Doña Quijote, osa I: Järjen valo

Elipä kerran kaukaisessa ja kylmässä Karjalan maassa taiteiden rakastaja nimeltä Doña Quijote. Ah, miten hän rakastikaan taiteita! Hän luki alituiseen runoja, näytelmiä ja proosaa, vain kaikkein korkeimmaksi arvioitua sanataidetta. Hän kävi taidemuseoissa, hän keräsi tutkielmia taiteilijoiden tyyleistä ja eri aikakausien tyylisuunnista ja teorioista. Hän luki lehdistä, mikä on nyt kaikkein taiteellisinta ja mitä kunnon taideopiskelijan tulee halveksua. Niin, Doña Quijote oli oikein kelpo taiteen tuntija.

Eräänä päivänä kuitenkin sattui ja tapahtui senkaltainen asia, että Doña Quijoten elämä alkoi mennä päin hipsunkikkuraa. Tämä meidän Doñamme kaikessa viattomuudessaan selaili nettiä ja googlaili ympäriinsä, kun hän pahaksi onnettomuudekseen osui hikipedian sivuille. Doña Quijote ei huomannut vaaraa. Hän ei ollut vielä kovin hyvin oppinut, että vakaville asioille ei tule nauraa eikä niitä saa pilkata, vaan ne pitää ottaa tuiki totisesti ja hartaan ihailevasti.

Doña Quijote siis luki hikipediaa. Oi, miten hauskaa ja oivaltavaa se oli! Hän selaili yhä lisää artikkeleita, kunnes osui taiteesta kertovalle sivulle. Mitäs tämä oikein oli! Doña Quijote yritti kovasti ymmärtää artikkelia, mutta vaikka hän yritti otsansa rypyille, niin hän ei mitenkään saanut selvää mikäli taiteen parodia erosi jotenkin taiteesta itsestään.

Doña tunsi valon kirkastavan ajatuksensa. Hän tajusi ajatelleensa ennen ihan hölmösti. Koko taideinstituutiohan oli huijannut häntä! Nyt hän ymmärsi, mikä nykytaiteessa oli pielessä: se oli taantunut pelkäksi kikkailuksi ja murrosikäiseksi kyseenalaistamiseksi. Doña tunsi itsensä petetyksi. Hän oli ikänsä nuollut taideinstituution karvaista anusta ja luullut sitä tikkariksi! Nyt me viisaat ihmiset tietysti ymmärrämme, että Doña Quijote-paran järjen valo oli himmennyt. Hän näki mörköjä siellä, missä niitä ei ollut.

Doña Quijote päätti luoda taidekäsityksensä ihan itse, ilman taideinstituutioiden objektiivisia totuuksia, kaikennielevää taiteellista turvallisuutta ja universaaleja sääntöjä. Doña Quijote tunsi itsensä niin valaistuneeksi, että päätti lähteä maailmalle levittämään uuden taiteen ilosanomaa. Hullun houreita, sanoivat kaikki jotka asiasta kuulivat.

Doña Quijote alkoi varustautua. Hän selaili taidekirjojaan ja hämmentyneellä mielellään näki niissä pelkkää pötyä. Lopulta hän löysi pöydän alta pienen valkoisen kirjan, jossa luki: ”Mitä on taide?” Doña äänitti kirjan, otti keppihevosen ja asensi äänityksen hevosen suuhun. Hevoselle hän antoi nimeksi Rocinante E. Billgren. Doña Quijote laukkasi keppihevosellaan ympäri maita ja mantuja, ja heppa laukoi sellaisia typeryyksiä kuin: ”Löydä vaihtoehto uudenluomiselle niin olet oikeasti löytänyt jotain uutta.”

Laukattuaan kyllikseen Doña Quijote päätti etsiä itselleen apurin. Hän laukkasi kirjallisuuden laitokselle Sancho Panzan luo.

   – Olen keksinyt uuden taideteorian! ilmoitti Doña.
   – Tosiaanko, innostui Sancho. – Millainen se on?
   – Mahtava. Uraauurtava. Näkemyksellinen. Rohkea! Mutta tarvitsen apurin. Jos tulet kanssani kehittämään teoriaa, voimme yhdessä kantaa siitä tulevan kunnian.

Sancho mietti asiaa. Olisi hienoa olla luomassa taideteoriaa. Ehkä hän saisi nimensä lehtiin ja oppikirjoihin.
   – Minä suostun, hän ilmoitti. – Millainen teoria on?

Doña Quijote selitti.
   – Olennaista on, että taidetta arvioidaan sen itsensä, laadun perusteella, ei esimerkiksi tekijän tai instituution aseman, ei ulkoasun kuten genren perusteella.
Doña antoi keppihevosensa puhua: ”Tätä nykyä voi mikä hyvänsä tavara tai tapahtuma olla taidetta. Käsite joka ei sulje ulkopuolelleen mitään ei merkitse mitään.”
   – Tämä on minusta huonoa nykytaiteessa, selitti Doña. – Ei mitä hyvänsä pitäisi saada kutsua taiteeksi.

Sancho kuunteli epäilevänä. Tuohan kuulostaa kerrassaan hullulta! hän ajatteli. – Ettäkö ei saisi kyseenalaistaa ja tehdä taidetta uudella tavalla? Haluatko siis asettaa taiteelle rajoja niin kuin sosialistisessa realismissa?
   – Ei ei, sinä ymmärsit väärin. Tarkoitan, että kyseenalaistavuus ei saa olla absoluuttinen taideleiman tuottava ominaisuus.

Sancho ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Taideinstituutiot ovat olleet oikeassa tuhat vuotta, miksi ne nyt yhtäkkiä olisivat väärässä. Ei, Sancho ei laisinkaan ymmärtänyt miten noin mielipuolinen ajatus voisi sopia taiteeseen. Sancho pohti suostumisen etuja ja haittoja. Jos instituutiot joskus hyväksyisivät tuollaisen teorian, Sancho saisi osansa kunniasta. Jos taas eivät, no, Sancho menettäisi uskottavuutensa taideteoreetikkona, mutta ei hänen asemansa nykyiselläänkään kovin kehuttava ollut. Ehkä se riski kannattaisi ottaa. Sancho suostui, ja niin hän ja Doña Quijote lähtivät keppihepan kanssa mielenvikaisuuden värittämälle reissulleen.

Osa 2

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s