King ja muut maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjastoissa on eroteltu omille hyllyilleen ns. kaunokirjallisuus, scifi, rikoskirjallisuus ja romantiikka. Ammatikseen kirjallisuuden parissa toimivan populaarikirjafaniksi tunnustautumisessa on häpeilyn makua: tiedän kyllä että ne on huonoja… joskus kevyempää lukemista… kyllä oikea kirjallisuus silti on mun lempparia… Nykyään julkaistava kirjallisuus noudattaa lähestulkoon kaavaa suosittu = arvoton, arvokas = epäsuosittu. Laajemmassa mittakaavassa suosion väheksyminen on kuitenkin perusteetonta.

Suosittu = arvoton – mutta vain nykypäivän sokealle kirjallisuusinstituutiolle

Kuuluisia oman aikansa viihdekirjailijoita ovat esimerkiksi Shakespeare, Dickens ja Dumas. Dickensin jatkokertomukset aikakauslehdissä olivat suosittuja, mutta kirjallisuuspiireihin hänet nosti vasta Orwellin 1940 kirjoittama essee. Alexandre Dumas’n, joka oli neljäsosaltaan musta, asemaa heikensivät Ranskan rasistiset asenteet vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeenkin. Nykyään hän on Ranskan luetuin kirjailija.

Shakespearen aikaiset kriitikot puolestaan fanittivat klassisia ihanteita, eivätkä pitäneet hänen tavastaan sekoittaa komediaa ja tragediaa. Englannissa Shakespearen arvostus nousi vasta 1700-luvulla Samuel Johnsonin myötä, 1800-luvulla kansalliskirjailijaksi noustuaan hän alkoi saada asemaa myös muissa maissa, mm. Victor Hugon ja Goethen arvonannon vuoksi.

Kotimainen esimerkki kansansuosion ja taidenatsien vuorovaikutuksesta on Kivi ja Seitsemän veljestä: kriitikot suosivat idyllistä kansalliskuvausta eikä Jukolan poikien rosoisuus sopinut siihen. Mutta kenestäpä tulikaan suomenkielisen kirjallisuuden isä? Murskakritisoija August Ahlqvist puolestaan muistetaan vain kritiikkinsä vuoksi.

Genrejen luokkayhteiskunta

Nykyajan suosituimpia kirjallisuudenlajeja, ns. ”alempia” genrejä moititaan juonen kaavamaisuudesta, henkilöiden yksiulotteisuudesta ja primitiivisiin vaistoihin vetoamisesta. Mutta mikä estää muuttamasta perinnettä?

Rikoskirjallisuuden aloitti Poe ja nosti suosioon Doyle, molemmat ovat taidenatsien suosiossa nykyään. Ei ole mitään varsinaista estettä miksi taideinstituution arvottama kirjallisuus ei olisi kehittynyt heidän tyyliinsä kehityskertomusten ylivallan sijasta. Dekkari kuitenkin lähti 20-luvulla kehittymään who-dun-it yksiulotteiseen tyyliin, ja siksi nykyään on vaikea mieltää kyseisen genren teoksia laadukkaiksi, vaikea nähdä teoksen ansioita epätyypillisten kehysten takaa. On myös muistettava, että Dostojevskin Rikos ja rangaistus on sisimmältään dekkari.

Jos kirjallisuutta vertaa muuhun taiteeseen, niin eihän maalaustakaan lasketa huonommaksi sen vuoksi että se on tehty hiilellä öljyvärien sijaan tai ripustettu vinoneliöön eikä suorakulmioon. Öljyväri on väline, fantasia- tai scifiympäristö on väline. Mutta taidenatsien kirjallisuudessa on normi määritellä teoksen laadukkuus sen aiheympäristön perusteella.

Muutaman sadan vuoden kuluttua tämä tuntuu yhtä oudolta kuin nyt tuntuu se, että Shakespearen aikana porvariskirjailijat olivat hyviä vain siinä tapauksessa, että heillä oli aatelinen suojelija. Luokkayhteiskunnassa oli luonnollista nähdä alemman yhteiskuntaluokan taide alempiarvoisena, postmodernistisessa yhteiskunnassa on normaalia nähdä teoksen laadukkuuden olevan riippuvainen tekstin ulkoisista puitteista.

Toki on paljon huonoa populaarikirjallisuutta. Miksei olisi? Onhan kaunokirjallisuuden nimikkeelläkin julkaistusta 90 % roskaa. Samalla tavoin kuin kriitikoiden alakulttuuri on yliarvostettua, myös kaunokirjallisuus on yliarvostettu alakulttuuri verrattuna muihin genreihin.

Stephen King

Kauhun gurun, Stephen Kingin ansioita ovat mm. pahisten moniulotteistaminen valottamalla nykypäivän tapahtumia lapsuuden aikaisia kokemuksia vasten, hyvisten inhimillistäminen hyvyyden relatiivisuudella, normaaliuden ja häiriintyneisyyden välisen rajan häilyvyyden osoittaminen, laajan henkilögallerian tiivis käsittely, genrejen sujuva sekoittaminen, syväluotaavat analogiat mielestä fantasiaan, eksistentialismin käsittely arkipäiväisin esimerkein, virtuoosimainen kielen käsittely, aforistisuus ja kyky pitää juoni mukaansatempaavana.

Tasapuolisuuden vuoksi kirjoitettakoon myös hänen heikkouksistaan: Kingiä on moitittu joidenkin teosten kohdalla henkilöiden yksiulotteisuudesta, liiasta väkivallasta sekä naiskuvan yksipuolisuudesta.

Missään nimessä King ei ole ainakaan perinteinen kauhukirjailija, kuten joskus olen kuullut väitettävän, vaan hänen teoksensa ovat sekoitus goottilaista kauhua, realismia, kirjallisuusnaturalismia, myyttejä, satuja, melodraamaa, scifiä ja fantasiaa. Loistava esimerkki Kingin taidosta on hänen koululaisten baseball-turnausta käsittelevä novellinsa: yliluonnollisia elementtejä ei ole lainkaan, mutta tyyliltään ja mukaansatempaavuudeltaan novelli on samaa tasoa kuin Kingin fantasiatekstit. Kingin virtuositeetti ei riipu aihepiiristä.

King ei ole pelkästään kauhun kärkeä, vaan hän pärjää huippukirjallisuudelle sen omilla ehdoilla. Jos King olisi valinnut välineekseen realistisen tyylin, kirjallisuuspiirit olisivat ottaneet hänet hellään huomaansa mutta lukijoita olisi ollut niukasti. Jos hän olisi aloittanut kauhulla ja jatkanut realismilla, kauhuvaihetta olisi sanottu ”nuoruuden kokeiluvaiheeksi”. Jos hän olisi aloittanut realismilla ja jatkanut kauhulla, häntä olisi syytetty kaupallisuuteen alistumisesta. Jokaisessa tapauksessa koko tuotannon laatu olisi ollut sama.

Ennustan, että King nousee maailmankirjallisuuden klassikoksi samaa tahtia kuin taideinstituutiot luopuvat postmodernistisesta laaduttomuuden vaatimuksesta.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s