Arkikuvahaaste

Kuvassa on sukka. Se lojuu lattialla. Kuvan otto tapahtui hetken intuition perusteella, mutta sen valinta bloggaukseen oli pitkän ja huolellisen harkinnan tulosta.

Facebookissa kiersi jonkin aikaa arkikuvahaaste: postaa viiden päivän ajan kuva päivässä arjestasi. Kuten arvata saattaa, kuvat eivät tietenkään olleet arkea. Ne olivat lifestylea. Täynnä auringonlaskuja, nätisti aseteltuja aterioita, omaa sivistyneisyyttä alleviivaavia kirjapinoja, ja sen sellaista. Ihminen kaunistelee elämäänsä, myös silloin kun on tarkoitus olla ”rehellinen”. Yritin kuvitella, millainen olisi kuvasarja, joka kyseenalaistaisi facebook-konventiot. Se oli yllättävän vaikeaa.
Useimmat siis pyrkivät kuvaamaan arjen hyvältänäyttäväksi, hohdokkaaksi, tyylikkääksi, ahkeraksi ja muita positiivisia adjektiiveja. Hahmottelin sarjaa, joka perustuisi noloille asioille, rumille, tavallisille, asioille jotka antavat minusta huonon kuvan tai asioille jotka on tapana pitää piilossa. Ensimmäinen mielijohde oli sukka lattialla. Se on tavallinen asia, joka luultavasti pätee useimpiin, mutta se on tavallista, hölmöä, ja vähän noloa. Se ei anna kuvaa, että kotini on siisti ja tyylikäs, mutta se ei myöskään ole hirveä vaateröykkiö lattialla joka olisi hassua, ja jolloin myös rehentelisin siivottomuudellani. Se ei kerro minusta mitään, se ei anna hyvää kuvaa, se ei rehentele negatiivisilla ominaisuuksilla. Se on vain pelkkä sukka lattialla.
Sitten en enää keksinytkään mitään, mikä olisi poikennut sukan ideasta. ”Tavara lattialla”, ”tavara poissa paikaltaan”, ”yksittäinen tavara ilman kontekstia” -ideat oli jo kulutettu. Yritin ottaa lähtökohdaksi asioita, jotka ovat hyväksyttäviä ja tyylikkäitä facebook-konventioissa. Kun normi on nätti kattaus ja hyvää ruokaa, voisin kuvata kasan tiskattavia astioita. Mutta sekään ei käy, koska se sisältää normin piilevänä. Kasaa tiskattavia astioita edeltää se, että astioilla on tehty jotain, se siis kuvaa vaihtoehtoisesti joko ahkeraa ruoanlaittajaa tai edellä mainittua siivottomuudella rehentelyä. ”Minä olen rento enkä nipota turhaan tiskaamisesta.” Normista lähteminen ei siis ole hyvä vaihtoehto, koska normin vastakohta sisältää mielteen normista, samoin kuin mielle korkeasta sisältää mielteen matalasta, hyvän idea sisältää idean huonosta. Normin vastakohta on normisidonnainen ja siten ei kovin kaukana normista.
Toinen vaikeus oli se, että jonkinlainen suodatin on pakko pitää. En voisi kuvata esimerkiksi intiimialueiden sheivausta, vaikka se on arkista, ja eittämättä myös varsin kaukana hyvältä näyttämisen konventiosta. Facebook tietääkseni poistaa pornografiset kuvat, eikä idea muutenkaan kuulosta loistavalta kaverilistani demografiaa tarkastellessa. Sama suodatin pätee kaikkiin eritteisiin, sukupuoliseen toimintaan jne. Niihin epäsuorasti liittyvissä asioissa, kuten penikseltä näyttävä porkkana, puolestaan haittaa se, että ne ovat ”hauskoja” normaalilla tavalla, ja sopivat siten tavalliseen arkikuvahaasteeseen paremmin kuin kyseenalaistavaan. Muita suodatettavia asioita voisivat olla esim. tilin saldon näyttäminen, sähköpostin salasana, psykiatrin lausunto, liikesalaisuudet, tuntematon kadulla kävelijä jne.
Kolmas hankaluus oli se, että nolous on alakulttuurisidonnaista. Kaverilistallani on henkilöitä joiden mielestä ”nolife-kirjoja-lukeva-nörtti” on nolointa ever, mutta ohjelmakoodin ja filosofiakirjojen pinon kuvaaminen ei silti riittäisi, sillä listallani on myös henkilöitä jotka arvostavat kyseistä toimintaa. Pitäisi keksiä jotain, joka olisi kaikkien mielestä epähohdokasta.
Neljänneksi, sarjassa olisi pitänyt kuitenkin olla jotakin ideaa. Siksi en voinut tehdä esimerkiksi sarjaa, jossa olisi sukka, lusikka, varpaankynsi, paperilappu ja hiiri lattialla. Syy miksi halusin ylipäätään kyseenalaistaa koko haasteen, ei ollut siinä että satuin nyt vain haluamaan kyseenalaistaa. Halusin herättää pohtimaan arkikuvahaasteen rakenteita, erottua miljoonasta muusta ”arkeaan” kuvaavista henkilöistä, ja ehkä myös olla hauska. Siksi sarjassa pitäisi kokonaisuudessaan olla jokin idea, eikä vain kaikki olla samoja. Samuus ja epähauskuus olisi vienyt pohjan koko idealtani.
Mainokset

Doña Quijote, osa IV: Etiikka

Osa 1

Sancho ja Doña Quijote huomasivat taideperformanssista kertovan julisteen, joka kuulemma olisi jotain uutta ja ihmeellistä. Doña Quijote innostui. Ehkä hän täältä löytäisi sielunsukulaisen? Doña ja Sancho päättivät mennä seuraamaan performanssia.


Performanssin tekijöiden taiteilijanimet olivat Ruoska ja Talonpoika. Performanssi oli kuvaus ihmiskunnan rappiosta ja se ilmensi postmodernin ihmisen sieluntuskaa monitulkintaisen maailman syövereissä. Performanssi eteni niin, että Ruoska seisoi kasvot seinää vasten raapien reisiään ruoskan kahvalla. Talonpoika puolestaan istui lattialla ja tökki akvaariossa olevaa hamsteripesuetta haarukoilla ja muilla epämääräisillä esineillä. Minkkiturkkeihin pukeutuneet katsojat esittivät viisaita analyyseja siitä, miten hamsterin kärsimys peilautuu ihmisen eksistentialismiin ja laajentaa ihmisenä olemisen kokemusta.

Doña Quijote suorastaan suuttui.
   – Raakalaiset, hän huusi. – Tuo ei ole taidetta, se on silkkaa eläinrääkkäystä. Toiset katselijat vilkuilivat häntä paheksuvasti. Ei taidetapahtumissa sovi elämöidä, he toruivat. Ei taidetta voi arvioida sen eettisen ulottuvuuden perusteella. On väärin rajoittaa taidetta sillä vanhoillisella ja taantuneella käsityksellä, että taiteen pitäisi noudattaa jotain moraalia, eihän edes ole olemassa mitään universaalia moraalia vaan kaikki on täysin subjektiivista, ja sen minkä yksi arvioi epäeettiseksi on toisen mielestä täysin hyväksyttävää.

   – Mutta entä lait, huudahti Doña Quijote turhautuneena. – Ei kai taide sentään voi rikkoa lakia?

Katselijat hymähtelivät ylenkatseellisesti moiselle kypsymättömälle lausahdukselle. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki jo tajusivat Doñan vajaamielisyyden.

   – Katsos, laitkin ovat jonkun subjektiivisesti määrittelemiä, ei taiteen pidä rajautua yhteen maailmankatsomukseen, vaan täytyy sallia kaikki mikä voi kuulua johonkin maailmankatsomukseen ja sitäpaitsi kaikki muukin pitää sallia.

Doña Quijote ei enää kestänyt. Hän mojautti Talonpoika-nimistä taiteilijaa pärstään, sieppasi hamsterit ja karkasi. Vietyään ne turvaan löytöeläinkotiin Doña palasi hakemaan Sanchoa performanssipaikalta. Siellä häntä odotti kauhea näky. Ruoska ja Talonpoika istuivat nyt molemmat lattialla ja söivät paria hamsteria elävältä. Suolet venyivät hamsterien takaruumiista, kun ne vikisivät kuolinkouristuksissaan.

Doña Quijote itki. Toiset katselijat selittivät, mikä jutun idea oli. Performanssin tarkoitus oli herättää katsojissa erilaisia reaktioita. Kun joku pahastuu siitä, kuten Doña äsken, toisten katselijoiden taidekokemus syvenee heidän havaitessaan kypsymättömän näkemyksen performanssitaiteeseen. Jos taiteelle asetetaan turhia eettisiä rajoja, taidekokemus jää syventymättä.

Sancho sanoi Doñalle, ettei tämä saa rajoittaa toisten ilmaisunvapautta oman ahtaan maailmankatsomuksensa vuoksi. Doña kysyi, missä menee raja.
– Eläinrääkkäys? Itsensä viiltely? Lapsiporno? Raiskaus? Puukkotappelu? Menen ja poltan Kiasman taiteilijoineen niin teen sekä performanssin että palveluksen ihmiskunnalle, kun he pääsevät eroon taiteesta, jonka perusperiaate on laaduttomuus. Breivikin olisi pitänyt nimittää itsensä taiteilijaksi niin kukaan ei olisi korvaansa notkauttanut.

Osa 5

Doña Quijote, osa III: Laaduttomuuden periaate

Osa 1

Doña Quijote ja Sancho päättivät vierailla erään kaupungin nykytaidemuseossa. Ensimmäisessä salissa oli ruskea kuutio, joka kuvasi alitajuntaa. Ahaa. Sitten Doña istui vahingossa tuolille, joka olikin readymade-teos. 
Kun Sancho meni käymään muualla, Doña Quijote repi yhdestä taulusta kankaan irti ja laittoi oman kyhäelmänsä tilalle.

Jompikumpi kuva on peräisin täältä. Arvaa kumpi!

Paikalle tuli jokin seurue oppaan kera. Opas esitteli ja osoitteli, miten Joan Miron tauluille on tyypillistä se ja tämä ja tuo. Surrealistisuus luo kuvaa siitä. Vertailtaessa tätä ja tuota huomataan, että. Yksinkertaiset muodot kuvaavat hienosti tätä. Värit, asetelmat, psykoanalyysi, sanoma. Doña Quijote hihitteli häijysti. Lopulta hän ei enää voinut pidätellä itseään, vaan kertoi tekosestaan ja käski ihmisten arvata kumpi on Miron alkuperäinen. Opas hämmentyi. Kukaan ei uskaltanut arvata. Lopulta Sancho tuli pahoittelevan näköisenä ja vei Doñan pois.

Seuraavassa salissa oli Theo van Doesburgin neoplastistinen maalaus.

Doña Quijote otti arkin paperia ja piirsi kuvan.

   – Nyt minä olen taiteilija, hän sanoi. Voin myydä teoksen vaivaisella tuhannella eurolla.
   – Ei, tuo ei ole taidetta, selitti Sancho. Van Doesburgin teos on tehty kunnolla eikä noin vain hutaisemalla.
   – Eli jos olisin tehnyt tämän hitaasti, se olisi oikeaa taidetta? Tai jos Doesburg olisi tehnyt nopeasti, niin se ei olisi taidetta?
   – Ei. Oikeiden taiteilijoiden teokset ovat taidetta silloinkin kun ne on tehty nopeasti.
   – Eli taiteilijan kaikki teokset ovat taidetta, vaikka se olisi vain lyhyt viiva paperilla? Taidolla ei ole mitään väliä.
   – Ei se nyt ihan niinkään ole. Mutta joka tapauksessa sinun teoksessasi ei ole mitään ajatusta, kun taas Doesburgin teoksessa on.
   – Mistä sinä tiedät onko Doesburgin teoksessa ajatusta? Jos minä piirrän tikku-ukon ja sanon sen esittävän tunneköyhää ihmistä niin silloinhan siinä on ajatus takana.
   – No, sen pitäisi olla riittävän taitavasti tehty, että se olisi taidetta.
   – Oletko siis sitä mieltä, että tuo Doesburgin teos on vaatinut hirveästi taitoa?
   – No, koska se on laitettu esille niin kyllä se varmaan on.
   – Eli taidetta on se mitä sanotaan taiteeksi?

Osa 4

Doña Quijote, osa I: Järjen valo

Elipä kerran kaukaisessa ja kylmässä Karjalan maassa taiteiden rakastaja nimeltä Doña Quijote. Ah, miten hän rakastikaan taiteita! Hän luki alituiseen runoja, näytelmiä ja proosaa, vain kaikkein korkeimmaksi arvioitua sanataidetta. Hän kävi taidemuseoissa, hän keräsi tutkielmia taiteilijoiden tyyleistä ja eri aikakausien tyylisuunnista ja teorioista. Hän luki lehdistä, mikä on nyt kaikkein taiteellisinta ja mitä kunnon taideopiskelijan tulee halveksua. Niin, Doña Quijote oli oikein kelpo taiteen tuntija.

Eräänä päivänä kuitenkin sattui ja tapahtui senkaltainen asia, että Doña Quijoten elämä alkoi mennä päin hipsunkikkuraa. Tämä meidän Doñamme kaikessa viattomuudessaan selaili nettiä ja googlaili ympäriinsä, kun hän pahaksi onnettomuudekseen osui hikipedian sivuille. Doña Quijote ei huomannut vaaraa. Hän ei ollut vielä kovin hyvin oppinut, että vakaville asioille ei tule nauraa eikä niitä saa pilkata, vaan ne pitää ottaa tuiki totisesti ja hartaan ihailevasti.

Doña Quijote siis luki hikipediaa. Oi, miten hauskaa ja oivaltavaa se oli! Hän selaili yhä lisää artikkeleita, kunnes osui taiteesta kertovalle sivulle. Mitäs tämä oikein oli! Doña Quijote yritti kovasti ymmärtää artikkelia, mutta vaikka hän yritti otsansa rypyille, niin hän ei mitenkään saanut selvää mikäli taiteen parodia erosi jotenkin taiteesta itsestään.

Doña tunsi valon kirkastavan ajatuksensa. Hän tajusi ajatelleensa ennen ihan hölmösti. Koko taideinstituutiohan oli huijannut häntä! Nyt hän ymmärsi, mikä nykytaiteessa oli pielessä: se oli taantunut pelkäksi kikkailuksi ja murrosikäiseksi kyseenalaistamiseksi. Doña tunsi itsensä petetyksi. Hän oli ikänsä nuollut taideinstituution karvaista anusta ja luullut sitä tikkariksi! Nyt me viisaat ihmiset tietysti ymmärrämme, että Doña Quijote-paran järjen valo oli himmennyt. Hän näki mörköjä siellä, missä niitä ei ollut.

Doña Quijote päätti luoda taidekäsityksensä ihan itse, ilman taideinstituutioiden objektiivisia totuuksia, kaikennielevää taiteellista turvallisuutta ja universaaleja sääntöjä. Doña Quijote tunsi itsensä niin valaistuneeksi, että päätti lähteä maailmalle levittämään uuden taiteen ilosanomaa. Hullun houreita, sanoivat kaikki jotka asiasta kuulivat.

Doña Quijote alkoi varustautua. Hän selaili taidekirjojaan ja hämmentyneellä mielellään näki niissä pelkkää pötyä. Lopulta hän löysi pöydän alta pienen valkoisen kirjan, jossa luki: ”Mitä on taide?” Doña äänitti kirjan, otti keppihevosen ja asensi äänityksen hevosen suuhun. Hevoselle hän antoi nimeksi Rocinante E. Billgren. Doña Quijote laukkasi keppihevosellaan ympäri maita ja mantuja, ja heppa laukoi sellaisia typeryyksiä kuin: ”Löydä vaihtoehto uudenluomiselle niin olet oikeasti löytänyt jotain uutta.”

Laukattuaan kyllikseen Doña Quijote päätti etsiä itselleen apurin. Hän laukkasi kirjallisuuden laitokselle Sancho Panzan luo.

   – Olen keksinyt uuden taideteorian! ilmoitti Doña.
   – Tosiaanko, innostui Sancho. – Millainen se on?
   – Mahtava. Uraauurtava. Näkemyksellinen. Rohkea! Mutta tarvitsen apurin. Jos tulet kanssani kehittämään teoriaa, voimme yhdessä kantaa siitä tulevan kunnian.

Sancho mietti asiaa. Olisi hienoa olla luomassa taideteoriaa. Ehkä hän saisi nimensä lehtiin ja oppikirjoihin.
   – Minä suostun, hän ilmoitti. – Millainen teoria on?

Doña Quijote selitti.
   – Olennaista on, että taidetta arvioidaan sen itsensä, laadun perusteella, ei esimerkiksi tekijän tai instituution aseman, ei ulkoasun kuten genren perusteella.
Doña antoi keppihevosensa puhua: ”Tätä nykyä voi mikä hyvänsä tavara tai tapahtuma olla taidetta. Käsite joka ei sulje ulkopuolelleen mitään ei merkitse mitään.”
   – Tämä on minusta huonoa nykytaiteessa, selitti Doña. – Ei mitä hyvänsä pitäisi saada kutsua taiteeksi.

Sancho kuunteli epäilevänä. Tuohan kuulostaa kerrassaan hullulta! hän ajatteli. – Ettäkö ei saisi kyseenalaistaa ja tehdä taidetta uudella tavalla? Haluatko siis asettaa taiteelle rajoja niin kuin sosialistisessa realismissa?
   – Ei ei, sinä ymmärsit väärin. Tarkoitan, että kyseenalaistavuus ei saa olla absoluuttinen taideleiman tuottava ominaisuus.

Sancho ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Taideinstituutiot ovat olleet oikeassa tuhat vuotta, miksi ne nyt yhtäkkiä olisivat väärässä. Ei, Sancho ei laisinkaan ymmärtänyt miten noin mielipuolinen ajatus voisi sopia taiteeseen. Sancho pohti suostumisen etuja ja haittoja. Jos instituutiot joskus hyväksyisivät tuollaisen teorian, Sancho saisi osansa kunniasta. Jos taas eivät, no, Sancho menettäisi uskottavuutensa taideteoreetikkona, mutta ei hänen asemansa nykyiselläänkään kovin kehuttava ollut. Ehkä se riski kannattaisi ottaa. Sancho suostui, ja niin hän ja Doña Quijote lähtivät keppihepan kanssa mielenvikaisuuden värittämälle reissulleen.

Osa 2

Taidekriitikot

Tämä kirjoitus toistaa illuusion yhden alakulttuurin paremmuudesta toisiin nähden, ja innoitti miettimään mitä ovat kriitikot taidealalla. Alla rautalangasta väännetty pelkistys.

Kriitikot ovat vain yksi alakulttuuri.

Esmes kirjallisuudessa kauhugenressä on suuri osa kaatopaikkakamaa, asiantuntijat osaavat etsiä joukosta kauhu-näkökulmasta parhaimmat, ja useimmat kauhugenreä tuntemattomat osaavat nimetä Stephen Kingin ja muut gurut. Sama pätee myös muihin kirjallisuudenlajeihin, joita nykyajan taidenatsit nimittävät populaarikirjallisuudeksi. Kauhugenreläiset eivät välttämättä näe vaikkapa romanttisen kirjallisuuden parhaimmistoa, koska tottumus on urauttanut heidät. Koska kauhugenrellä ei ole tarpeeksi vaikutusvaltaa, sen huonoksi määrittelemät kirjat eivät painu pohjasakkaan muualla kuin heidän piirissään.

Kriitikoiden suosittelemissa on niitä kirjoja jotka ovat pelkkää kyseenalaistamispelleilyä tai perspektiivivääristymäroskaa, sellaisia jotka myös muut kuin kirjallisuuden laitoksella istuneet nimeävät laadukkaiksi, sekä joitakuita Puhdistuksia mitä Pihtiputaan mummo ostaa joululahjaksi miniän kissan isoäidille tahtoessaan osoittaa sivistyneisyyttään. Kriitikoiden alakulttuurissa kriitikot ovat itse niitä asiantuntijoita, ja heidän perseitään nuoleskelevat aloittelevat kirjallisuudenopiskelijat (allekirjoittanut mukaanlukien ennen kuin suomukset putosivat silmiltä) ja muut vastaavat ajattelua osaamattomat henkilöt lasketaan harrastajiksi samassa mielessä kuin kauhufanit omassa alakulttuurissaan.

Kriitikkojen alakulttuurilla kuitenkin on kohtalaisen paljon vaikutusvaltaa. Siksi heidän uskollisilla alamaisillaan on tapana puolustella viihdekirjallisuuden lukemista. Nauttiminen ei edellytä laatua! Joskus on kiva rentoutua! Tunnustan lukevani roskaa! Armollinen keisari sallikaa minulle tämä pahe! Tai oikeastaan kriitikkojen alakulttuurilla on erittäin paljon vaikutusvaltaa. Niin paljon, että myös ne jotka eivät varsinaisesti ole heidän armollisia alamaisiaan, osa heistä tunnustaa kriitikkojen määräysvallan.

Klassikoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä dostojevskejä ynnä muita universaalikestoikisuosikkeja. Osa on omana aikanaan suosittu mutta kriitikoiden inhoama, tai kriitikoiden rakastama mutta muilta tyystin sivuutettu, loput tulee suosituksi vasta jälkeenpäin tai ei koskaan (”ei koskaan” on tässä tapauksessa erittäin olennainen määre, olen nimittäin sitä mieltä että Van Goghin työt olisivat olleet taidetta siinäkin tapauksessa että niitä ei olisi koskaan löydetty. Pelkkä instituution antama arvostus ei määrittele mikä on klassikko).

Sitten on ne hypergigaterahuippukirjat, jotka ovat sekä kriitikoiden että normaalien ihmisten suosiossa ja jäävät myös klassikoiksi. En keksi yhtään esimerkkiä. Voi olla että tämä on nollajoukko.

Kuhn I: Taiteen kehitysdynamiikka

Thomas Kuhnin kehitysdynamiikan mukaan tieteenteoriat kehittyvät esiparadigmaattisesta vaiheesta sääntöjärjestelmään, jossa alkaa esiintyä ratkaisemattomia ongelmia. Kun ongelmia kasaantuu tarpeeksi, alkaa tieteen kriisi joka päättyy vallankumoukseen ja alkaa uuden paradigman aika.

Teoria kuitenkin osoittautui heikoksi mm. siksi, että tieteenalojen sisällä on nykyään jatkuvasti kilpailevia suuntauksia eikä vain kriisivaiheessa, eikä pieniin muutoksiin soveltaminen sovi sen ytimeen. Teoria soveltuukin paremmin taiteen tarkasteluun, jossa eletään tällä hetkellä kriisivaihetta. (sovellus ei siis koske taiteentutkimusta)


Kehitysdynamiikka lähtee siitä, että on olemassa jokin yhteisesti hyväksytty teoria, konsensus tieteen sisällä millaisia ilmiöt ovat, miten niitä tulee käsitellä ja millaisia päätelmiä niistä tehdään. Tätä kutsutaan paradigmaksi. Vastaavasti taidehistoriassa on ollut eri kausia, kuten realismi, romantiikka, symbolismi. Niillä on ollut tiettyjä rajoja, esim. tiettyjä naivistisia teoksia tai dadaa ei olisi pidetty taiteena, eikä performansseja tai käsitetaidetta.

Modernismissa ”uuden luominen”, kokeilu, tuli keskeiseksi vaatimukseksi taiteen paradigmaan. Samalla kyseenalaistamisen rajoista tuli anomalia, ongelma jota taide ei kykene ratkaisemaan. ”Taiteen vapaudesta” tuli sääntö, joka kumosi itsensä.
Tieteendynamiikassa anomaliat lyövät paradigman ohi, eivät sovi siihen, kun taas taiteendynamiikassa anomaliat lyövät paradigman yli. Tiede vuotaa saumoista, taide vuotaa yli laidan. Jumalan teatteri, Piss Christ ja kissantappovideo ovat anomalioita. Taiteen paradigma on omaperäinen kyseenalaistaminen, taiteen anomalia on kyseenalainen omaperäisyys.
Taideinstituutio, joka työskentelee paradigman parissa, sietää anomaliaa (=mikä tahansa on taidetta), koska ajattelevat, että a) se on vain vähäpätöinen ongelma, tai että b) se on itse asiassa hyvä juttu. Tai että c) se ei heille kuulukaan: 1. taiteilijalla on käsitys että tämä on varmasti taidetta, 2. tutkijoiden tehtävä on vain tutkia ei arvottaa, 3. kriitikot ja kirjoittelijat pelkäävät profiloituvansa konservatiivisiksi taiteenvastustajiksi, jos uskaltavat sanoa poikkipuolisen sanan (eivät sentään kaikki).

Taidekäsitys ei siis heti mene uusiksi, vaikka anomalioita on. Vain osa kiinnostuu virhekohdista. Tieteessä on arvostettua tarttua juuri ratkaisemattomiin ongelmiin, mutta taiteessa tämä ei päde. Kyseenalaistavan taiteen kritisoiminen johtaa kuoliaaksi vaikenemiseen ja instituutioiden ulkopuolelle jäämiseen selityksellä ”hän ei ymmärrä taidetta”. Ensimmäisenä paradigmalle (=mikä vain on taidetta) vaihtoehtoisia tulkintoja esittävät nuorimmat sekä instituutioiden ulkopuolella olevat, koska he eivät ole ehtineet vielä kangistua kaavoihin.

Kuhnin mukaan kriisin aikana esiintyy useita kilpailevia suuntauksia. Taiteessa oli toisen maailmansodan jälkeen useita kuten informalismi, tasismi ym. Eri suuntauksiksi voisi ajatella myös ns. viihde- ja kaunokirjallisuuden perusteettoman erottelun, sekä instituutioiden kanonisoiman taiteen vastakohtana taiteelle, joka ei ole markkinoinut itseään.

Kriisi jatkuu, kunnes uusi paradigma on määritelty sellaiselle tolalle, että se kelpaa vanhan tilalle. Uuden taidesuuntauksen täytyy siis ratkaista vanhan käyttökelvottoman taiteen anomaliat (=mikä tahansa on taidetta), sekä kyettävä säilyttämään sen käyttökelpoisia puolia (=ei liian tiukkoja rajoja).
Kuhnin mukaan kriisien kautta kasvava tiede ei ole kumuloituva prosessi, vaan vallankumousprosessi. Ei siis pyritä kohti ”totuutta” ellei sitten nähdä totuutena kunkin aikakauden senhetkisiä ihanteita. Samoin edellinen taiteen ”totuus” lakkaa olemasta, kun sen anomaliat ovat kasvaneet niin suuriksi, että tarvitaan toisenlaista totuutta.
Toisen tieteenfilosofin, Quinen mukaan mikä tahansa teesi voidaan tulkita todeksi, jos oletuksiin tehdään riittävän suuria muutoksia. Näin on taiteessa systemaattisesti toimittu. Toisin sanoen yksi sääntö, omaperäisyys, on noussut niin suureksi, että kaikki muut määritelmät jäivät sille alisteisiksi. Yksi suurimmista virheistä on taiteen riippuvuus instituutiosta. Millään muulla alalla argumentum ad auctoritatem ei toimi. Taiteessa se on yksi keskeisimmistä määritelmistä.
Tulossa: Kuhn II: Kirjallisuudentutkimus esiparadigmaattisena tieteenä