama päinvastoin: taitavuutta on hankalampi erottaa jos teos on halvoissa kehyksissä. Esimerkiksi Stephen King, myöhäistuotannoltaan Cervantes kakkonen, on valinnut ilmaisukseen kauhun, joten hänen tuotantonsa on ”vain”. ”No ääää, ne menee omaksi lajikseen, ei me olla nuin ruukattu aatella…”

sekoitatte oppilaidenne pään

Minua pännii se, että tiettyjen teosten arvokkaana pitäminen on normi. Jokainen itseään kunnioittava kirjallisuuden liepeillä hääräilevä sanoo, että sejase teos on arvokas koska kirjallisuushistoriassa niin sanotaan, vaikka oma arvio sanoisi muuta. ”Se kirja oli aivan perseestä, mutta kiinnostukseni on kasvanut siitä, että olen lukenut kirjallisuudentutkimusta, jossa on tuotu esille millaisin keinoin hänen romaaneissaan plää plää plää.” Myös ne, jotka eivät tiedä kirjallisuudesta mitään, väittävät väitettyjä väitteitä tosiksi, vaikka heillä on vielä vähemmän pohjaa sanoa yhtään mitään. Hyvä esimerkki normien tehosta on tämä essee. En töksäytä Austenin ja Steelen olevan yhtä arvottomia, vaan pehmennän ilmaisun nätimmäksi: ”- voitaisiin nähdä merkkipaaluudessa – entä jos määrittäisin”, ja lopuksi vielä tarkennan, että oikeastaan tarkoitus on vain havainnollistaa. Klassikon ja viihteen sekoittaminen tapahtuu sievästi huumorin höystämänä, muka-liioitellen. Lisäksi ripottelen sinne tänne muka huomaamatta tunnettuja kirjailijoita osoittaakseni, että todella tunnen kirjallisuutta – argumenttini eivät näköjään mielestäni ole minkään arvoisia ilman että tukeudun siihen jäykkään kaanoniin. 

Runouden luteet!

Kirjallisuuden tutkijat!
Toisten runoudella ratsastajat!
Hyttyset, juurienpenkojat!
Piikkipäärynät! Paskanheittäjät!
Irvistelette Erinnalle, Kallimakhoolle nyrpistätte nenää,
olette happamia suurille,
sekoitatte oppilaidenne pään
Runouden luteet!

– Antifanes

Bituminhajuinen karhea yö

Taide on jo ammennettu tyhjiin, vai? Taiteen käsite potkaisi tyhjää jo 70-luvulla, sanoi Ernst Billgren. Kaputt, finito. Mikä vain voi olla taidetta, toisin sanoen ”taide” ei merkitse mitään. Taiteen joitain erikoisimpia, tai ainakin hauskimpia saavutuksia ovat Osmo Jokisen Nollapiste, John Cagen 4’33” sekä Musta neliö valkoisella pohjalla. Nekin ovat kuitenkin vain normaalin taiteen ilmaisutyhjiöitä, mikä ei kummoistakaan kekseliäisyyttä vaadi. Kun nyt kerran yritetään esittää luovaa, niin miksi ei keksittäisi täysin, kokonaan, kerta kaikkiaan, absoluuttisesti uusia taidemuotoja? Mitä, yrittääkö joku vikistä performansseista, käsitetaiteesta, readymadesta, teemumäestä? Äh, vanhaa moskaa. Graffitit, tatuoinnit, ”naistaide” kuten käsityöt ja sisustus, tai japanilainen teeseremonia- ja puutarhataide ovat nekin suurimmaksi osaksi pelkkää tavallista visuaalisuutta.



Rakkaat ystäväiset, olemme kokonaan unohtaneet kolme viidesosaa aisteista! Aaargh! Näin on tosiaan päässyt käymään! Pöljät taideihmiset yrittävät epätoivoisesti muka luoda uutta, mutta tosiasiassa vain jauhavat samoja ruttuisia formaatteja jotka on peritty jo hamasta ikuisuudesta.

Mikseivät haju maku tunto ole taiteita?

Entä jos alun perinkin olisi kehitetty näitä, visuaalisuuden ja auditiivisuuden kustannuksella? Hajuaistimme olisi tarkka kuin koiralla. Hahmottaisimme maailman ennen kaikkea sen kautta, miltä asiat tuntuvat tai tuoksuvat. Kirja alkaisi ”Oli bituminhajuinen karhea yö”. Kirjoja lukiessamme emme ”näkisi” tapahtumia mielessämme, vaan haistaisimme ja tuntisimme ne. Olisimme kaikki synesteetikkoja.

Taidehistorian voisi vaivatta laajentaa hajuihin, makuihin ja tuntoihin: ”Barokin aikana hajuihin tuli paisuttelua, korukuvioita ja yllättäviä jälkimakuja. Tuntotaiteessa suosittiin raskaita, runsaita pintoja. Klassisismissa vaalittiin luonnollisia tuoksuja ja sopusuhtaista symmetriaa tuntotaiteessa. Rokokoo toi oikullisia hajuja. Naturalismissa haluttiin taiteen keinoin nostaa esiin pahimmat hajut ja maut ja kolhoimmat kosketuspinnat. Ekspressionismi esitteli rajuja makuja. Surrealismin ohjelmana oli absoluuttinen makukapina, totaalinen hajujen tottelemattomuus, säännönmukainen kosketuspintojen sabotaasi.”

Hajutaiteessa käytettäisiin hajugeneraattoreja ja hajunvahvistimia. Olisi elitistisiä aromisaleja, joihin tulisi iltapukuista isokenkäistä väestöä, sekä populaarimpia haistelufestivaaleja. Olisi kemiallisesti tuotettuja hajuja sekä luonnollisia hajuja. Leikatun ruohon hajua, sahanpurua, hikeä, mädäntynyttä lihaa. Nuoriso kapinoisi auktoriteetteja vastaan yököttävillä hajuilla, seuraava ikäluokka taas imelillä, seuraava väkevillä. Wunderbaumit, hajuvedet, vessanraikastimet, tuoksukynttilät ja suitsukkeet olisivat samassa asemassa kuin halpataulut ja julisteet.

Makutaiteessa olisi luonnollisia makumuotoja kuten viinin, suklaan tai kahvin maistelu, sekä kemiallisesti tuotettuja makuja, maisteltavia kapseleita. Olisi lapsille suunnattuja makuja, sekä haastavampia aikuisille. Populaarimaut olisivat yksinkertaisia, korkeamakustelu taas olisi monimutkaisempaa ja vivahteikkaampaa. Suomi olisi makutaiteen takapajula, kun taas Turkki olisi maustekulttuurin kehto, Sveitsi suklaakulttuurin, Italia viinikulttuurin. Makukoulussa valittaisiin joko luonnollisten makujen koulutusohjelma mausteainein tai kemiapainotteinen teollisten makujen koulutusohjelma. Estetiikka tutkisi ruokailua makuhermojen kannalta.

Tunto olisi kaikkein monipuolisin taide, se operoisi millä tahansa materiaalilla. Savi olisi tuntotaiteilijalle kiitollinen materiaali, sitä voisi helposti varioida kylmästä kuumaan, kovasta pehmeään, sitkeästä sahanpurumaisuuteen, märästä kuivaan. Lasi olisi jo vähän yksioikoisempi tunnusteltava. Olisi tuntomuseoita, joihin laitetaan kaikkein hienoimmat tuntoteokset. Varsinaisten taideteosten lisäksi teollinen tuntotuotanto leviäisi helposti sisustuksen kautta; tuotettaisiin mattoja, seinävaatteita, kosketettavia huonekaluja, esineitä ja tapetteja. Tuntoakatemiassa opetettaisiin työstämään savea, paperia, lasia, puuta, nesteitä, kankaita, muovia, pintakäsittelyaineita.

Poikkitaiteellisuus saisi aivan uusia ulottuvuuksia: elokuviin yhdistettäisiin hajugeneraattori, joka levittäisi kohtausten hajut ja tuoksut yleisölle, samoin maalausten yhteyteen. Kirjojen materiaaliin kiinnitettäisiin enemmän huomiota, sivut kuvastaisivat kulloistakin tilannetta tuntotasolla. Yököttävien hajujen läpimurto veisi aikaa, mutta sitten joku eksentrinen edelläkävijä älynväläyttäisi että ”hei, taiteen ei tarvitse olla kaunista”, ja avantgardistiset huuhaa-taidepiirit kritisoisivat taiteen valtaväylää hernekeitosta haisunäätiin. Entä miten digidynastia suhtautuisi tällaiseen taiteeseen?

Kun näin kaikki viisi aistia on saatu taiteen käyttöön, voidaan alkaa pahoinpidellä taiteen käsitettä vielä lisää.

Seuraavaksi politiikasta tehtäisiin taidetta (absurdistinen lainavakuuspaketti, jytky murhenäytelmänä). Sitten karjataloudesta (lehmien kosmetiikkakurssi? barokkisikala?), autoista (Peugeot Valse triste? Formula 1 à la Joutsenlampi?), nyrkkeilyotteluista (Muhammad Ali II:n naivistinen huononyrkkeilykokeilu – taidemaailma innostui), pieremisestä (audio-hajullista poikkitaiteellisuutta), nauramisesta (naurukuoro, naurua mollissa). Tulisi toimitusjohtajien sitouttamisperformanssi, installaatio hilseestä kymmenen vuoden ajalta, poikkitaiteellinen taidetapahtuma synnytyksestä, artikkelikollaasi ja-sanan monipuolisesta käytöstä.

Eäh. Kipitä kirjakauppaan ja osta Homeros.