Narrasin!

Bayardin hengessä kirjoitin Linnasta analyysin lukematta sitä. Oikeastaan se oli aika tylsää eikä paljon poikennut normaalin kirja-analyysin teosta, mutta halusin testata. Te jotka olette lukeneet sekä Linnan että bloggaukseni, vaikuttiko teksti uskottavalta?

Huvittavasti huomasin jälkeenpäin, että teksti ei ollut ollenkaan minun tyyliäni, omituiset sanavalinnat puuttuvat kokonaan, samoin sarkastiset kommentit. Ilmeisesti eläydyin tyypilliseen kirjaesittelyyn yrittämällä vaikuttaa tosissaan-olevalta ja viattomalta, niin että tyylistäkin tuli kilttiä. Mikäli olisin oikeasti lukenut kirjan ennen esittelyä, olisin lytännyt sen modernistisen paskuuden sekä jotenkin verrannut luultavasti Joyceen.

Teksti
Yllättävän osuva osoittautui lause ”tapahtumat vain tulvivat lukijan eteen vähitellen, niistä ei saa kunnolla otetta” – Kafkan tekstistä ei tosiaan saa erkkikään flowta päälle.
”Toisaalta Linnaa voisi pohtia prosessoinnin itseisarvoisuutena, ei päämäärän itseisarvoisuutena – aina ei tarvitse pyrkiä suorinta ja yksitotisinta reittiä päämäärään, vaan matka on tärkeää henkisen kasvun ja kypsymisen aikaa.”
1800-luvun jälkeen ei ole kirjoitettu ainoatakaan proosateosta, josta ei voisi väittää sen korostavan tietä päämäärän sijaan. Sana ”kirja” on melkein synonyymi kehittymisprosessille.
”Absurdi huumori ja vakavuus luovat ainutlaatuisen kudoksen, joka saa ihmisen pohtimaan syvemmin yksilön asemaa ristiriitaisessa yhteiskunnassa.”
Öö tuota, viimeksi kun kirjallisuudessa ei töllötetty yksilöä, Sokrates oli vielä elossa. Muotoilu ”saa ihmisen pohtimaan” saa lauseen tarkoittamaan itse asiassa sitä, että kirja voi herättää tuollaisia ajatuksia, ja kukapa voisi väittää ettei näin olisi käynyt.
”Toisaalta raskassoutuisuus voidaan nähdä olennaisena osana sitä vaikutusta, minkä kirjan on tarkoitus luoda: näin käsittämättömyyden ja hämäryyden tunnelma tavoittaa lukijan kahdella tasolla, sekä kielessä että juonessa.”
Tekstin yhdistäminen teemaan luo aina fiksun vaikutelman. Lisäksi sillä on se hyvä ominaisuus, että millaisesta tahansa tekstistä voi löytää jotain, joka peilaa kirjan teemaa.
”Modernismin aikana ihminen vieraantui luonnosta, kulttuuri ja luonto erkanivat. Ihminen alkoi tuntea itsensä eksyneeksi, hukassa olevaksi, ja eksistentialistiset kysymykset nostivat päätään. Tällaista vieraantuneisuuden tunnetta Linna kuvaa erinomaisesti.”
Jokainen tietää että modernismi oli tuollaista. Katkelman puute on, ettei kerrota miten vieraantuminen näkyy. Arvosteltavassa analyysissa puute on huomattava ja alentaa pisteitä, mutta epävirallisemmassa kontekstissa – lehdessä, blogissa – tuollaiset pätkät ovat yleisiä, kuulostaahan se niin hirmu fiksulta.

Kirjoitusprosessi
Lähteitä oli kolme: antillektuelli, murobbs, näytelmät sekä wikipedian määritelmä kafkamaisuudelle. Niiden lukemiseen ajatuksen kanssa meni alle puoli tuntia. Toiset puoli tuntia kirjoittamiseen ja voilá! Itse teoksessa on noin kolmesataa sivua, mutta aikaa menee rutkasti enemmän kuin normaalissa kirjassa koska Linna on jäätävän raskassoutuinen.
Nietzscheä ei mainittu yhdessäkään lähteessä, mutta kuulosti siltä että jonkun synkkäilmeisen filosofin maininta olisi paikallaan. Nietzschestä puheen ollen – kuka arvaa? Jep, tietenkään en ole lukenut Nietzscheltäkään juuri mitään. Tietoni hänestä pohjautuvat satunnaisiin sitaatteihin tai tiivistyksiin muissa teoksissa ja ne voi typistää kolmeen sanaan: yli-ihminen, kuppa, uskontokritiikki. Oikeusjutun olen lukenut saksaksi kolmen vuoden ikäisellä kielitaidollani ja google kääntäjällä. (Heräsi kysymys, onko Kafkan vaikeus peräisin kääntäjältä, sillä muistaakseni horjuvalla saksalla lukeminen oli suunnilleen yhtä vaikeaa kuin suomenkielinen teksti, ts. lukuvauhti on sellainen puolet hitaampi kuin normaaleissa kirjoissa. En osaa saksaa tarpeeksi hyvin että voisin arvioida. Voi tietysti olla että Linna vain sattuu olemaan vaikeampi kuin Oikeusjuttu.)
Tentissä tämän tyylisellä esseellä olisi saanut suunnilleen kolmosen. Lukematta pärjää yleispätevissä kysymyksenasetteluissa, esimerkiksi viimeksi Dickensin Koleasta talosta piti tarkastella salapoliisikertomuksen elementtejä (piece of kermakakku) ja Melvillen Moby Dickin teemaa (netistä etsitty yleinen mielipide käy hyvin). Nämä kysymykset selvittää jokainen lobotomialta säästynyt, mutta huonolla tuurilla voi sattua tarkemmin rajattu aihe, vaikka jonkin yksittäisen symbolin tarkastelua tietyissä kohtauksissa. Silloin yleispätevä haarukointi käy huonommin.
Toisaalta huomasin, että esitietoja kuitenkin tarvitsee. Nietzscheä en olisi osannut mainita, ellen tuntisi länsimaista filosofiaa ja filosofeja jonkin verran. Voi olla että kirjallista sivistystä tarvitaan pohjaksi runsaasti, mutten itse osaa arvioida sen merkitystä koska omassa pääkopassani sillä on niin itsestään selvä osuus. Uskon, että moni suosikkiblogisteistani pystyisi suorittamaan kirjallisuuden perusopinnot lukematta ainuttakaan teosta, mutta arvelen, että ihmisillä keskimäärin ei ole niin paljon mututuntumaa kirjallisuuteen että pystyisivät samaan. En usko esimerkiksi että kovin moni opiskelukavereistani (tietotekniikassa) tai työkavereista (Hanttius Hommaculus) pystyisi siihen.
Tällaisenaan kokeilu oli vähän pöljä, oma arviota ei voi pitää täysin pätevänä. Aioin alun perin suorittaa jonkin kirjallisuuden kurssin tällä systeemillä, mutta opintosuunnitelma ei joustanut. Lupaan kyllä kokeilla sellaistakin versiota heti kun kykenen.
Entä sitten?
Lopputulema on siis, että kohtalaisen sivistynyt ihminen suorittaa kirjallisuuden opinnot ilman opiskelua pelkkää päänuppiaan käyttäen, mutta keneltä tahansa tämä ei silti onnistu. En ole ihan varma onko se tylsä lopputulema vai ei.
Olennaisinta lienee pohtia, missä määrin tutkijan pitäisi tuntea ja ymmärtää tutkimuskohdetta. Se kuitenkin vaatii, että mietitään mitä kirjallisuudentutkimus oikeasti tutkii, ja se taas näyttäisi johtavan koko humanistisen tutkimusperinteen debuggaamiseen. Ei, istumalihakseni eivät ole vielä niin kehittyneet. Tähänastinen johtopäätökseni on, että kirjallisuudentutkimus on yksi helvetin iso ompeluseura.
Mainokset

5 thoughts on “Narrasin!

  1. Tähänastinen johtopäätökseni on, että kirjallisuudentutkimus on yksi helvetin iso ompeluseura.

    Tuo kommentti sai suupieleni nousemaan ylös ja rähänaurun ulostulon.

    Olet hieno ihminen!

    Meikäläisen kannattaisi varmaan alkaa pitämään kirjallisuusblogia, kerran kun niin moni naisihminen harrastaa, tai mitä pahempaa… opiskelee kieltä ja kirjallisuutta.

  2. Voin suositella ajatusta, kirjallisuus tosiaan on (akateemisten) naisten keskuudessa jonkinlainen sivistyksen merkki. Yhteistä puhuttavaakin olisi, jos kumpikin tuntee kirjoja edes päällisin puolin (lukea niitä ei välttämättä tarvitse). Lisäksi kirjablogimaailmassa verkostoituminen on helppoa, jos kommentoi ahkerasti toisten blogeja sekä osallistuu erinäköisiin haasteisiin ja projekteihin, niin ihmiset solidaarisuudesta tulevat jättämään vastakommentteja sekä alkavat seurata blogia. Hiukan vanhemmille (40>) sopii myös kirjastojen ja kansalaisopistojen lukupiirit. Ja miksei myös avoimen yliopiston kirjallisuuskurssit.

  3. Nopeasti lukaisin läpi Linna-analyysisi ja sinänsä vaikutti mielestäni ihan uskottavalta. Tosin en ole kysesistä kirjaa lukenut, joten en tietäisi, vaikka se sisältäisi aivan päin seiniä menevää analyysiä ja vääriä tietoja.

    Monet kirjallisuustieteen tenttikysymyksistä ovat niin ympäripyöreitä, että monista tenteistä pääsee kyllä varmasti läpi lukematta juuri yhtään itse teoksia. Itse olen kuitenkin yrittänyt mahdollisuuksien mukaan lukea tunnollisesti kaikki kirjat, joskus ovat muutamat kirjat jääneet vahigossa pois, kun aika on yksinkertaisesti loppunut kesken ja tenttiin on mentävä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssin yhteydessä jätin teoriakirjat pois puolitahallani (yritin kyllä, mutta en en päässyt juuri alkua pidemmälle takkuilevan englannintaitoni vuoksi ja sitten luovutin.) Tentistä tuli kuitenkin vitonen, yksi essee piti kirjoittaa teoriakirjojen pohjalta, mutta heitin jotakin omaa teoriaa siihen.

    Minulle se on jotenkin omantunnon kysymys, että luen ne kaikki kirjat, jotka minun oletetaankin lukevan. Siihen ainakin pyrin niin hyvin kuin mahdollista. Ei lukiossakaan pointtina ole pelkästään se, että osataan kirjoittaa hieno kirjallisuusessee, vaan enemmänkin se, että opiskelija tulee lukeneeksi halutun kirjan. Kirjallisuusessee on paitsi kirjoitusharjoitus, myös ennen kaikkea tapa kontrolloida, että kirja on luettu.

  4. Mitä hyötyä on kirjan lukemisesta, jos ei ole tarkoituskaan oppia mitään vaan pelkästään lukea kirja? Lukiossa tuo on vielä ymmärrettävää, mutta yliopistotasoiselta opiskelulta odottaisi jotain vahvempaa perustetta.

    Kirjallisuudenopiskelijan odotetaan tuntevan kirjallisuutta, mutta eikö olisi järkevämpää jättää opiskelijan oman harkinnan varaan mitä teoksia lukee teorian lisäksi, kun ei kerran ole mitään eroa sillä onko lukenut kirjan vai pari pohjustusta siitä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s