Bituminhajuinen karhea yö

Taide on jo ammennettu tyhjiin, vai? Taiteen käsite potkaisi tyhjää jo 70-luvulla, sanoi Ernst Billgren. Kaputt, finito. Mikä vain voi olla taidetta, toisin sanoen ”taide” ei merkitse mitään. Taiteen joitain erikoisimpia, tai ainakin hauskimpia saavutuksia ovat Osmo Jokisen Nollapiste, John Cagen 4’33” sekä Musta neliö valkoisella pohjalla. Nekin ovat kuitenkin vain normaalin taiteen ilmaisutyhjiöitä, mikä ei kummoistakaan kekseliäisyyttä vaadi. Kun nyt kerran yritetään esittää luovaa, niin miksi ei keksittäisi täysin, kokonaan, kerta kaikkiaan, absoluuttisesti uusia taidemuotoja? Mitä, yrittääkö joku vikistä performansseista, käsitetaiteesta, readymadesta, teemumäestä? Äh, vanhaa moskaa. Graffitit, tatuoinnit, ”naistaide” kuten käsityöt ja sisustus, tai japanilainen teeseremonia- ja puutarhataide ovat nekin suurimmaksi osaksi pelkkää tavallista visuaalisuutta.



Rakkaat ystäväiset, olemme kokonaan unohtaneet kolme viidesosaa aisteista! Aaargh! Näin on tosiaan päässyt käymään! Pöljät taideihmiset yrittävät epätoivoisesti muka luoda uutta, mutta tosiasiassa vain jauhavat samoja ruttuisia formaatteja jotka on peritty jo hamasta ikuisuudesta.

Mikseivät haju maku tunto ole taiteita?

Entä jos alun perinkin olisi kehitetty näitä, visuaalisuuden ja auditiivisuuden kustannuksella? Hajuaistimme olisi tarkka kuin koiralla. Hahmottaisimme maailman ennen kaikkea sen kautta, miltä asiat tuntuvat tai tuoksuvat. Kirja alkaisi ”Oli bituminhajuinen karhea yö”. Kirjoja lukiessamme emme ”näkisi” tapahtumia mielessämme, vaan haistaisimme ja tuntisimme ne. Olisimme kaikki synesteetikkoja.

Taidehistorian voisi vaivatta laajentaa hajuihin, makuihin ja tuntoihin: ”Barokin aikana hajuihin tuli paisuttelua, korukuvioita ja yllättäviä jälkimakuja. Tuntotaiteessa suosittiin raskaita, runsaita pintoja. Klassisismissa vaalittiin luonnollisia tuoksuja ja sopusuhtaista symmetriaa tuntotaiteessa. Rokokoo toi oikullisia hajuja. Naturalismissa haluttiin taiteen keinoin nostaa esiin pahimmat hajut ja maut ja kolhoimmat kosketuspinnat. Ekspressionismi esitteli rajuja makuja. Surrealismin ohjelmana oli absoluuttinen makukapina, totaalinen hajujen tottelemattomuus, säännönmukainen kosketuspintojen sabotaasi.”

Hajutaiteessa käytettäisiin hajugeneraattoreja ja hajunvahvistimia. Olisi elitistisiä aromisaleja, joihin tulisi iltapukuista isokenkäistä väestöä, sekä populaarimpia haistelufestivaaleja. Olisi kemiallisesti tuotettuja hajuja sekä luonnollisia hajuja. Leikatun ruohon hajua, sahanpurua, hikeä, mädäntynyttä lihaa. Nuoriso kapinoisi auktoriteetteja vastaan yököttävillä hajuilla, seuraava ikäluokka taas imelillä, seuraava väkevillä. Wunderbaumit, hajuvedet, vessanraikastimet, tuoksukynttilät ja suitsukkeet olisivat samassa asemassa kuin halpataulut ja julisteet.

Makutaiteessa olisi luonnollisia makumuotoja kuten viinin, suklaan tai kahvin maistelu, sekä kemiallisesti tuotettuja makuja, maisteltavia kapseleita. Olisi lapsille suunnattuja makuja, sekä haastavampia aikuisille. Populaarimaut olisivat yksinkertaisia, korkeamakustelu taas olisi monimutkaisempaa ja vivahteikkaampaa. Suomi olisi makutaiteen takapajula, kun taas Turkki olisi maustekulttuurin kehto, Sveitsi suklaakulttuurin, Italia viinikulttuurin. Makukoulussa valittaisiin joko luonnollisten makujen koulutusohjelma mausteainein tai kemiapainotteinen teollisten makujen koulutusohjelma. Estetiikka tutkisi ruokailua makuhermojen kannalta.

Tunto olisi kaikkein monipuolisin taide, se operoisi millä tahansa materiaalilla. Savi olisi tuntotaiteilijalle kiitollinen materiaali, sitä voisi helposti varioida kylmästä kuumaan, kovasta pehmeään, sitkeästä sahanpurumaisuuteen, märästä kuivaan. Lasi olisi jo vähän yksioikoisempi tunnusteltava. Olisi tuntomuseoita, joihin laitetaan kaikkein hienoimmat tuntoteokset. Varsinaisten taideteosten lisäksi teollinen tuntotuotanto leviäisi helposti sisustuksen kautta; tuotettaisiin mattoja, seinävaatteita, kosketettavia huonekaluja, esineitä ja tapetteja. Tuntoakatemiassa opetettaisiin työstämään savea, paperia, lasia, puuta, nesteitä, kankaita, muovia, pintakäsittelyaineita.

Poikkitaiteellisuus saisi aivan uusia ulottuvuuksia: elokuviin yhdistettäisiin hajugeneraattori, joka levittäisi kohtausten hajut ja tuoksut yleisölle, samoin maalausten yhteyteen. Kirjojen materiaaliin kiinnitettäisiin enemmän huomiota, sivut kuvastaisivat kulloistakin tilannetta tuntotasolla. Yököttävien hajujen läpimurto veisi aikaa, mutta sitten joku eksentrinen edelläkävijä älynväläyttäisi että ”hei, taiteen ei tarvitse olla kaunista”, ja avantgardistiset huuhaa-taidepiirit kritisoisivat taiteen valtaväylää hernekeitosta haisunäätiin. Entä miten digidynastia suhtautuisi tällaiseen taiteeseen?

Kun näin kaikki viisi aistia on saatu taiteen käyttöön, voidaan alkaa pahoinpidellä taiteen käsitettä vielä lisää.

Seuraavaksi politiikasta tehtäisiin taidetta (absurdistinen lainavakuuspaketti, jytky murhenäytelmänä). Sitten karjataloudesta (lehmien kosmetiikkakurssi? barokkisikala?), autoista (Peugeot Valse triste? Formula 1 à la Joutsenlampi?), nyrkkeilyotteluista (Muhammad Ali II:n naivistinen huononyrkkeilykokeilu – taidemaailma innostui), pieremisestä (audio-hajullista poikkitaiteellisuutta), nauramisesta (naurukuoro, naurua mollissa). Tulisi toimitusjohtajien sitouttamisperformanssi, installaatio hilseestä kymmenen vuoden ajalta, poikkitaiteellinen taidetapahtuma synnytyksestä, artikkelikollaasi ja-sanan monipuolisesta käytöstä.

Eäh. Kipitä kirjakauppaan ja osta Homeros.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s