Kirjallisuuden tutkijat!

Toisten runoudella ratsastajat!

Kirjallisuus korostaa monitulkintaista luonnettaan, mutta silti on olemassa vain yksi klassikoiden kaanon, jonka allekirjoittavat niin tutkijat, arvostelijat, palkintoraadit, harrastajat kuin harrastamattomatkin. Vaihtoehtoisia kirjallisuushistorioita ei ole. Kirja on arvokas, koska se kuuluu kaanoniin, kirja kuuluu kaanoniin, koska se on arvokas.

Vuonna 1900 määriteltiin vuosisadan vaihteen hyvät kirjailijat, eikä tämä käsitys ole sen jälkeen muuttunut. 1900-luvun alussa kirjoitetut kirjallisuuden yleisesitykset (esim. B.F. Godenhjelm: Suomalaisen kirjallisuuden historia, 1906) esittelevät samat kirjailijat kuin 2000-luvun julkaisut. En väitä, että edellisen sukupolven klassikot pitäisi aina heittää kaivoon, mutta en tue varauksettomasti sitä ajatusta että klassikot ovat klassikoita, koska ne on määritelty klassikoiksi. Kaikilla muilla aloilla tieteestä taiteeseen on keskenään kiisteleviä suuntauksia, jotka painottavat eri henkilöitä suuntauksen perustajien taustojen, arvojärjestelmien ja mielipiteiden mukaan. Eikö tuollainen kaanonin jähmeys sodi kirjallisuuden luonnetta vastaan?

Hyttyset, juurienpenkojat!

Kirjallisuuden monitulkintaisuuden vuoksi tuntuisi itsestään selvältä, että kirjallisuudessa hyväksyttäisiin erilaisia näkökulmia, mutta mitä vielä. Ei ole mitään erilaisia kirjallisuushistorioita, ei eri näkökulmia korkeakirjallisuuteen, ei mitään erilaisia painotuksia. Voi olla vain yksittäisiä hyviä kirjoja, jotka ovat jonkun yksittäisen henkilön mielestä hyviä – kuin kaikki olisivat perussuomalaisia ja sitten olisi muutama jotka ovat viikonloppuisin vihreitä. Kirjallisuus on yhtä lapsenkengissä kuin kirkon hallitsema tiede keskiajalla – totuudet ovat niin implisiittisesti määriteltyjä että niitä ei sovi kyseenalaistaa.

Tiede voi muuttua, kirjallisuushistoria ei. Uskonnoissa voi olla erilaisia näkökulmia, kirjallisuudessa ei. Kirjallisuudessa voin valita vain arvoasetelman, populaaria tai kaunokirjallisuutta. Ei ole mitään herra X:n mukaan nimettyä klassikkosuuntausta joka painottaisi älyllisempää kuin ryhmä Y:n klassikkosuuntaus. Ei siihen välttämättä voi vaikuttaakaan ettei niitä ole sattunut syntymään, mutta juuri siksi täytyy miettiä, miksi niitä ei ole syntynyt, onko kirjallisuusinstituutiossa jokin sellainen elementti, joka ylläpitää kirjallisuudesta tiettyä alitajuista käsitystä, jota ei voi kyseenalaistaa.

Piikkipäärynät! Paskanheittäjät!

Jos dekkari olisi Poen ja Doylen jälkeen lähtenyt kehittymään brittiläisen kultakauden who-dun-it – tyyppisen kaavamaisuuden sijaan korkeakirjallisempaan suuntaan, meillä voisi olla nyt kehitysromaanimeren sijaan dekkareita hyllymetreittäin, joista suurin osa olisi kuitenkin yhtä huonoja kuin useimmat ovat nytkin – onhan myös nykyisestä ”kaunokirjallisuudesta” valtaosa roskaa. Ne vain tuntuisivat paremmilta, koska ”dekkarius on keskeinen osa kaunokirjallisuutta”. Jokin toisenlainen kehityskulku olisi voinut tuoda meille fantasiakaunokirjallisuuden tai sarjakuvakaunokirjallisuuden. Kysymys onkin, mikseivät nämä kaikki ole voineet elää rinnakkain, ilman arvoasetelmia? ”Mutta kyllähän me tutkitaan dekkareita”, huudahtaa kirkasotsainen kirjallisuudentutkija. No juu, niin tutkittekin, ja psykologiassa tutkitaan vauvojen filosofisuutta.

Kaikilla tutkimusaloilla on marginaaleja, jotka eivät siirry yleisiin käsityksiin aiheesta. Marginaaleista huolimatta jokaisella tutkimusalalla on pari kolme tai enemmän pääsuuntausta, jotka siirtyvät enemmän tai vähemmän yksinkertaistettuna yleisiin käsityksiin. Kirjallisuudessa on vain yksi ainut ruipelo käsitys.

Tutkimus ja tutkijat kuitenkin jollain tavalla vaikuttavat siihen, miten kirjallisuuteen ja muihin tutkimusaloihin suhtaudutaan. Myös niillä tutkijoilla, jotka tutkivat vaikkapa dekkaria tarkentamatta erityisesti populaarikulttuuriin, on jokin yleiskäsitys kirjallisuudesta. Tutkimuksen ja ihmisten välillä on nykypäivänä esimerkiksi media. Missä kohti on niin tarkka siivilä, että siitä mahtuu vain yhdenlainen käsitys? Onko kaikilla tutkijoilla samanlainen yleiskäsitys, eikö kukaan rupea toitottamaan erilaista käsitystä ilmoille, eivätkö toitottajat saa kannattajia, eikö media tykkää toitottajista, eivätkö ihmiset huomaa toitotusta mediassa vai mikä mättää?

Irvistelette Erinnalle, Kallimakhoolle nyrpistätte nenää,

Klassikkous on tietoa jonkun teoksen arvosta tietyssä kulttuurissa tiettynä ajankohtana. Otetaan klassikon arvon kumulatiivisuudesta karkea esimerkki: on Homeroksen ja Lukianoksen teokset, joiden molempien alkuarvo on yksi. Renessanssin aikaan ihmiset lukevat molempia ja voi pojat miten hyvää tekstiä. Suositellaan nyt tätä Homerosta toisille, kun tuo Lukianos on poliittisesti niin epäkorrekti, että jos siitä tulee hankaluuksia. Ihmiset lukevat ja suosittelevat Homerosta. Parinkymmenen vuoden päästä Lukianoksen poliittisilla mielipiteillä ei ole enää väliä, mutta hänen teostaan tunnetaan vähemmän. Homeroksen arvo on kaksi, Lukianoksen yksi. Sadan vuoden päästä Homeros kolme, Lukianos yksi. Ja niin edelleen kunnes 2000-luvulla Homeroksen tuntevat kaikki, Lukianoksen neljä rähjäistä antiikkitutkijaa, jotka väittävät osaavansa arvioida Homeroksen olevan parempaa kirjallisuutta kuin Lukianos. Miten paljon voi olla ottamatta huomioon sitä, että Homeros on aina arvioitu merkittävämmäksi? Eivätkö punatukkaiset naiset ole aina olleet noitia? ”Näin me ollaan aina tehty” on surkea perustelu.

Klassikot koetaan arvokkaiksi ja puhutteleviksi, koska on opittu kirjallisuushistoriasta niiden olevan arvokkaita. Puhuttelevuuden kokemus voi syntyä siitä, että ihmiselle on opetettu, että tämä ominaisuus on erityinen ja arvokas, ja kun huomaa teoksessa tämän ominaisuuden, niin siitä tietää että se on arvokas. On opetettu, että nöyryys on hyvä ominaisuus ihmisessä, joten tunnollinen koululainen päättelee, että tämä itseään aliarvioiva erkki on parempi ihminen kuin tuo itseään arvostava jorma. En tarkoita että aina kaikilla kyse olisi tästä, mutta jos ihminen tukeutuu johonkin vaihtoehdottomaan tietoon, niin kyse ei ole teoksen arvosta vaan instituution arvottamisesta. Vaihtoehtoisia kirjallisuushistorioita ei ole.

Esimerkiksi Jane Austenin teokset voidaan kieltämättä nähdä merkkipaaluna kirjallisuushistoriassa, mutta niiden varsinainen arvo voitaisiin nähdä pelkässä merkkipaaluudessa, ei teoksissa itsessään. Entä jos kirjallisuudentuntemukseni pohjalta määrittäisin Danielle Steelen ja Austenin yhtä arvottomiksi? En varsinaisesti hae sitä, että jotkut tietyt teokset tai kirjailijat pitäisi järjestää merkkipaalutukseen tai siitä pois, pääasia on havainnollistaa sitä, ettei vaihtoehtokaanoneita ole.

olette happamia suurille,

Uudemman kaunokirjallisuuden kohdalla teoksia kritisoidaan hieman rohkeammin – vaikka tosiasiassa perustelujen taustalla on taatusti ainakin osaksi se ”mulle se ei kolahtanut”. Kuten aina on, kaikessa kritiikissä, kaikilla aloilla. Tosin eiväthän kaikki omana aikanaan palkitut ja suositut muutu klassikoiksi – vai? Mainitsemassani Godenhjelmin kirjassa sen ajan tärkeiksi katsotut kirjailijat ovat samat kuin nykyään. Jos sadan vuoden päästä kirjallisuushistoriassa on vaikka palkinnonsaajia (jotka valitsee siinä nelisen tyyppiä, ja joulukassat laulaa vasta tämän jälkeen) sekä tusina muita, niin otos ei varmasti ole mikään ”nämä ovat tämän ajan mieleenjäävimmät kirjailijat”. Yrjö Kokko oli aikanaan suosittu kirjailija, mutta tutkijat eivät ole innostuneet hänestä, Antti Hyry puolestaan ei ole suosittu, mutta on sekä palkittu että hieman tutkittu. Tyyli ja taito ovat molemmilla samantasoiset – yksityiskohtaista havainnointia Kokolla luonnosta, Hyryllä rakentamisesta. Kumman arvelette jäävän historiaan?

Uusien formaattien tulo kirjallisuushistoriaan, palkintoraatien pöydille, ihmisten kirjallisuuskäsityksiin on näännyttävän hidasta. Romaani alkoi yleistyä kaunokirjallisuutena vasta joskus 1600-luvun tienoilla, eli se on vain kolmanneksen länsimaisen kirjoitetun kirjallisuuden iästä, muinais-kiina kun lasketaan mukaan niin rutkasti nuorempi. Nyt, kun maailma muuttuu eksponentiaalisesti, pitäisi kirjallisuuden vähintään derivoida maailmaa ja muuttua lineaarisesti – nettitekstille Finlandia, Don Rosa kirjallisuusopetukseen, kirjallisuusväikkäri ilman pikkutärkeää kielellistä kermavaahtoa! Nirppanokkainen tekotaiteellisuus vaikuttaa kalliissa kehyksissä paremmalta kuin onkaan, ja sama päinvastoin: taitavuutta on hankalampi erottaa jos teos on halvoissa kehyksissä. Esimerkiksi Stephen King, myöhäistuotannoltaan Cervantes kakkonen, on valinnut ilmaisukseen kauhun, joten hänen tuotantonsa on ”vain”. ”No ääää, ne menee omaksi lajikseen, ei me olla nuin ruukattu aatella…”

sekoitatte oppilaidenne pään

Minua pännii se, että tiettyjen teosten arvokkaana pitäminen on normi. Jokainen itseään kunnioittava kirjallisuuden liepeillä hääräilevä sanoo, että sejase teos on arvokas koska kirjallisuushistoriassa niin sanotaan, vaikka oma arvio sanoisi muuta. ”Se kirja oli aivan perseestä, mutta kiinnostukseni on kasvanut siitä, että olen lukenut kirjallisuudentutkimusta, jossa on tuotu esille millaisin keinoin hänen romaaneissaan plää plää plää.” Myös ne, jotka eivät tiedä kirjallisuudesta mitään, väittävät väitettyjä väitteitä tosiksi, vaikka heillä on vielä vähemmän pohjaa sanoa yhtään mitään. Hyvä esimerkki normien tehosta on tämä essee. En töksäytä Austenin ja Steelen olevan yhtä arvottomia, vaan pehmennän ilmaisun nätimmäksi: ”- voitaisiin nähdä merkkipaaluudessa – entä jos määrittäisin”, ja lopuksi vielä tarkennan, että oikeastaan tarkoitus on vain havainnollistaa. Klassikon ja viihteen sekoittaminen tapahtuu sievästi huumorin höystämänä, muka-liioitellen. Lisäksi ripottelen sinne tänne muka huomaamatta tunnettuja kirjailijoita osoittaakseni, että todella tunnen kirjallisuutta – argumenttini eivät näköjään mielestäni ole minkään arvoisia ilman että tukeudun siihen jäykkään kaanoniin. 

Runouden luteet!

Kirjallisuuden tutkijat!
Toisten runoudella ratsastajat!
Hyttyset, juurienpenkojat!
Piikkipäärynät! Paskanheittäjät!
Irvistelette Erinnalle, Kallimakhoolle nyrpistätte nenää,
olette happamia suurille,
sekoitatte oppilaidenne pään
Runouden luteet!

– Antifanes

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s