Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Luin Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Bayard on kirjallisuudenopettaja, joka analysoi ja kommentoi kirjoja joita ei ole koskaan edes avannut. [Harkitsin hetken, että analysoisin Bayardin kirjaa lukematta sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan.] Kirjallisuusinstituutiot nojautuvat keskeisesti siihen, että kirjoja ei lueta. Sen sijaan luetaan niiden arvioita ja analyyseja. Kirjallisuudentutkimus ei tutki kirjaa, vaan kirjallisuusinstituution käsitystä kirjoista.


Itsekin olen testannut lukemattomuutta. En millään ehdi lukea tuhatta sivua kirjoja joka ikistä viiden nopan tenttiä varten, mutta hyvän esseen kyllä kirjoittaa lyhyen artikkelin perusteella. Aina ei välttämättä tarvitse erikseen lukea artikkeleitakaan, riittää kun tietää että kirjoittaja on postmodernistinen/realistinen/jotain muuta. Hyvän kirjallisuusesseen kirjoittamiseen tarvitaan yksi asia ylitse muiden: tieto kirjallisuusinstituution puhetavasta. Sisällötön essee menee läpi, mikäli siinä on muutama fraasi joiltain kuolleilta ajattelijoilta ja pari intertekstuaalista viittausta.

Itse asiassa lukeminen voi olla jopa haitaksi. Bayardin mukaan kirjallisuuden tunteminen ei ole tietoa kirjan sisällöstä, vaan kirjan paikasta instituutiossa ja suhteesta muihin kirjoihin. Bayard käyttää käsitettä kollektiivinen kirjasto: se sisältää institutionalisoidut näkemykset ja pakollisen suhtautumistavan tiettyihin kirjoihin.

Eräässä Bayardin esittämässä anekdootissa kirjastonhoitaja lukee valtavan suuria katalogeja, joihin on merkitty kaikki kirjat, mutta hän ei ole koskaan avannut ainoatakaan oikeaa kirjaa. Kirjastonhoitajalle tärkeintä on kokonaisnäkemys kirjastostaan. Tutkimuksen kannalta tämä on käyttökelpoinen strategia, sillä yksittäisten vailla laajempia yhteyksiä avaruudessa leijuvien kirjojen tuntemisessa ei ole paljon arvoa. Tässä mielessä hyväksyn sen, että turvaudutaan tutkimuksiin ja yleiskatsauksiin. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta jonkinlainen kokonaiskuva on luotava. Ongelmaksi silti muodostuu se, että nojaudutaan liikaa toisten ajatuksiin ja näin ollen kirjallisuudentutkimus jämähtää paikoilleen eikä kehity.

Hyvä esimerkki nojautumisen ongelmasta on Jack Greenin Fire the Bastards! -teoksessa, jossa Green tarkastelee William Gaddisin The Recognitionsista tehtyjä arvioita. Tuloksessa huomataan arvioiden nojautuvan vahvasti toisiinsa näkökulmissa ja asenteissa, ja vahvaa korrelaatioita on jopa sanamuodoissa. Tämä vastaa myös omaan kokemukseeni: on vaikea löytää artikkelia joka ei olisi teoksesta samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Kun useat eri artikkelit toistavat samaa asennetta, syntyy harhakuva tämän asenteen oikeellisuudesta, siitä että alan auktoriteetit ovat todenneet sen päteväksi ja ainoaksi hyväksyttäväksi näkökulmaksi.

Oikea Kirja ja Instituutiokirja

On tehtävä ero kirjan ja kirjasta muodostettujen käsitysten välillä. Bayard käyttää tästä käsitettä peitekirja, jolla hän tarkoittaa sitä että jokainen ihminen puhuu siitä käsityksestä minkä sai kirjasta, ei mistään todellisesta kirjasta. Peitekirjoja on siis yhtä monta kuin ihmisiäkin, mikä on kohtalaisen hyödytön näkökulma tutkimuksen kehittämistä ajatellen. Useimpien merkittävien teosten kohdalla kuitenkin on helppo nähdä se kanonisoitunut asenne, mistä kirjaa yleensä/aina tarkastellaan, joten on perusteltua erotella Instituutiokirja omaan kategoriaansa Oikeasta Kirjasta. (Klassikoista tehdään kyllä uudelleentulkintoja kuten esim. feministisen perspektiivin korostamista, mutta laajemmin tarkasteltuna kirjan asema ei muutu kuin joskus harvoin.)

Oikea Kirja sisältää tekstin, juonen, teeman etc. Instituutiokirja sisältää kriitikoiden, tutkijoiden, kirjallisuusinstituution käsitykset kirjasta. Uudet kirjat luetaan pelkkänä kirjana, ilman ennakkokäsityksiä. Tyypillisesti uutuuskirjoista bloggaavat kirjoittavat Oikeista Kirjoista, sillä uudet kirjat eivät ole ehtineet kerätä ympärilleen kanonisoitua näkemystä. Kun kirjallisuusinstituutio on ottanut jonkin teoksen hellään huomaansa, kirjaan ei enää suhtauduta jonakin jota luetaan, vaan jonakin jolla on Asema, jonakin johon pitää Suhtautua. Sofi Oksasen Puhdistus ei ole kirja, se on Instituutiokirja, koska se sai Finlandia-palkinnon ja synnytti pientä kohua. Mitä vanhempi ja tunnetumpi kirja on, sitä jäykempi sen ympärille kasaantunut instituutiovaikutus on.

Jokainen tietää etukäteen James Joycen Odysseuksen olevan modernin proosan merkkiteos, ja sitä luetaan tästä näkökulmasta. Jos lukeminen ei synnytäkään hyviä viboja, niin syytetään oman ymmärryskyvyn puutteellisuutta. Odysseus onkin klassinen esimerkki erillään olevasta kritiikistä ja kirjasta. Ainut keino lukea se loppuun on olla ymmärtämättä sitä, kulkea vain tekstin mukana. Minkäänlaista kokonaiskuvaa on mahdoton luoda. On kuitenkin hyväksyttävää lukea aiheesta pari artikkelia ja sitten olla niistä samaa mieltä: tajunnanvirtaa, modernia hajanaisuutta, blaa blaa.

Keskisuomalaisen artikkeli yrittää väistää sanomasta mitään konkreettista, mikä paljastaisi ettei kirjoittaja ole lukenut kuin kaksi ensimmäistä sivua:

”Suurteos pakenee yksioikoisia määrittelyjä. Se käyttäytyy koko ajan monimielisesti, ikään kuin suojautuu, paljastaa, hämää ja vihjaa lukijalle samanaikaisesti. Romaanijärkäle on olemukseltaan parodinen ja ironinen, vakava ja hauska yhtä aikaa.

Joycen romaani toimii kokonaisvaltaisesti kuin moderni runo: silmänräpäyksellisenä, orgaanisena ja totaalisena maailman ja elämän kuvana.

Romaanin lukeminen synnyttää monia vaikuttavia jälkikuvia, kun lukemisen optiikka tarkentuu ikään kuin kerros kerrokselta, huomaamatta ja muistinomaisesti syvätarkkojen yksityiskohtien kautta kokonaisuuteen.

Arkipäivä tarkasteltuna tosiasioiden ja mielteiden välisenä konfliktina on romaanin ydinkysymys. Koko romaani on luonteeltaan elämän ja kuoleman voimien tarkastelu, ihmisen sisäisen labyrintin intensiivinen ja ylivertainen kuvaus.”

Tämä toki kuulostaa hauskalta, mutta ei kerro lukijalle yhtään mitään. Melkein mistä tahansa teoksesta voi sanoa näin. Mikä romaani ei tarkastelisi arkipäivää tosiasioina ja mielteinä? Onko muka jotenkin harvinaista, että romaani yrittää olla sekä vakava että hauska? Onko olemassa yhtään 1700-luvun jälkeistä vakavaksi tarkoitettua kirjaa joka ei kuvaisi ihmisen sisäistä maailmaa, hienommin sanottuna labyrinttia? Mitä tarkoittaa jälkikuvien syntyminen, tai lukemisen optiikan tarkentuminen? Artikkeli on pelkkiä peräkkäin asetettuja sanoja muotoiltuna konventionaalisen kirjallisuuspuheen tyyliin.

Aikojen saatossa kirjojen päälle siis kasautuu attribuutteja, Joycen tapauksessa keskeisiä ovat ”modernismi”, ”tajunnanvirta” ja sen tyyliset. Mitä vanhempi kirja on, sitä enemmän sen päälle on kasaantunut attribuutteja, joita seuraavat tutkijat ja osittain myös lukijat käyttävät yrittäessään ymmärtää kirjaa. Periaatteessa olisi siis mahdollista kirjoittaa täysin päätön arvio jostain juuri ilmestyneestä kirjasta, joka vähitellen nousisi klassikoksi ja kaikki tulevat arviot pohjautuisivat tähän päättömään arvioon. Sokal, I miss you.

Kritiikin ja kirjan erosta Bayard kirjoittaa:

”Kirjallisuus ja taide ovat siis kritiikille samalla tavoin toissijaisia kuin luonto kirjailijalle ja taidemaalarille. Niiden tehtävä ei ole toimia kritiikin kohteena. […] Viime kädessä kritiikki saavuttaa ideaalisen muotonsa, kun sillä ei ole enää mitään yhteyttä teokseen.”

Tämä tekee ymmärrettäväksi myös sen, että täysin sekopäisiä kirjoja voidaan ylistää. Ne eivät puhu teoksesta, vaan teoksen attribuuttilistasta. Nimitys ”kirjallisuudentutkimus” ei siis kuvaa tutkimuksen luonnetta. Olisi hyvä idea nimittää sitä vaikkapa kriitikkotutkimukseksi tai instituutiotutkimukseksi.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut blogosfäärissä:

Mythopoeia: ”Käytännön syistä on siis joskus tarpeen turvautua ei-lukemiseen tai toisen käden lähteisiin, mutta miksi tästä pitäisi tehdä yleinen normi, joka korvaisi lukemisen?”

Penjami: ”Bayardin mukaan muistin hataruus kyseenalaistaa koko kirjojen lukemisen. […] olen kuitenkin eri mieltä Bayardin kanssa. Ei kirjoja lueta siksi, että ne muistettaisiin mahdollisimman hyvin. Muistaminen on mielestäni lukukokemuksessa melko toissijainen asia. Itse lukeminen on tärkeintä: joku tekee sitä viihtyäkseen, joku kuluttaakseen aikaa ja joku saadakseen älyllistä tai kielellistä haastetta.”

Jokke: ”lukemalla avainkohdat päästään samaan lopputulokseen kuin maastotutkimuksella, jossa toinen tarpoo umpihangessa ja katsoo kohdetta, ja toinen kiipeää kukkulalle ja kiikaroi kohdetta”

Jenni: ”Tiedän tunteen, että yhden kirjan lukeminen on muilta pois. En silti millään voi yhtyä Pierre Bayardin analyysiin em. kirjastonhoitajasta: ”Musilin kirjastonhoitajan viisaus piilee hänen ’kokonaisnäkemystä’ korostavassa ajatuksessaan”

Mainokset

6 thoughts on “Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

  1. En millään ehdi lukea tuhatta sivua kirjoja joka ikistä viiden nopan tenttiä varten, mutta hyvän esseen kyllä kirjoittaa lyhyen artikkelin perusteella

    TÄMÄ!!!
    TÄMÄ osoittaa millaisia humanistiset aineet ovat. Riittää että osaa kirjoittaa tentissä
    liipadaapaa vähän siihen suuntaan.

    Matemaattis luonnontieteellisissä, erityisesti kursseissa joissa lasketaan paljon täytyy oikeasti ymmärtää mitä tekee. Toki vanhoja kokeita selailemalla ja tyypillisistä tehtävistä tärppejä hakemalla voi ja usein onkin hyötyä.. Mutta jotta tehtävä ratkeaisi, vaaditaan oikeasti jonkinlaista käryä aiheesta.

    Fysiikka ja matematiikka on god tier tieteitä. 😀

    Monesti TKK:n kursseihin liittyi pakollisia harjoitustehtäviä (ohjelmointi, signaalinkäsittely yms kursseissa) ja loppuprojekteja (kuten ohjelmakoodin kirjoitusta yms). Lähinnä siis ”ammattiainekursseissa”.

    Humanistit kuittaavat tälläisen syväopiskelun assburgerismina, nippelitietoihin perehtymisenä ja suurten linjojen huomiottajättämisenä.

    Mielestäni korkeakoulussa pitäisi opettaa taitoja joidenka avulla henkilö kykenee hankkimaan ja analysoimaan tietoa. (Eli laskemaan ja koodaamaan). Lisäksi koulutuksen pitää sisältää runsaasti OIKEAN fyysisen MAAILMAN lainalaisuuksia, jotta taikauskolle ja hömpälle ei jää tilaa.

    Kaikenlainen kirjallisuushömppä ja kulttuuri jääkööt kunkin vapaa-ajan harrastukseksi (kuten minulla)

    Toisaalta, täytyy vähälajaisillekkin järjestää päivähoitopaikka, joten humanistisilla aineillakin on tilauksensa.

  2. ”Matemaattis luonnontieteellisissä, erityisesti kursseissa joissa lasketaan paljon täytyy oikeasti ymmärtää mitä tekee.[…] Mutta jotta tehtävä ratkeaisi, vaaditaan oikeasti jonkinlaista käryä aiheesta.”

    Tämä pätee vain silloin, kun pitää oikeasti ratkaista jokin tehtävä, esseissä voi kyllä luistella epämääräisyyksillä. Olen kokeillut tätäkin ihan konkreettisesti joissain tietotekniikan peruskursseissa jotka ei ole kovin olennaisia kokonaisuuden kannalta (tyyliin tietotekniikan historia, kolme noppaa, panostus ruhtinaalliset puoli tuntia tentissä). Pointti on siinä, että tarkistaja tuntee aihealueen ja tulkitsee tahtomattaankin epämääräiset kohdat minun hyväkseni. Toisaalta tietotekniikassa on niin vähän kursseja jotka painottuisivat esseisiin, että ei tätä voi hyödyntää ollenkaan niin tehokkaasti kuin kirjallisuuden opiskelussa.

    (”Sisällötön essee menee läpi” taisi olla vähän turhan kärjistetysti ilmaistu, ei kirjallisuudessakaan nyt ihan mitä vain voi kirjoitella, mutta silti epämääräisyyksillä luistelu on usein aika helppoa jos tuntee vakiintunutta kirjallisuuspuhetyyliä.)

    ”Mielestäni korkeakoulussa pitäisi opettaa taitoja joidenka avulla henkilö kykenee hankkimaan ja analysoimaan tietoa. (Eli laskemaan ja koodaamaan).”

    Jaa että tiedon ymmärtämisen saa jättää vähemmälle? Ja soveltamisen? Monissa humanistisissa aineissa tärkeää on nimenomaan laajempien asiayhteyksien ymmärtäminen, eikä laskeminen ja mekaaninen suorittaminen siinä juuri auta. Noin muuten olen sitä mieltä, että esim. kirjallisuudessa vakiintunut puhetyyli suosii ihan liikaa käsitesekamelskaa, jossa panostetaan enemmän kielen koukeroihin kuin täsmällisyyteen. Eli täsmällisyyttä humanisteillekin kyllä, vaikka laskemista välttämättä ei.

    ”Lisäksi koulutuksen pitää sisältää runsaasti OIKEAN fyysisen MAAILMAN lainalaisuuksia, jotta taikauskolle ja hömpälle ei jää tilaa.”

    Kulttuuria, yhteiskuntia, politiikkaa, ihmisen päänsisäistä elämää jne. tutkittaessa ”fyysisen maailman lainalaisuuksien” painottaminen vie hyvin nopeasti suohon. Jos taas kielletään abstraktien aiheiden tutkiminen, se kuulostaa vähän kuin hernekeittofanit yrittäisivät estää kaikkia syömästä nakkeja ja muusia.

    ”Kaikenlainen kirjallisuushömppä ja kulttuuri jääkööt kunkin vapaa-ajan harrastukseksi (kuten minulla)”

    Kulttuurin opiskelun tuottama hyöty on vaikeasti mitattavaa ”henkistä kapasiteettia”, ja siksi ei-humanisteilla on taipumus kieltää näiden alojen arvo kokonaan. En kannata tätä ajatusta, mutta en myöskään sitä että suolletaan määrärahoja ja tukityöpaikkoja aloille jotka eivät kannata eivätkä elätä ketään. Paremminkin kannattaisi painottaa kulttuurinopiskelussa esim. yrittäjähenkisyyttä, poikkitieteellisyyttä jne. jotka auttavat työllistymistä kun alan työpaikkoja ei kuitenkaan ole hopeatarjottimella otettavissa. Missään nimessä kulttuurinopiskelu ei ole kokonaan hyödytöntä.

  3. Olen kokeillut tätäkin ihan konkreettisesti joissain tietotekniikan peruskursseissa jotka ei ole kovin olennaisia kokonaisuuden kannalta (tyyliin tietotekniikan historia, kolme noppaa, panostus ruhtinaalliset puoli tuntia tentissä)

    PPPRRRRFFFFTTTT!!!! (kokis purskahtaa nenästä näppikselle.)

    Eli ylikäpystön tietotekniikan peruskursseissa perehdytään tietotekniikan historiaan JUST!!
    Humanistista soopaa ja kurssilla arvatenkin opetettiin että joku brittiläinen homo kehitti tietotekniikan teorian ja ensimmäinen tietokone oli ENIAC. (oikea totuus on kuitenkin poliittisesti epäkorrektimpi)

    Todella paljon myöhempiä opintoja hyödyntävää. TKK:n fuksien aloitusviikolla sentään perehdyttiin linux/unix:in käyttöön. Ja laajan oppimäärän opiskelijoilla oli samana syksynä javakurssi.

    Kulttuuria, yhteiskuntia, politiikkaa, ihmisen päänsisäistä elämää jne. tutkittaessa ”fyysisen maailman lainalaisuuksien” painottaminen vie hyvin nopeasti suohon.

    Kulttuuri ja yhteiskunta-asiat on loppupeleissä perusteltavissa ihmisrotujen biologisilla eroilla.

    (Ja biologiset erot ovat mitattavissa esimerkiksi testosteronin nmol/l ja rikoksiin syyllistymisen yleisyyden kanssa)

    Ja politiikka on periaatteessa taloustiedettä ja peliteoriaa. (tai pitäisi olla, suomalaisten idioottimaisesti toimivien hyysäripoliitikkojen toimien ymmärtämiseen tarvitaan sitä naisen logiikkaa)

    Jos taas kielletään abstraktien aiheiden tutkiminen, se kuulostaa vähän kuin hernekeittofanit yrittäisivät estää kaikkia syömästä nakkeja ja muusia.

    Abstraktien aiheiden tutkiminen? En olisi sitä kieltämässä. Monesti jostain hyvinkin teoreettisesta tieteestä voi löytyä sovelluskohde (matematiikka, tietotekniikan teoria yms).

    Sensijaan jos ala on abstrakti, että epäeksakti.. liikutaan helposti akkamaisessa hömpässä. Loistavana esimerkkinä queer teoriat jotka ovat abstrakteja ja epäeksakteja.

    Queer-feminismi-monikultturismi on harhaoppia ja yhtä tiedettä kuin vainion linja-autoon paskantaminen 😀


    Missään nimessä kulttuurinopiskelu ei ole kokonaan hyödytöntä.

    Ainut hyöty, mitä kulttuurinopiskelusta on se että kulttuurinopiskelija voi teoriassa kyetä tuottamaan laadukasta viihdykettä, silmän ja korvaniloa. JA siihen se sitten jääkin.

    Monesti kulttuuri-ihmisten tuotokset ovat sellaisia mistä ei ota selvää ilman psykedeelisten huumeiden nauttimista.

  4. Vedit hiukan hätäisen johtopäätöksen, että kaikki aloituskurssit olisivat jotain kertomani kaltaista. Tottakai on kaikki ne normaalit ohjelmointikurssit, oletin tämän olevan ilman muuta selvää jokaiselle jonka etuotsalohkojen koko ylittää neanderthalin ihmisen vastaavat. Ja pointtihan siis oli, että humanistisen alan essee ei juuri eroa teknisen alan esseestä, mutta humanistisen alan ydinstrategiat vaativat vähemmän kuin teknisen alan ydinstrategiat.

    ”Ja politiikka on periaatteessa taloustiedettä ja peliteoriaa. (tai pitäisi olla, suomalaisten idioottimaisesti toimivien hyysäripoliitikkojen toimien ymmärtämiseen tarvitaan sitä naisen logiikkaa)”

    Nooooin, oikein hyvä oivallus. Kun kerran ihminen on pääsääntöisesti epärationaalinen ja tunteittensa varassa toimiva hyysäri-idiootti, niin miksi pitäisi väkisin tutkia kuin ihminen käyttäytyisi rationaalisesti? Vai pitäisikö tutkimus rajata ainoastaan luonnontieteen alan ihmisiin?

    ”Ainut hyöty, mitä kulttuurinopiskelusta on se että kulttuurinopiskelija voi teoriassa kyetä tuottamaan laadukasta viihdykettä”

    Kaikki kulttuurintutkimus ei tähtää kulttuurintuottoon. Ei kirjallisuuden opiskelussa harjoitella kirjoittamaan kirjoja vaan tutkimaan sitä, sitäpaitsi useimmat valmistuvat äidinkielen opettajiksi. Ja kulttuurituotantoon (kustannus, lehdet, suunnittelu, oma sisällöntuotanto) pyrkivien osaaminen on siksi niin hataralla pohjalla, koska taiteessa ennustaminen on vaikeaa. Siksi kulttuurialan ihmisiä pitäisikin kannustaa poikkialaisuuteen.

    ”Monesti kulttuuri-ihmisten tuotokset ovat sellaisia mistä ei ota selvää ilman psykedeelisten huumeiden nauttimista.”

    Postmodernismin helmasynti 😦

  5. ”Hyvän kirjallisuusesseen kirjoittamiseen tarvitaan yksi asia ylitse muiden: tieto kirjallisuusinstituution puhetavasta. Sisällötön essee menee läpi, mikäli siinä on muutama fraasi joiltain kuolleilta ajattelijoilta ja pari intertekstuaalista viittausta.”

    Samaa on joskus historiassakin ja muissakin – alkeistasolla. Ylioppilaskirjoituksista vielä selviää hissassa tietämättä mitään kohteesta. Nuijasodasta voi jauhaa tietämättä mitään nuijasodasta. Yleensä riittää että tietää jotain joka yhdistää kaikkia tahi useimpia sotia.

  6. ”Behavioral economicsin” ystävänä korostan että evoluutio on prosessi jossa toimivat peliteoreettiset konseptit. Biologia, evoluutio, populaatiogenetiikka ovat aloja joille Nash ei kehittänyt laskelmiaan, on varsinainen ”Nashville” tältä osin. Nähdäkseni toimivaa ei ole soveltaa sitä talouteen.

    Tämä ei tarkoita että ihmisten takana ei olisi jokin toiminnan säännönmukaisuus. Ihminen on hyvin usein jotain jota voi ymmärtää sanaparin ”Predictably Irrational” kautta. Ihmisellä on toimintamalli joka osuu useimpiin ihmisiin, tämä ei vain tuota parasta tuottoa yksilölle. (Humanstit ajattelee että rationaalinen tarkoittaa sitä että premisseistä seuraa johtopäätös tai asia noudattaa tiettyä induktiivista sääntöä. Tässä irrationaalisuus tarkoittaa sitä että ei haeta maksimaalista voittoa.)

    Toinen ongelma on tietysti siinä että evoluutiossa on siisti ja ehdoton konsepti jota peliteoria maksimoi. Kelpoisuus. Talousteoriassa voiton saanti ja hyöty on asetettu tämän korvikkeeksi. Ongelmana on se, että tätä on usein vaikeaa mitata ja arvioida. Että ”mikä hyöty” ja ”kenen hyöty”?

    Nähdäkseni esimerkiksi ”sivistysihmisen” ihanne on humanistisessa opiskelussa kätevä työkalu koska siihen viittaamalla voi välttää laiskan pojan huonon maineen. Olisi nimenomaan rationaalista pelata systeemiä hyväksikäyttäen (olla loinen) kuin tapella sitä vastaan. Uuskonservatiivit kuitenkin tappelevat juuri tätä vastaan, eli eivät juuri toimi niiden omien teorioidensa mukaisesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s